ROOMAN KARNEVAALI.

Roomassa, helmikuulla 1893.

Suuresti on karnevaali menettänyt entistä loistoaan. Ennen aikaan oli se koko kansan juhla ja muodostui niin komeaksi varsinkin siten, että siihen ottivat osaa rikkaimmat ylimykset tuhlaten tuhansia suurenmoisiin valmistuksiin. Ne ajat olivat niitä, jolloin paavit hallitsivat maata yhdessä ylimysten kanssa ja jolloin kirkko melkein kaikkina vuoden aikoina pani juhlakulkueita toimeen. Nyt on Italiakin muuttumassa länsimaiseksi, kansanvaltaiseksi valtioksi, jossa hyöty asetetaan ensi sijaan ja huvi toiseen. Viimeisten vallanmuutosten jälkeen on aatelisto joko köyhtynyt tai vetäytynyt palatsiensa rautaporteilla suljettujen holvien taakse. Niinpä luin eräässä sanomalehtiuutisessa, että muutaman ruhtinas Lancelottin toimeenpanemat tanssiaiset hänen palatsissaan kyllä olivat olleet komeat, mutta että vieraiden oli pitänyt kulkea sisään ja ulos pienestä takaportista, »sillä syyskuun 20 p:n v. 1870 jälkeen on pääovi ollut ainaiseksi suljettuna vastalauseeksi nykyistä hallitusta vastaan». Papisto taas on sekin vetäytynyt nahkaansa samoinkuin paavikin, joka kuten tunnettu tekeytyy vangiksi Vatikaanissaan. Kaikista näistä syistä tarjoo karnevaali samoinkuin yleensä muutkin juhlimisyritykset jotenkin surullisen nähtävän.

Nykyinen hallitus koettaa kuitenkin noudattaa entisiä tapoja ja tarjota kansalle sekä leipää että huvituksia. Mutta sen toimeenpanemilta karnevaaleilta puuttuu niiden onnistumisen ensimmäinen ehto: yksityisten osanotto. Demokratia on täällä niin uusi, ettei se vielä ole ehtinyt kehittää varakasta keskisäätyä, joka esim. Pariisissa tekee paljon karnevaalien hyväksi. Varsinkin suuret kauppahuoneet, teatterit y.m.s. siellä rakentavat mahdottoman ylellisiä juhlavaunuja, jotka, vaikka ovatkin ainoastaan vain ilmoituskoneita, kuitenkin suuresti elähyttävät laskiaisjuhlaa. Mutta niitä sellaisia ei ole Roomassa tai eivät ne ainakaan näy välittävän edustaa itseään tässä vanhassa kansallisjuhlassa. Eivät auta suuret palkinnotkaan, joita luvataan parhaista ryhmistä.

Rahaa niihin muuten näytään saatavan hyvin omituisella tavalla. On, arvattavasti korkeimman vallan suojeluksen ja valvonnan alla toimiva, osakeyhtiö, joka johtaa karnevaalipuuhia. Se toimeenpanee kahden viikon kuluessa koko joukon iloja niinkuin naamiohuveja erityisissä teattereissa, yöllisiä tanssiaisia, sirkusnäytäntöjä y.m.s., joihin pääsymaksut ovat jotenkin korkeat niille, jotka eivät ole yhtiön osakkaita, mutta joihin osakkaat pääsevät kolmea neljännestä halvemmalla kuin muut. Kun osakkeita saa ostaa kuka tahansa eli toisin sanoen lunastaa itselleen helppohintaisia ennakkopilettejä, niin tekevätkin sen useimmat, jotka aikovat karnevaalin aikana huvitella, ja siten saa yhtiö rahoja palkintojensa jakamiseen.

Niitä on useita kymmeniä, joitakuita kutakin päivää varten, ja nousevat ne 50 markasta aina 1,500 markkaan. Suuremmat niistä annetaan onnistuneimmista vaunuista ja parhaiten koristetuista parvekkeista Korsokadulla, joka on juhlakulkueitten ja varsinaisten karnevaali-ilojen karkelopaikka; pienemmät annetaan yksityisille naamioitetuille ja sirkus- y.m. kilpailussa esiintyville. Mutta näistä houkutuksista huolimatta eivät ilolinnut näy oikein tahtovan laulaa.

