PAAVIN VIISIKYMMEN-VUOTINEN RIEMUJUHLA.

Roomassa, 20 p. helmik. 1893.

Tuskin on päästy hurraamasta ja huijaamasta karnevaali-ilossa, kun huomenna jo on paasto ja sen tuottama totisuus. Yhtä täynnä kuin eilen olivat teatterit, sirkukset ja tanssisalit, yhtä täynnä ovat tänään kirkot. Viime viikolla vilisi kadulla ja toreilla naamioita ja klovneja. Tämä viikko on pyhitetty papeille, munkeille ja pyhiinvaeltajille, joita tapaa kaikkialla, minne poikkeaa. Tuhansittain on niitä tänne saapunut, varsinkin Ranskasta, Etelä-Italiasta ja Englannista. Ruhtinaita ja hienoa yleisöä, piispoja ja apotteja, maalaispappeja, kerjäläismunkkeja, pikkuporvareita ja tavallisia talonpoikia, jotka tuntee sekä puvuistaan että siitä viattomasta uteliaisuudesta, jolla he ikuisen kaupungin rakennuksia tarkastelevat, on näinä päivinä tulvinut tänne.

Tavallisestikin syntyy tämä pyhiinvaeltajain tulva heti karnevaalin päätyttyä ja paastoajan alettua. Tänä vuonna oli erityinen syy, Leo XIII:n riemujuhla. Oli kulunut 50 vuotta siitä, kun hän astui kirkon palvelukseen.

* * * * *

Rooman aivan äärimmäisessä luoteisessa laidassa kohoaa pyhän Pietarin kirkon kupooli. Sen takana on Vatikaani museoineen ja paavin yksityisine asuntoineen, jotka käytäväin kautta ovat yhteydessä kirkon kanssa. Kirkkoa sanotaan maailman suurimmaksi. Siihen mahtunee liki satatuhatta henkeä seisomaan. Sen edustalla on laajan laaja, kahden pilariston ympäröimä avonainen tori.

Katsellessani tätä jättiläisrakennusta, en voinut käsittää, mihin tarpeeseen se sellainen olisi välttämätön. Vasta riemujuhlan paavillisessa messussa ollessani ymmärsin sen aatteen: koota erityisissä tilaisuuksissa sisäänsä kaikki ne, jotka eri maailman ääristä kokoontuvat tänne paavillista messua kuulemaan. Samalla ymmärsin senkin, että kirkko tätä tarvetta tyydyttääkseen nykyisten kulkuneuvojen aikana, joita ei rakentaja ollut lukuun ottanut, saisi olla vielä toista puolta suurempi.

Luulen, että ainoastaan suurten maailmannäyttelyjen juhlatilaisuuksissa saattaa sellainen väenpaljous olla yht'aikaa koolla. Jo kello 6:sta aamulla alkoi kirkkomiesten saapuminen, ja kirjavaa joukkoa se oli. Suuri osa on puettuna tavallisiin vaatteisiin. Mutta ainakin neljäs osa sadastatuhannesta on pappeja pitkissä kauhtanoissaan ja mustissa lierilakeissaan ja munkkeja erivärisissä: valkeissa, mustissa ja ruskeissa kaavuissaan. Näkee siellä tulipunaisiakin kirkollisia pukuja, näkee nunnia ja avojalkaisia ja paljaspäisiä hurskaita. Kaikki kiiruhtavat ne, mitkä tullen raitiovaunuissa, mitkä ajaen ylpeissä ajopeleissä, mitkä jalan kulkien, kirkkotornin keskustaa kohden, jossa on aukko vahtisotamiesten muodostamassa solassa ja jossa edellisinä päivinä jaetut pääsyliput tarkastetaan. Siitä läpi päästyään kiipeää väkijoukko mustana muurahaisjonona pääovea kohden, josta se ainoastaan vitkalleen pääsee sisään valumaan.

Tulen jo tuntia ennen juhlallisuuksien alkamista, mutta saan tuskin enää sijaa kirkossa. Yhdellä silmäyksellä ja yhdestä paikasta on mahdotonta saada käsitystä sen suuruudesta. Vaikka saisi vapaastikin kävellä, kestäisi kuitenkin hyvä rupeama, ennenkuin voisi sen kaikkiin osastoihin ja sokkeloihin pintapuolisestikaan tutustua. Tarvittaisiin kuukausia, ennenkuin saisi selvän käsityksen niistä sadoista seinämaalauksista, veistoksista, kuvapatsaista ja hautakoristeista, joita vuosisatain kuluessa on laitettu ja koottu sekä kirkon keskiosiin että sen kymmeniin sivukappeleihin.

