FRESKOMAALAUKSISTA.

Italian ihanuuksia muistelevalle astuu ensi sijaan sen taide. Mutta taidetta muistellessani, sulkiessani silmäni ja antaessani erilaisten kuvain vaeltaa editseni, en näe mitään niin kirkkaasti kuin ne monen monet freskokuvat, jotka kaikkialla ovat viehättämässä. Vaikken ollut nähnyt yhtä ainoata oikeata freskomaalausta ennen tuloani Italiaan, niin oli minulla niitä kohtaan kuitenkin salainen kunnioituksen tunne. Olin muistaakseni jostakin estetiikasta aikoinani lukenut, että se oli öljyvärimaalaus, joka hävitti oikean maalaustaiteen, se kun, sallimatta tehdyn erehdyksen korjausta, hävitti vaatimukset käden ja silmän ehdottomasta tarkkuudesta. Taiteilija saa eteensä seinän, joka on kirkon, palatsin tai muun hienon huoneen seinä, ja hänen käsketään se koristaa. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta väärän viivan tai väärän värin oikaisemiseen tai peittämiseen, vaan pysyy hänen kerran tekemä vetonsa peruuttamattomasti paikoillaan. Mikä edesvastuu taideteoksen tilaajaa kohtaan, mikä harmi, kun tehtyä ei koskaan saa tekemättömäksi! Mutta mikä kiihoitin samalla tarkasti mittaamaan määrät, laskemaan suhteet, koulitsemaan kätensä ja silmänsä ja varomaan hutiloimista ja keskeneräisyyttä. Jos mieli saada vähänkin kunnollista työtä, täytyy se suorittaa inspiratsioonin täydellä painolla.

Senkö tähden ne heti nähtyäni lienevät tehneet niin välittömän ja syvällisen vaikutuksen? Tuntui melkein aina niiden edessä seisoessani, että ne olivat ikäänkuin suoraan taiteilijan aivoista tuohon seinään painuneet, täysivalmiiksi mietittyinä ja kehittyneinä. Hänen muotonsa ja värinsä eivät näytä jäljennöksiltä siitä, mitä hän luonnossa on nähnyt, vaan niinkuin hänen kauttaan kulkeneilta ja hänen sielussaan kirkastuneilta aatteilta. Kun nykyajan realistisessa taiteessa näkee niin paljon aatteetonta luonnon kopioimista, niin paljon turhaa ja hengetöntä detaljityötä, on niin viileätä ja virkistävää antautua tuohon puhtaaseen taiteen nautintoon, jonka freskomaalaukset synnyttävät. Sitä tehdessä haihtuu kokonaan halu sentapaiseen arvosteluun, johon uudenaikainen taide niin helposti antaa aihetta. Ei tee mieli ruveta viisastelemaan, niinkuin yleisö ja taidearvostelijatkin usein tekevät, siitä, miten on maalattu tuo kivi ja kanto ja kuinka virheettömästi on piirustettu tuo käsi tai nenä. Hakee vain sitä aatetta, jota taiteilija on tahtonut esittää, etsii niitä näkyjä, joita hänen mielikuvituksensa on nähnyt. Ei siinä takerru yksityiskohtiin, vaan antaa kokonaisuuden vaikuttaa.

Saattaa kyllä olla, että tämä yksityiskohtien unohtaminen tulee siitäkin, että tekniikka todella ainakin parhaimmissa freskoissa on yläpuolella kaiken arvostelun, tai että antaa virheen anteeksi, kun tietää, että se on seuraus työtavasta ja niistä vaikeuksista, joita materiaali vaatii voitettavaksi. Mutta on se haettava toisaaltakin. Yksi ominaisuus, joka tekee freskomaalaukset niin viehättäviksi, on niiden koristeellinen eli dekoratiivinen puoli.

Tähän aikaan, kun tehdään öljyväri- tai muu kehyksiin pantava taulu, taiteilija harvoin voi tai saa ajatella sitä ympäristöä, johon taulu tulee sijoitettavaksi. Enintään pitää hän huolen kehyksestä. Ostaja saakoon ripustaa sen paikkaan ja valaistukseen, jonka hän parhaaksi näkee. Vanhalla freskomaalarilla sitävastoin oli aina tiedossaan seinä, johon hänen teoksensa oli ainaiseksi sidottu ja johon sen täytyi sopia. Sentähden täytyi hänen ottaa huomioonsa, miten maalaus juuri siinä tulisi vaikuttamaan, laskea valon ja värin vaikutus ja sovittaa muodotkin seinän mukaan. Samalla kun maalaus on itsenäinen, puhtaasti aatteellinen taideteos, on se myöskin seinäkoriste, tapetti, ja täytyy sen vaikuttaa seinään puhtaasti dekoratiivisena. Tämä kaiken maalaustaiteen alkutarkoitus onkin usein niin ihmeellisesti otettu lukuun, että silmä sittenkin, kun se jo kenties on uupunut itse aiheeseen, nauttii vielä tietämättään ainoastaan viivoista ja väreistä semmoisinaan. Siihen pyrkivätkin etevimmät freskomaalarit ja sen he saavuttivatkin. Olen usein vaeltanut uudestaan ja aina uudestaan luostarien pihatoissa ja istuskellut kirkoissa ja kappeleissa, jotka ovat tällä tavalla koristetut, ja antanut seinien heijastaa tuota maalauksiensa salaperäistä kauneutta, joka on niin kainoa, ettei se huutamalla huuda huomiota puoleensa, ei tungettele eikä pyri häikäisemään, mutta jonka kuitenkin tuntee ilmassa olevaksi ja josta samalla saa esille mitä suurenmoisimmat aatteet ja aiheet, jos mieli tekee ruveta niitä tarkastelemaan.

