FIESOLEN LUOSTARI.

Vähän matkaa Firenzestä on korkealla, kauas näkyvällä kukkulalla Fiesolen pikkukaupunki ja sitä vielä vähän ylempänä samanniminen fransiskaaniluostari. Sen kirkkojen tornit, sen puutarhoista kohoavat sypressit ja piiniat ja rakennusten valkoiset seinät näkyvät aina tuon tuostakin Firenzen katuja kävelevän silmään.

Olimme kulkeneet sinne laajaa ajotietä, joka ensin loivia mutkia tehden polveili hiljalleen kohoavia rinteitä myöten, täynnä huviloita ja maataloja ja niitä ympäröiviä viinitarhoja. Kaupunki on vuoren selällä kuin kirkon harjalla, luostari sen yläpuolella kuin tornissa, jonne jyrkkä jalkatie johtaa. Seuraan sitä ja seison pian luostarin edessä ulkopihalla, jota totiset, juhlalliset sypressit vartioivat.

Luostarin portti on suljettu, samoin kirkon ovikin, joka tavallisesti muulloin on auki, vastaanottaakseen kaikkia niitä, jotka tahtovat tulla tänne rukoilemaan. Mutta nyt onkin keskipäivä, munkkien aamumessut ovat jo pidetyt, aamusoitot soitettu eivätkä vielä ole alkaneet iltapäivän kirkonmenot. Kellot tornissa riippuvat äänettöminä odotellen auringonlaskua, joka on taas vapauttava niiden kaiun.

Istahdan rappusille levähtämään ja odottamaan minäkin. Takanani on suuri luostari, niinkuin autio linnoitus, josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Ei näy elämää missään, ei ole täällä nyt edes noita matkailijan tielle alinomaa tulevia kerjäläisiäkään, jotka luultavasti ovat laskeutuneet Firenzeen, missä parhaillaan vietetään juhlaa. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu jossakin kaukana ammahtavan aasin ääni ja alhaalla syvässä laaksossa viheltää juna.

Mutta sypressien runkojen välitse aukeaa näköala Firenzeen päin … ja mikä näköala…!

Alhaalla Arnon laaksossa lepää siellä, aaltomaisten, tummansinertävien vuortenharjanteiden välissä kuin jättiläisen suuren kukkaismaljan pohjassa kaupunkien helmi. Kuinka kauniisti muodosteltu, kuinka hienosti hiottu on tuo helmi! Näen marmorisen temppelin kupoolin ja sen vieressä kellotapulin, näen keskiaikaisen linnan solakkakaulaisen tornin. Kaikkialla palatsien ja luostarien ruskeita tiilikattoja ja niiden välissä puutarhan ainaista vihreyttä. Kaupunki hymyilee kuin hilpeässä ainaisessa onnessa, kukkivan ja kukkiaan lemuavan laakson ympäröimänä, ja muuttuu vähitellen ja kuin huomaamatta maaseuduksi, josta paistaa vaahdon valkeita maalaiskyliä ja pikkukaupunkeja, joita yhdistävät toisiinsa kapeina nauhoina poimuilevat vaaleankeltaiset maantiet.

Hauska huoleton elämä jäi meistä äsken sinne vilisemään kivitetyille toreille ja viileille varjoisille kaduille. Kaiken maailman rikkaat ja joutilaat olivat tulleet sinne viettämään etelän ihanaa kevättä, hengittämään vastapuhjenneiden lehtien lemua ja ahmimaan kukkien hurmaavaa tuoksua, joka muurien ulkopuolelta puutarhoista tulvii kaupungin sisimpiin osiin ja tuntuu Arnovirran vihreän vedenkin mukana valuvan sen läpi. Heillä oli siellä parhaillaan kukkaisjuhla, ja kadut kuohuivat iloista, kirjavapukuista kansaa, toreilla ja kadunkulmissa soitettiin ja tanssittiin. Ikkunat, katuovet, parvekkeet, katot ja räystäätkin olivat täynnä väkeä odottamassa corso di fiorin tuloa. Se tulee, kaksi-, kolmi- ja nelivaljakoita tungeskelee väkijoukon läpi, hevoset, kuskit ja vaunuissa istujat kukilla koristettuina ja vaunut niinkuin kukkaislähteestä nostettuina ja vielä kuin sen märkyyttä valuen, pyörät ja istuimet ruusuja tihkuen: punaisia, valkoisia, ja muuankin pelkkiä sinisiä muistikukkia. Värit välkkyvät, tuoksut temmeltävät ilmassa ja noiden liikkuvien kukkaismaljojen sisässä istuu onnen ja iloisen elämän poutaperhosia: nuori ihana äiti kahden pienen tyttärensä kanssa, toisessa yksinäinen pieni prinsessa, kokonainen perhe, kaksi rakastunutta…

Ne jäivät sinne karkelemaan liputettuja katuja pitkin, ja täältä sinne katsellessa näyttää siltä kuin aurinko heijastellessaan ja varjoja ja valoja vaihdellessaan ottaisi sekin osaa ihmisten iloihin ja niinkuin koko tuo lakeus olisi ihanuuden meri, jossa värejä lainehtii ja karehtelee kauneutta.

Mutta me täällä—me istumme kuin erämaassa. Ei ota luostari osaa maallisiin menoihin, ei näy se tietävän eikä tahtovan niistä tietää. Sen ikkunat ovat suljetut, sen asukkaat vaikenevat, ja ainoastaan sypressi kuiskaa jonkin salaperäisen sanan vierustoverilleen, kun heikko tuulahdus tästä kautta kulkiessaan sitä koskettaa.

