XI.

Marja istuu saunan penkillä, käsin sukkaa kutoen, jalallaan vipukeinua polkien. Seinän takana narskahtaa lumi, joku tunkee luukun ohi, ovi aukeaa ja vanha pyylevä mummo tungeikse sisään.

—Menehän nyt pirttiin syömään, Marja. Minä sill'aikaa lastasi soudatan.

Marja ei virka mitään.

—Siellä olisi ratompi syödäksesi muiden mukana.

—Noutaisin mieluummin ruokani tänne.

—Ka, kyllähän se tuodaankin niinkuin tähänkin asti, Anja tuo … mutta tulisit nyt kuitenkin. Minkä tähden et tule?

—Johan olen sen sanonut.

—Olet ylpeä yhä, sydämikkö. Vaan elä, hyvä ystävä, noin sydäntäsi hapata. Siinä maitosikin hapatat, ja lapsesi itkee.

—Ei se siitä itke.

—Yöt kaiket uikuttavan kuuluu.

—Isäänsä itkenee, jos itkee.

—Ei kauan itke, kohta tulee Shemeikka.

—Olkoon tulematta koskaan.

—Syyttä häntä moitit, syyttä meille vihojasi viskot. Jos et olisi toisen ollut, olisimme sinusta jo miniän tehneet.

—Mitä tuossa aina siitä haastatte. En ole miniäksi milloinkaan pyrkinyt.

—Mitäs varten sitten mukaansa lähdit?

—Hullu olinkin.

—Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava suurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä otettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla pitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai, rakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on taaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä sodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna pojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin muuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä otsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei niitä vielä lähteessä näe.

—En ole katsellutkaan.

—Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.

—Enkä välitä, vaikka näkisinkin.

—Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät välitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia—niin piti isälläänkin olla.

—Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?

—Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin nuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta otti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa—riitti hänestä minullekin.

—Elkää, hyvä emäntä!

—Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei ollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin sinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei katsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut kunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä pyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään. Kesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan se on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin, mutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan yhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi sano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne kalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt syömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet iloinen, niin poikasikin siitä lihoo.—Ka, sehän valvoo! Tutuu!—Ataa! ataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!

Marja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

—No, nyt se taas! Elä nyt! Mikä sinulla on hätänä? Sano, puuttuuko sinulta mitään? En minä jaksa tuota tuommoista nähdä. Mitä sinä tänne lähditkään, kun vielä kuuluit mielelläsi lähteneen! Voi onnetonta, kuinka itkee! No, jo minä jotakin … en minä kestä kuulla. Ole sitten Herran nimessä täällä, missä olet, minä laitan Anjan tuomaan, mitä tarvitset.

Eukko riensi pois, Marja rauhoittui vähitellen, antoi lapselleen rintaa ja istui sitä soudattamaan.

Vai semmoinen sillä oli isäkin, ajatteli hän. Mahtaneeko tulla samanlainen pojastaankin? Ja hän päätti:

—Ei tule!—Eikä tule tästä pojasta sen isänsä renkiä! Minä pidän huolen siitä, ettei tule. Käyköön minun miten tahansa, täytyköön minun joutua minne tahansa, tänne me emme jää.

Hän avasi luukun ja siirtyi sen ääreen kutomaan sukkaa. Vanha sauna, jonka hän oli pyytänyt asuakseen, ettei tarvitsisi olla tuparakennuksessa toisten jaloissa, oli muista erillään törmän alla. Talo tupineen, talleineen, navettoineen oli yhdessä ainoassa ryhmässä, saman katon alla ylhäällä penkereellä. Ei se ollutkaan niin komea, kuin miksi Shemeikka oli sitä kehunut; näytti jo vanhalta ja ränstyneeltä. Siellä liikkui väkeä ulos ja sisään, naisia kaikki. Niitä oli tässä talossa ja muissa kanssa kuinka paljon lienee ollutkaan, vanhempia ja nuorempia. Ne ne täällä näkyivät kaikki työt tekevän, sekä omansa että miesten. Ne vetivät kelkalla veden järvestä, heinät ladoista, kuinka kaukana lienevät kiskoneetkaan hankia myöten. Siinä oli sekin Shemeikan puhe heidän hyvistä päivistään. Nyt siellä juuri suurella vaivalla kiskotaan pyykkikorvoa rannasta, kun miehillä on kaikki hevoset mukanaan. Orjia ovat, toiset kai houkuteltuja, toiset väkisin tuotuja. Mutta en minä vaan heidän pyykkikorvojaan kisko.