Kuulee usein sanottavan, ettei käsitellyn aiheen laatu saa vaikuttaa taideteosta arvosteltaessa ja että ainoastaan käsittely ja tekotapa määrätkööt sen taidearvon. Mutta tuskinpa vanhaa taidetta ihailtaisiin niin, tuskinpa se vaikuttaisi meihin niin voimakkaasti, ellei se olisi ottanut aiheitaan niin korkealta kuin se ne otti. Me olemme jo niin tottuneet niihin, ettemme enää tule ajatelleeksikaan, mitä rohkeutta ja taiteellisia inspiratsioonia sentään mahdettiin tarvita luomaan sitä, mitä luotiin. Vai voiko taiteilija todellakaan kurottaa kätensä korkeammalle kuin silloin, kun hän ottaa itse Jumalan alas taivaasta, ryhtyy kuvaamaan hänen ainoata poikaansa, neitsyt Mariaa ja apostoleja ja pyhimyksiä? Niitä kaikkia ja suurimmaksi osaksi ainoastaan niitä ynnä sen lisäksi raamatullisia aiheita katsoivat senaikaiset taiteilijat kyllin arvokkaiksi siveltimensä esineiksi. Arkailematta avasi taiteilija taivaan ja asutti sen, hänen mielikuvituksensa tunki maan sisään ja löysi sieltä helvetin, jonka empimättä esitti, hän tahtoi olla mukana maailman luomisessa ja tiesi täsmälleen, millaista oli elämä paratiisissa, eikä hän kammonnut loihtia esiin sellaistakaan tapausta kuin viimeinen tuomio. Kunnia sille, jolle se tulee, ja annettakoon kunnia kernaasti niillekin aiheille, joita nykyaika rakastaa, mutta älköön ihmeteltäkö, jos aate nousee ja tunne avartuu enemmän silloin, kun katsoja joutuu n.s. silmästä silmään katselemaan elämän ja kuoleman suurimpia kysymyksiä ja niiden edustajia taivaassa ja maan päällä.

Me olemme siihen jo tottuneita ja me selailemme kuvallista raamattua niinkuin muutakin kuvakirjaa, mutta silloin, kun tuo uskonnollis-kirkollinen taidesuunta ensiksi syntyi, kohtasi se varmaan syvästi uskonnollisia tunteita ja kulumatonta mielikuvitusta yleisössä. Se sytytti sydämiä niinkuin meillä nykyjään sytyttää niitä »kansallinen» taide, mutta innostuksen aihe oli kuitenkin ylempi ja vaikutus sitä mukaa syvempi. Se oli niin voimakas, että taideteos saattoi nousta kuvatun sijalle—ilmiö, jonka vielä tänäkin päivänä näkee hartaasti katolisissa maissa. Eikähän se ihme olekaan, että niin tapahtui yleisössä ja että madonnan kuvia kannettiin juhlasaatoissa kaupunkien läpi, kun itse taiteilijakin saattoi joutua tuollaisen hurmauksen valtaan. Yksi esimerkki on siitä ennen Rafaelia elänyt maalarimunkki Angeliko da Fiesole, jonka kerrotaan niin sulautuneen aiheeseensa, että hän esimerkiksi Kristusta ristinpuulle maalatessaan ratkesi kyyneliin oman taulunsa edessä.

Tämän munkin ja hänen aikalaistensa freskomaalaukset muuten mielestäni parhaiten vastaavat tämän taidelajin aatetta. Ne vaikuttavat väriensä ja muotojensa miltei etsityllä yksinkertaisuudella; ne ovat neitseellisen kainot, uskonnollisesti syvät ja hartaat ja liittyvät ihmeellisen vaatimattomasti seinään. Kaikki ovat ne kirkoissa ja luostareissa. Pyhän Markuksen luostarin käytävät ja munkkikammiot Firenzessä ovat hänen koristamansa ja siellä on hänen kenties paras teoksensa: enkelin ilmestyminen Marialle. Nyt ne ovat kaiken maailman ihailtavina, ja alituinen ihmisvirta vaeltaa noiden ristinpuun alla polvistuvien apostolien ja Jumalan äidin ja Jumalan pojan ohitse. Taiteilija on saanut jälkimaailmaltakin täyden tunnustuksensa, joka ei ole paljon pienempi kuin Rafaelille ja Mikael Angelolle annettu. Mutta sittenkin tuntuu siltä kuin tämä tunnustus olisi vähempi kuin se, minkä hänelle varmaankin antoivat hänen aikalaisensa, nuo hiljaiset munkit, joiden yksitoikkoisia kammioita eivät elähyttäneet muut nähtävät kuin ne yksi tai kaksi pientä freskoa, joita taiteilijan sivellin oli valkeille kiville luonut erakon silmää hivelemään ja mieltä ylentämään.