XV.

Juha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma hänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja peltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren sisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen jäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy, mutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen kirveen heitolla ylettää.

Juhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on turhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo hänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista korpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita… Se koetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja sulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja tuli—kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen—selvittelemään verkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken rantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti, kunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä, se oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten hirveää tahansa.

Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin koskee—mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?—vaan koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,—uuvuttaneet niin, että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä … ja vaikeroi vuoteessaan ja kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin Kaisankaan kanssa.

Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy, nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.

Marja istuu eräänä sateisena päivänä—oli usvainen, sateinen ja märkä tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä salata … enkä välitä … saakoon tietää … saahan se sen kuitenkin. Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla hakkurilla, jos haluttaa.

Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan, jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen kahmaisemassa häntä syliinsä—ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet, vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä repimässä, kasvoissa kyllästys—mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti, että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä… Miksen minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi—yhä sataa, lieneekö Anja jo lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt—minne joutunevat—eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.

Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään, jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi… Voi, että minä sen sittenkin sinne jätin!

Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin murehtii ja kärsii.—Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla. Viimein hän sai sanotuksi:

—Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?

Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.
Mitä minä sille sanon?

—Missä siellä? Niin, sielläkö?

—Mitenkä se sai sinut venheeseen?

—Mitenkä lie saanut.

—Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut jäsentäkään liikautetuksi?

—Enkö saanut?

—Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut kuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka olisit huutanutkin?

Onko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.

—En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.

Juha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän taas virkkoi, ääni värähtäen:

—Sitoivatko ne sinut siellä?

—Ketkä ne?

—Sepä se, ja ne sen toverit.

—Sitoivatko?

—Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?

Marja vastasi ensin:

—Eivät.

Mutta sitten:

—Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.

—Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.

—Eivät odottaneet.

—Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi … sinne perille asti … semmoiset taipaleet?

—Minkä tähden se ei olisi saanut—mies naista.

—Niinpä niin,—oli kai semmoisella keinonsa?

Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.

—Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.

Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:

—Olisiko se jättänyt sen tekemättä—Hilapan Shemeikka.

Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta hipoen.

—Minä—minä vielä—tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.

Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.
Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan
Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?
Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko
siihenkin? Olisiko verrallakin verta?

Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.

—Sekö—sekö katala rosvo—lenkosääri—teki sinulle väkivaltaa?

—Se! kiihoitti Marja.

—Sinulle, joka—joka—kun ei ole ketään semmoista kuin sinä—koko maailmassa.—Sinulle teki—uskalsi?

—Näkyi uskaltavan.

—Tekikö useinkin? karjaisi Juha.

Marja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa semmoisena, niin kaameana, outona.

—Sano, tekikö usein?

—Ei,—eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.

—Eikö saanut tehdyksi?

—Elä nyt semmoista kysy.

—Estitkö sen?

—Voi, elä kysele!

—Löitkö sitä, puritko, potkitko?

—Miksi sinä nyt, Juha?

—En—en—enhän minä…

Juha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa, ja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:

—Missä se sen teki?

—Missä lie…

—Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?

Marja ei saanut vastatuksi.

—Jos minä sen saan—ja minä saan … minä saan!

Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla—kömpelösti kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.

Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui hänen kaulaansa ja parkaisi:

—Voi, hyvä Juha—elä minua tapa!

—Sinuako, sinuako—sopersi Juha. Enhän—enhän minä toki sinua.

—Anna minulle anteeksi, Juha!

—Mitä … minkätähden?

—Päästä minut!—Anna minun mennä!—Marja pyrki irti Juhasta.

—Minnekä sinä, minkä tähden … rakas lapsi, kuule!

—Koskeen … tai minne tahansa.

—Minkä tähden, kuule!

Marja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.

—Minä valehtelin sinulle!

—Mitä sinä valehtelit?

—Se ei ollut toisen se lapsi!

—Mikä lapsi?

Juha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja … että Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen vuona.

—Se, jonka kuulit itkevän siellä.

Marja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan täytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.

—Elähän nyt … hyvänen aika.

Juha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti häntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja liikutustaan vastaan.

—Aioin neuvotella sen salaa tänne—vaan en minä tahdo sitä enää tänne, vaikken saisi häntä enää milloinkaan nähdä.

—Saathan … minkä tähden et saisi…

—Ei ne sitä sieltä anna! Ei se tule, kun ei ole jo tullut! En minä … saa sitä … enää koskaan nähdä.

—Saathan—haetaan.

Marja itki yhä, melkein hyrski, nyt sitä, mitä Juha oli sanonut.

—Haetaan, tuodaan se yhdessä.

—Elä, hyvä Juha … voi ei, ei … elä sano semmoista!

—Eihän siinä mitään … ethän sinä sille mitään mahtanut … sehän vei sinut väkisin … sehän teki sinulle väkivaltaa.

Marja oli huutamaisillaan: eihän se tehnyt väkivaltaa, mielellänihän minä menin!—niin olisi kaikki ollut sanottuna. Mutta hän sanoi:

—Et sinä kuitenkaan voisi, vaikka sanot—Shemeikan lasta.

—Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.

—Onhan se sen.

—Sehän oli vahinko … koommin kuin tapaturma … elä itke, hyvä Marja.

—Tapaturmako?

—Ethän sinä sille mitään mahtanut, väkivallalle.

—Kun saavat tietää … äitisi ja veljesi.

—Ei sitä kukaan saa tietää.

—Ettäkö sinä sen omistaisit?

—En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi … ainoata omaani…

Juha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin, ei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia leipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan, kannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen kattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta riippui, olivat katkenneet.

—Pannaan tämä tähän pöydälle … siksi aikaa kun väännän uudet vitsakset.

Marja näki hänen rientävän sateessa avopäin pirtin peräitse hakaan ja siellä veräjän vieressä ryhtyvän vääntämään kierteelle närettä, latvan vimmaisesti huojuessa.

Se ottaa omakseen Shemeikan lapsen, josta oma isä ei ollut tietävinään? Ja sille minä valehtelin ja sitä minä yhä vieläkin petän. Enkä minä enää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa.—Hän hyökkäili edestakaisin … ovelle ja pois … ikkunaan ja pois…

Minä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen.
Tai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin… Jako jätän heille lapsen?
Nytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen?—En minä nyt voi … en
nyt vielä.

Illalla kuuli Marja Juhan sanovan Kaisalle:

—Huomenna lähdemme emännän kanssa rajan taa. Hoida sinä täällä sill'aikaa taloa.

—Hyvänen aika, minkä tähden?

—Emännältä jäi sinne pieni … ei saanut sitä yksin tuoduksi.