Ovea raotettiin illan hämärtyessä, sisään livahti notkea, hintelo, kapeakasvoinen, kalpea nainen. Hän tuli, harva se ilta, Marjalle seuraa pitämään, vaikkei Marja häntä siihen kehoittanut, joskaan ei poiskaan käskenyt. Sama asia se oli heillä useimmiten puheena. Se istui ja katseli Marjaa, kädet helmassa, silmät hellyydestä kosteina.

—Elä ole niin katkera, Marja.

—On kumma, ettet sinä ole, vaikka onhan se sinutkin jättänyt?

—Minä en ole. Minä tyydyn siihen, kun saan olla sen kanssa silloin, kun se tahtoo. Kun ei huoli, olen poissa ja teen sille työtä. Se siitä minua kiittää. Jos kyllästyykin minuun, ja menee muiden luo, niin taas välistä muistaa minutkin ja silloin tulee minun luo.

—Ja sinä olet siitä hyvilläsi ja annat silittää itseäsi kuin koira?

—Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka kerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: »Ei ole kenenkään varsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen kuin sinun.»

—Sen saman se sanoi minullekin.

—Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento kuin minun.

—Eikä tarvitse ollakaan.

—On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään estä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä telkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti isän aidan yli metsään ja mursi oven.—Voi, voi! Ei ole enää moneen vuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa lämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen. Ehkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja saan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut sinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.

—En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan minua tuossa rukoilisi.

—Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en välitä, vaikka on minua lyönytkin.

—Onko lyönyt?

—Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki ja pyysi anteeksi.

—Annoitko?

—Annoin jo ennen, kuin oli pyytänytkään.

—Eikö tehnyt mielesi lyödä takaisin?

—Ai ei, ei toki—tiesin: kun lyö, taas katuu ja on hyvä. Yhdessä itkettiin ja sitten naurettiin.

Anjaa huudettiin. Hän livahti pois, mutta sanoi tulevansa kohta taas takaisin. Mutta Marja kysyi itseltään uudelleen ja taas uudelleen: Miten saatoin minä antaa sen itseäni sillä tavalla lumota? Mikä meni minuun huumaus sinä sunnuntaipäivänä? Mitä lähdin minä täältä hakemaan? En saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, sain sen, mitä en lähtenyt. Tuon tuossa keinussa, ikuisen muiston, niin isänsä näköisen, että on häntä vaikea katsellakseni.—Ja häneltä pääsi toivotus, pääsi, vaikka sitä vastusti, vaikka koetti tukkia siltä tien, pääsi ryöstäytymään rinnasta toivotus: … jos olisitkin Juhan poika! jos olisit vaikka vaivainen, vaikka minkä näköinen, kunhan olisit Juhan poika! Vaan et ole. Häneltä jo vuosia sitten aittaani telkitsime, tuolle tulijalle lensin syliin kuin lepakko valkeaan vaatteeseen. Tässä olen, siipirikkona, heidän huonoimmassa huoneessaan, orjan osaa odottamassa, minä, joka yhä voisin siellä omassa talossani, yhdessä rakentamassamme, emäntänä käskeä ja hallita, ja Juha noudattaisi pienimmänkin mielitekoni. Nyt siellä anoppi emännöi, minun tiloillani, leivät leipoo, lehmät lypsää ja ruokkii: hänelle ne parsistaan ynäjää; hänelle rukkini hyrrää, hänelle pystyvalkea takasta leimuaa, hänen on leipomansa leivät tuvan pöydällä tuoksumassa. Jok'ikiselle, joka taloon tulee, se ilkkuen kertoo: »Tässä oli, talon sai, hyvän miehen sai, ei ollut olijata, ei pitäjätä … sanoinhan minä aina, vaan en toki olisi uskonut, että ryssän rekeen lähtee.»—Mitä Juha tehnee, mitä luullee? Ettäkö minut väkisin vietiin? Vaiko, että mielelläni lähdin? Saattaa luulla, että olen hukkunut tai tahallani hukuttautunut? Kunpa sitä luulisi, olisi ehkä helpompi ollaksensa… Soisin, että olisi helpompi ollaksensa.

Anja tuli taas, toi helmassaan piiraiden lämpösiä. Niinkuin olisi hänen mielensä arvannut, pani Marjan kertomaan entisistä oloistaan.

—Minkälainen se oli, jonka olit ennen?

—Minkäkölainen? Semmoinenhan oli, paljon vanhempi minua.

—Mutta hyväkö?

—Mistä sinä sen tiedät, että hyvä?

—Kuulen äänestäsi.

—Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista, hän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti salolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki talon, sanoi: sinulle teen.

—Sinulle teki talon?

