X.

Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin, että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu, se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen—uskoo ja on uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet sittenkin vietiin väkisin.

Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin, vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa ajaneet ja ottaneet kiinni.

Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan. Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.

Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa, toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety— siellä se on. Mutta missä?

Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin on, kuin äiti sanoi. En minä häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin—eihän se ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä enää itseesi kesytä—enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.

Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille, saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten. Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli—olipa sitten miten tahansa. Ja vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät vihkinyt ja toivottanut onnea.

Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.

—Kuka siellä?

—Minähän tässä…

—Ka, Juha.—No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne lienet kadonnut.

—Täällä odotin.—Entisellään on asiat, sanoi Juha.

—No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?

—Eikä taida tullakaan—sanovat mielellään menneen.

Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt mielellään.

Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut: se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.

Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»

—Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,—niin sitä olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt—te sen silmistä kyllä näitte, mikä se on.

Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.

—Niin minkä?

—Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen tehdä, ette olisi käteen tarttunut—taikka tuota—niin, sitä minä vain, että luuletteko, että se on saattanut sen tehdä?—Onpa on, onpa saattanut, kun se oli venakko.

—Jaa, niin, sehän oli venakko.

—Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti tarvinnut—?

—Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen—en sano, että on, vaan se voi olla.

—Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.

—Enhän sano, kun en tiedä—arvelin vain!

Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään—koskapa se saattoi olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!

—Sitä minä vielä—jos saan puhua.

—Istukaa tähän laidalle.

—Kyllä minä tässäkin—sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä— mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa—sitä minä, että minkä tähden se minua näin rankaisee?

—Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?

—Voi toki—että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa kiertäisi. Että minkätähden se niin?

—Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?

—Ettäkö enemmän—tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein kivahti.—Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa vähemmän,—koommin niinkuin enemmän!

—Enemmänkö?

—No totta kuin että—kun kiitin ja ylistin … että kun semmoisen onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.

—Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.

—On se … joka oli niin lämmin ja hempeä—kun vain tahtoi.

—Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.

—Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin semmoinen valtava kaipuu.

—Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.

—Vaan missäs?

—Siveässä mielessä ja muussa taidossa.

—Oli se siveäkin—ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa taitava—tekevä ihminen.—Kyllä rovasti ymmärtää—on itselläänkin nuori—ei pitäisi minua moittia!

Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä, venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan, vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko? Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille, jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään! Väkisin hänet vietiin!

—Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä äitinsä eteen pysähtyen.—Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot, minä—

—Vai ei se mennyt.

—Ei!

—Sehän on hyvä sitten.

—Hyvä se on. Se on hyvä.

—Rovastiko sen sinulle sanoi?

—Rovasti.

Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.