XIV.

Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin. Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli. Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!—Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.

Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu takaisin vuoteeseen.

Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?
Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?
Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?

Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen. Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen lasta—joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.—Mahtoiko kukaan kuulla, mitä unissani huusin?

Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli sunnuntai—niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet salolla sekaisin.

—Missä isäntä on?

—Lieneekö pistäytynyt metsään.

Jotakin sanoakseen Marja virkkoi:

—On pantu siihen uusi siltapalkki.

—Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.

—Oliko se jo laho?

—Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.

Ja vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin äidilleen … niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä—siitä mitä se sanoi, että olitte muka mennyt mielellänne … niin siitä vimmastui ja paiskasi hakkurin lattiaan … oli siitä sitten pitkät ajat kuin höperönä… Voi, kuinka se suri teitä!

Marjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos, käyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se milloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla sille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä annetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?… Että sittenkin lähdin, etten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa… Jos jollakin tavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat lapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne sieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat milloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren rantaan.

Marja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään näkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla entisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli pistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän tässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun olisin minä lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi hakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään polulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi Marja:

—Lähdin katsomaan lehmiä…

Juha virkkoi:

—Olin veräjiä korjaamassa…

Ja sitten he menivät kumpainenkin taholleen.

Se karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta minua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut. Eikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin, joka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse sieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten käsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan? Sill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi täällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto. Ja Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin uskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.

Marja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja ja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on jäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla. Juhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on sen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein hän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:

—Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit … ja ja-jaksoit?

—Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.

—Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!

—Se.

Nyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä sillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun… Jos se käy siihen jotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on ymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta kuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt kupit. Kohta se menee.

—Tein pahasti, kun en tullut apuun…

—Vaan tulithan sinä?

—Mistä sinä sen tiedät?

—Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä … siellä…

—Olitko sinä siellä? Siinä saunassako … sielläkö?

—Näin tulevasi ja lähteväsi.

—Etkä huutanut?

—En saanut…

—Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?

Marja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti niin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:

—Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään olinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät, kuka olet.

Juha seisoi kuin tyrmistyneenä.

—Siellä olit … eikä pitänyt tietämäni … enkä tullut sisään, vaikka jo sen saunan oveakin raotin … mutta kun siellä oli joku lapsi, joka parahti itkemään.

Marjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:

—Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi … minä sitä hoidin, kun sen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.

—Niinkuin sinäkin?

—Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen, kun lähdin. Ota, ota! rukoili.

Marja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.

—Mikset ottanut?

Silloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä lapsen kanssa oli saatellut:

—Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.

—Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.

—Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.

—Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.

—Olisimmehan, vaan minnekäpä me … minnekäpä se olisi sen kanssa täällä joutunut, jos olisi jaksettukin—kukapa sen olisi täällä huoneeseensa ottanut?

—Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi täältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.

—Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.

—Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.

—Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.

—Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli sinulle hyvä.

—Hyvä se oli.

—Oliko se täältäpäin ryöstetty?

—Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.

Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti käydä?—Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut sille sillä tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti käydä? Minun pitää koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille, niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille mitään … en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille osaisin, mitä sanoisin?

Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja kauemmin kulkea siinä uskossa.

Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee? Nappia paitaan—minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.

—Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin… Minä olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.

—Mitä siitä enää.

—Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi—ja erään toisenkin.

—Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.

—Kun minä—kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.

Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.

—Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini valoi—sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit—minä en saa olluksi, jos et anna.

—Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.

—On siinä—kun semmoista saatoin sinusta luulla, joka—joka—ja kun minä äidille ja taisin muillekin—niillekin tervanpolttajille—että minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan kerjäläistä … vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan takana … ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari … ja käskin viedä niitä terveisiä … ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen olen … semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja orjuudessa pidettynä…

Hän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi päästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen täytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo aittain takana täytyi hänen antaa sille valta.

Ei se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut. Mutta rangaiskoon vain sillä … saa minua rangaista millä hyvänsä, kunhan vain sain sen sille sanotuksi … että tietäisi, millainen olen … ja nyt tietää.

Marja kuuli Juhan liikutuksen. Hänkö pyytää minulta anteeksi?… Mutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää joko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille kaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä tästä tulee? Miten minun on oltava?

Mutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa, kävi miten kävi.