—Kaikki sanoi minulle tekevänsä.—Marjalla pulppuili itku kurkussa.—
Yhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.

—Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet jättää?

—Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.

—Vaikka olisi vähän ollutkin.

—En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin, saadakseni mieleisemmän.

—Jolle olit ainoa?

Omaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:

—Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa … minunko piti käteni hänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä? Olisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah! Ja jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo toimittanutkin.

—Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy … nyt en ymmärrä, sanoi Anja.

—Enkä minäkään!

Anja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä. Istui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin—niinkuin metsän elävä.

Mutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli katumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin? Miksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota.— »Jolle olit ainoa?» sanoi—niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja heitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin isä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.

Isä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on ollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin isä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin isän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi niinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä lankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin kaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se antaa anteeksi—tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan pitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi hengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli tuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua hiljaa vuoteelleen nyykähti.——

Anja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan joka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta kaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat ja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä kautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona viipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret karkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.

—Silloin sinäkin, Marja, panet päällesi silkit ja soljet—panethan?

—Ei minulla ole silkkejä eikä solkia.

—On sinulla. Emäntä antaa ne sinulle, niinkuin muillekin tytöille, kaikille samanlaiset.

—Vai kaikille samanlaiset, naurahti Marja.

—Ettei toinen toistaan kadehtisi.

—Kun olen näissä omissani, sitä vähemmän kadehditte.

—Noissako nokisissasiko tulisit kisatupaan?

—Jos tulen, tulen näissä.

—Ei saa tuommoisissa kukaan tulla. Siitä Shemeikka kovin pahastuisi. Sinut puetaan ja poikasi kanssa. Kun Shemeikka tuvan peräpenkillä istuu ja tulijaissaijua särpää, silloin sinä ovesta sisään astut, poika käsivarrellasi, ja hänet isänsä syliin lennätät.

—En milloinkaan, en milloinkaan! sanoi Marja, kiihkeästi torjuen, posket leimahtaen.

—Kovin pahastuvat, jos et tee, niinkuin pyytävät.

—En milloinkaan, en milloinkaan minä tätä poikaa sen miehen polvelle laske!

—Mutta minnekäs sinä sen panet?

—Lähden täältä, kotiini vien.

—Ei ne päästä—eivät ne sinulle ainakaan lasta anna. Leppyisit viimeinkin, Marja, ja lepytkin, kun tulee.

—Ei minulle lähtiessään edes hyvästiä heittänyt. Jos tahtonee lapsensa nähdä, tulkoon tänne.

—Kovin olet sydämikkö.

—Niin olen.

Mutta ei Marja saanut mielestään Shemeikkaa, kuinka koettikin. Valvoi vasten tahtoaankin yölläkin, koirien haukuntaa kuunnellen. Ne milloin yökaudet ulvoivat ylhäällä pihatörmällä, ikäänkuin toivotellen, aavistellen isäntää tulevaksi, milloin täyttä kurkkua haukkuen karkasivat jäälle, niinkuin hän jo olisi ollut siellä, riemusaatossa pihaan tuotavana. Silloin Marja milloin hiipi ulos ja kuunteli henkeään pidätellen, milloin siitä itseensä suuttuen heittäytyi vuoteelleen ja veti nahkaset korviinsa, ettei kuulisi mitään eikä tarvitsisi mitään heidän tulostaan tietää. Mutta kun koirat eivät haukkuneet eikä mitään kuulunut, silloin hän sitä enemmän näki. Näki Shemeikan milloin edessään seisovan ja Juhalle nauravan, näki hänen kumartuvan ylitsensä kotiaitan rappusilla, näki solakkana saunasta astuvan, näki taas häntä halaavan, häntä vastaan venheestä juoksevan, näki milloin unessa horroksissa, milloin ilmisissä.

Kerran näki niin selvästi, kuin olisi se siinä ollut: näki ovea avaamassa, työntymässä sisään parta huurussa, sanomassa oven suuhun pysähtyen: »Marja, missä on poika, missä on meidän poika?»

Silloin Marja riensi keinun luo, tempasi pojan syliinsä, kannatti häntä kainaloista lauteiden laidalla… Sinä olet Shemeikan, mustasilmä, solakka, sorjasääri … et ole Juhan, et ole, Jumalan kiitos … etkä tarvitse olla!

Ja kuta enemmän Marja sitten taas koetti olla odottamatta, sitä enemmän hän odotti. Ja vaikka jo tiesi, ettei koirain haukunnan tarvitse mitään merkitä, niin aina hän vavahti, kun ne karkasivat jäälle, jostapäin tulivat kaikki, jotka taloon tulivat.