Mutta niihin ei nyt huomio joudu kiinnittymään, minun yhtä vähän kuin muidenkaan. Madonnat saavat itsekseen hymyillä, enkelit lennellä omiksi iloikseen ja jättiläisen suuret apostolit kulmiaan rypistää. Kaikkia läsnäolijoita hallitsee vain yksi ainoa intohimo: päästä niin paljon kuin mahdollista kirkon keskustassa olevan alttarin läheisyyteen, jossa paavi tulee messunsa pitämään tai edes sen sotamiesten muodostaman käytävän luo, jota myöten hän tulee tuolillaan esille kannettavaksi. Se halu on niin voimakas, että kaikki nuo pyhät sivualttarit muuttuvat astinlaudoiksi ja telineiksi, joilta kukin parhaansa mukaan koettaa saada mieleistään näköalaa.

Odotus kestää ja kestää. Juhlatunteet ehtivät haihtua ja väsymys tulee yhä painavammaksi. Naisia pyörtyilee ja kannetaan ulos. Ihmiset puhelevat keskenään kuin markkinoilla ja yksi ainoa suuri humina nousee ylös kupooleihin, missä muutamassakin pyhä henki kyyhkysen muodossa levittää siipiään. Tavallisten ihmisten päitä vähän ylempänä heilahtelee siellä täällä valkoisia töyhtöjä vartijasotamiesten kypäreistä, heidän kulkiessaan edestakaisin käytävää pitkin.

Mutta yht'äkkiä leimahtaa muutamasta kirkon kolkasta kiihkeä riemuhuuto ja tuossa tuokiossa räiskää sama tuli kaikkialla. Eräästä sivukappelista, joka on ollut punaisella veralla vaatetettuna, ilmestyy päivän sankari tuolilla kannettuna. Hänellä kuuluu olevan loistava seurue sekä edessään että takanaan. Etäiseltä paikaltani en kuitenkaan näe muuta kuin suuren kantotuolin, jonka päällä vaakkuu kaksi mahdottoman suurta viuhkatöyhtöä. Kun saan katseeni teroitetuksi, näen kantotuolissa pienen olennon, joka verkalleen liikuttelee käsiään edes ja takaisin niinkuin siunauksia jakaakseen. Vien kiikarin silmiini ja tunnen hänet samaksi, jonka valokuvan olen nähnyt kaikissa kirjakauppain ikkunoissa näinä päivinä. Hän on vanha, ryppykasvoinen äijä, silmät terävät ja pienet, käsi hieno ja lumivalkoinen. Korkeaan hiippaan ja väljään viittaan puettuna näyttää hän pikku pojalta, joka on puettu äitinsä hameeseen. Mutta ne, jotka seisovat ympärilläni, ne näkevät hänessä maailman mahtavimman ruhtinaan, ainoan oikeauskoisen kirkon päämiehen, puolijumalansa—Paavin.

Tuntuu siltä kuin etelämaisen luonteen kaikki intohimot olisivat päässeet liikkeelle. Innostus on todellakin »rajaton». Eläköön-huudot— »Viva il Papa Re!» s.o. eläköön paavi-kuningas—käsien taputukset, liehuvat liinat, sadantuhannen yhdenaikainen mielenosoitus—siinä on todellakin katsomista ja kuulemista. Kuta keskemmä kirkkoa hän etenee, sitä suuremmaksi kasvaa melu. Soittava orkesteri ylhäältä lehteriltä ei kuulu mihinkään sen rinnalla. Päät tutisevat, posket pullistuvat, silmät ovat päästä pudota noiden riemun huutajain. Enkä kadu ollenkaan, että tulin tuota näkemään. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo uskonpuhdistajat, joiden uskonnollisia tunteita loukkasi tällainen ihmisen jumaloiminen. Kuinka oudolta sentään tuntuu nähdä, että tavallista ihmistä sotamiesten ja hoviherrain muodostamassa käytävässä kannetaan juhlakulussa kirkon läpi ja asetetaan alttarille, joka meikäläisten käsitysten mukaan on niin kokonaan toisia tarkoituksia varten rakennettu. Mutta heikäläisistä siinä ei tietysti voi olla mitään loukkaavaa, ovathan he joka päivä tässä samassa kirkossa tottuneet näkemään kymmenien paavien komeat hautakappelit, jotka ovat yhtä ylellisesti koristetut kuin se alttari, mikä on Vapahtajalle vihitty.