Mutta se ajattelee, miettii omia mietteitään, ja kun se niistä herää, tulkitsee se ne omalla tavallaan. Kello pienen tornin huipussa heilahtaa ja alkaa soida, luostarin ovi aukeaa ja sieltä sisältä kuuluu messua. Hetken kuluttua ja kellon yhä soidessa tulee jono munkkeja ulos, ne tekevät kierroksen pienellä pihatolla, laskeutuvat tietä alas ja katoavat. Vienevätkö viimeistä voitelua jollekin kuolevalle, käynevätkö siunaamaan jotakin kuollutta vai laskeutunevatko laaksoon rukoilemaan sadetta vainioille, joita madonna viime aikoina on poudalla rasittanut? Kellon soitto saattaa heitä heidän retkelleen, ja kun messun nuotti on lakannut kuulumasta, vaikenee kellokin.

Mutta luostarin ovi on jäänyt raolleen, ja minä hiivin siitä sisään. Ei näy portinvartijata eikä kukaan tule estämään. Tulen holvin alatse neliskulmaiselle pihamaalle, jota reunustaa pilarikäytävä ja jonka seiniä hienoväriset, ujosti esiintyvät freskomaalaukset koristavat. Jotkut ovet ovat auki, ja yhden ohi astuessani näen pienen kappelikirkon, jonka perällä lepattaa vahakynttilä palamassa alttarin vieressä. Toiset ovet veivät munkkien kammioihin. Ne ovat ahtaat ja matalat, ikkunat pienet kuin vankien kammioissa, yhdellä seinämällä rukouspöytä ristiinnaulitun kuvan tai madonnan kanssa, toisella kaitainen rautavuode. Tulen rohkeammaksi ja kuljen edemmä toiselle neliskulmaiselle pihalle. Se on samalla puutarha, ja sen keskellä on kaivo, jonka kivisen kannen päällä ruskeakaapuinen avopäinen munkki nostaa vettä astiaan ja ruiskuttaa sitä taimilavoihinsa. Takaportista tulee toinen ajaen edellään aasia, joka kantaa itsekokoistaan risukimppua.

Joudun harhaillessani luostarin ulkopuistoon, joka on kukkulan toisella rinteellä, poispäin Arnon laaksosta ja Firenzestä. Kaikki äskeinen ihana hempeys on luonnosta kadonnut. Alhaalla on hedelmätön laakso, jonka pohjassa on punaiselle hiedalle kuivunut jokivirta. Taampana toisella puolella laakson on erämainen vuoristo, kovaa karua kalliota, jonka kasvullisuus on heikkoa ja kuihtunutta. Mitä aurinko ei ole kärventänyt, sen on vesi vienyt muassaan uurtaen pitkiä syviä naarmuja vuorten rinteisiin. Jyrkkää polkua alas laaksoon siellä täällä kasvavien piiniain välissä vaeltaa äskeinen munkkien jono hitaasti kulkien selät koukussa.

Mutta täällä puistossa on varjoisia tammia, kukkivia mantelipuita, myrttilehtoja, oliiveja, oranssipuita ja lehteviä viikunapuita. Täällä on nurmikkoa ja hyvin hoidetuita polkuja ja niiden varrella mukavia, kiveen hakatuita istumapaikkoja. Vähän väliä on rakennettu huvimajoja madonnalle ja hänen pienelle »bambinolleen». Yksinäinen munkki käyskentelee tuonnempana puitten välissä ja noukkii kukkasia, jotka hän sitten vie madonnan huvimajaan. Hän huomaa minut, mutta ei tule häiritsemään. Painun vielä syvemmälle metsän sisään, jonne ei näy luostaria. Luostarissa aletaan soittaa iltakirkkoon. Ja samalla kuuluu toisen luostarin kello vastaavan jostakin laakson yli. Hetken aikaa ne juttelevat siinä niinkuin kaksi uskovaista, jotka ymmärtävät toisensa ja ovat yhtä mieltä elämän suurimmissa kysymyksissä. Vuosisatoja ovat ne kai sillä tavalla ajatuksiaan ja tunteitaan vaihtaneet niitä aina samaan äänilajiin ja samaan sointuun ilmaistessaan.

Sitä kuunnellen, tuota iltasoittoa, alkaa näyttää siltä kuin katoliset legendat muuttuisivat todellisuudeksi, kuin tämä metsikkö kansoittuisi, kuin enkeli liihoitteleisi maahan Marialle ilmoittamaan, että hän on löytänyt armon Jumalan tykönä, ja madonna nojaa, Jeesuslapsi käsivarrellaan, tammea vastaan, ja tietäjät itäiseltä maalta saapuvat lahjoineen. Kaikki ne monet taulut, joita joka päivä on nähnyt kirkoissa ja luostareissa ja joita mielikuvitus ja muisto on täynnä, alkavat elää. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo näyt, joita hurskaat munkit ja taiteilijat näkivät ja esittivät sekä sanoin että värein. Kuinka se täällä näyttää luonnolliselta tuo likeinen yhteys taivaan ja maan välillä, täällä, josta ei tunnu olevan kuin lyhyt askel ja pieni hyppäys avonaiseen taivaaseen. Tämmöisestä luostarista, siitähän jo näkyy kuin matkan määrä ja se on vain viimeinen pysäkki. Sellaisena sitä ainakin sen omat asukkaat pitävät ja semmoisen vaikutuksen se hetkellisenä miellyttävänä tunnelmana tekee satunnaiseen matkamieheenkin.

1893