Kun kulkue on päässyt ohitseni ja vaeltanut kirkon päästä päähän, lasketaan kantotuoli maahan ja paavi nousee suurelle kirkon keskessä olevalle alttarille. Silloin lakkaa myöskin melu ja messutoimitus alkaa. En siitä kuitenkaan voi mitään nähdä, tiedän vain ohjelmasta, että paavi kaikkine kardinaaleineen ja läsnäolevine arkkipiispoineen toimittaa messunsa, rukoilee, polvistuu ja jakelee siunauksiaan toisessa päässä kirkkoa. Soitto ja kuoripoikain laulu sitävastoin kuuluu kaikkialle. Se on kyllä kaunista ja vaikuttavaa, tuntuu kuin tulisi ylhäältä pilvistä tänne, missä seison paksun pilarin juuressa. Ja minä koetan asettua kaikkien niiden kannalle, jotka tästä löytävät sisältöä elämälleen.

Mutta huolimatta siitä, että valo tulee kattoikkunoista kuin avonaisesta taivaasta, että sopusointuinen taiteellinen »väreily» väreilee ympärilläni ja hieno vahakynttiläin ja pyhänsavun tuoksu lemuaa, ei tunnelma kuitenkaan ota oikein tullakseen. Sitä häiritsee se yleisö, jota varten kaikki tämä on aiottu. Sillä niin pian kuin kulkue meni näkymättömiin, näytti sen lumous kadonneen. Siellä täällä polvistuu joku harva lukien rukoustaan ja sormien helminauhaansa. Kaikki muut liikkuvat, työnneskelevät, puhelevat, haukottelevat ja näyttävät aivan välinpitämättömiltä. On kuin välinäytös teatterissa esiripun laskettua.

Pari kertaa kiinnittyy huomio ja virkistyvät mielet, kun tulee sellainen paikka messussa, että seurakunta voi siihen äänellään yhtyä. Ja kerran painuvat päät rintoja vastaan, kun ohjelmasta tiedetään, että paavi nyt siunaa kaikki syntiset ja antaa heille anteeksi.

Vasta sitten, kun pitkänlainen messu on päättynyt, ja paavi uudelleen kannetaan kirkon läpi, leimahtaa taas innostus ja puhkeaa vielä rajummin esille kuin äsken, sammuakseen taas siihen heti, kun tuo »kaunis näky on kadonnut».

Siinä oli paavin riemujuhla syrjästä katsottuna. Jotenkin samanlaisia lienevät kaikki muutkin suuret juhlametkut Pietarin kirkossa. Ja siinä se päätapaus, jota varten niin monet merien ja maiden takalaiset olivat tänne saapuneet. Missä määrin matkan vaikeudet ovat maksetut, sen laskenee jokainen itsekseen. Ehkäpä tulopuoli sentään on suurikin, kun ajattelee, että paitsi riemujuhlasta ja Pietarin kirkosta voipi pyhiinvaeltaja nauttia Roomastakin ja kaikista sen merkillisyyksistä. Ja siitä tungoksesta päättäen, joka on ollut kaikissa museoissa, katakombeissa, vanhoilla raunioilla ja monissa kävelypaikoissa, eivät nykyaikaiset pyhiinvaeltajat näy unohtaneen, että tänä käytännöllisyyden aikana voi varsin hyvin sovittaa yhden tien kahteen asiaan.

Mutta saaneehan sen kuitenkin uskoa, että ne tuhannet hurskaat, jotka mukavissa rautatievaunuissa saapuvat tänne, saapuvat todellakin paavin edessä polvistuakseen ja vakuuttaen hänelle uskonnollista uskollisuuttaan.

Paras todistus siitä on kai se uhraavaisuus, jota he samalla ovat kirkon hyväksi osoittaneet. Ne summat, joita paavi vapaaehtoisina lahjoina on saanut riemujuhlansa aikana vastaanottaa, nousevat näet viiteen miljoonaan. Todella kaunis kolehti!