Piatsa del Popolo-nimisellä kaupungin pohjoispäässä olevalla torilla on karnevaalielämän keskusta. Se on laitettu suuren suureksi kesäsirkukseksi. Kun on kaunis ilma, niinkuin täällä melkein aina on, niin tekee kyllä paistava aurinko, helakka taivas ja aistikkaasti muodostunut Pintsio-kukkulan rinne uusine kuvapatsaineen parastaan silmää viihdyttääkseen. Mutta lautasirkus on aina lautasirkus, jota väkisinkin tulee vertailleeksi niihin entisiin sirkuksiin, joista, niinkuin esim. Kolosseumista, on vielä säilynyt niin isot tähteet, että mielikuvitus helposti voi luoda eteensä siinä tapahtuneet leikit. Vertailuun vie sitten vielä väkisinkin se, että täällä nyt yritetään uudistaa entisajan leikkejä. Täällä on m.m. kaksipyöräisiä kilpakärryjä, joiden eteen valjastetaan kaksi hevosta ja joihin mies nousee seisomaan ja ajamaan. Mutta hevoset ovat näöltään tavallisia ajurihevosia ja ajajat vanhoiksi roomalaisiksi epäonnistuneesti naamioituja tallirenkejä. Hauskempia ovat irtaallaan laukkaavat kilpahevoset, jotka huimaavalla vauhdilla kiitävät soikeaa rataa pitkin, kunnes heidät otetaan kiinni eteen asetettuun esirippuun. Parhaiten vastasivat karnevaalin aatetta muutamat talonpojat, jonkunlaiset italialaiset kasakat, jotka laihoilla, mutta nopeilla hevosillaan saapuvat tänne karnevaalin aikana ratsastamaan ja pieniä palkintoja voittamaan.

Useampia kertoja oli kahden karnevaaliviikon kuluessa n.k. Korso s.o. juhlakulkue samannimisellä kadulla. Katsojia varten oli siinä toreille ja muille väljemmille paikoille rakennettu istumasijoja. Suuri joukko ikkunoita oli myöskin vuokrattavana. Entiseen kultaiseen aikaan kuuluttiin yhdestä ikkunasta maksetun satoja markkoja. Nyt ei menekki kuitenkaan näkynyt olevan sen suurempi kuin että ikkunain omistajat itse saivat niitä käyttää omiksi huvikseen. Vasta viimeisenä karnevaalipäivänä eli laskiaistiistaina olivat ne jotakuinkin täydet.

Silloin näkyi koko Rooma tai ainakin puolet siitä laskeutuneen seitsemältä kukkulaltaan tälle jotenkin ahtaalle kadulle. Päästä päähän on se ainakin kilometriä pitkä ja nyt se oli väkeä niin pakaten täynnä kuin suinkin sopi. Liika väki sai vuotaa sivukaduillekin. Suurin osa näkyy kuitenkin tulleen enemmän toisia katsomaan kuin itse osaa ottamaan. Katsominen ei kuitenkaan erittäin suurta huvia tuottanut. Olisiko ollut kaikkiaan kymmenkunta juhlavaunua liikkeellä. Onnistunein ja vanhoja loistoaikoja enin muistuttava oli ehkä muuan venetsialainen jättiläissoutuvenhe, jossa kulki komea doosi loistavan seurueensa ympäröimänä. Siinä kiilsi kultaa ja hohti silkkiä ja samettia ja osanottajain hienoista kasvonpiirteistä päättäen olivat ne »hienompaa» väkeä. Tämä ryhmä saikin ensimmäisen palkinnon. Toisista herätti eniten huomiota muuan päivän tapahtumiin, valtion varkauksiin, liittyvä vaunu, jossa karnevaalin alkupäivinä nähtiin joukko hienoja herroja heittelemässä kaikelle maailmalle makeisia, mutta jotka viimeisenä päivänä olivat suljetut omaan huoneeseensa—rautaristikkojen taa. Sille taputti yleisö käsiään.

Nämä ja jotkut muut vaunut vielä lisäksi hankasivat edestakaisin Korsoa pitkin, heittäen ja vastaanottaen kukkaiskimppuja, joita yhtä mittaa lenteli ilmassa. Välistä ne olivat kiinnitetyt värillisiin paperiliuskoihin, jotka muodostivat kuin raketteja lentäessään katujen poikki ikkunasta ikkunaan ja usein jääden telefoonilankojen päälle riippumaan. Joissakuissa vaunuissa ja joillakuilla parvekkeilla oli aika sieviä tyttöjä, toisissa kasvoiltaan ja vartaloltaan jotenkin virheettömiä nuorukaisia. Näiden kesken oli kukkaissade vilkkain, ja ne näkyivät kyllä nauttivankin karnevaalistaan.

Katupojat siitä kuitenkin enimmin nauttivat. Niitä on Roomassa ehkä enemmän kuin missään muualla, ja täällä ne parhaiten aatettaan vastaavatkin, sillä ne ovat sekä likaisempia että äänekkäämpiä kuin muualla. Heidän tehtävänään oli kerätä kaikki murut, joita rikkaiden pöydältä putosi. Niin pian kuin ilmassa suhahti jokin kukkaiskimppu tai tuli vaunuista tai ikkunoista alas jokin konvehti, heti hyökkäsi tämä lauma sinne ojennetuin käsin. Kun monta oli ottamassa ja harva antamassa, syntyi siinä suoranainen pelikiihko. Ne, joilla oli jotakin alas heitettävää, näkyivät nauttivan siitä niinkuin nauttii kananpoikain syöttäjä joka murusta, minkä hän nakkaa syötettävänsä eteen. Tuon leikin katsominen oli syrjäisistäkin hauskaa, ja ihme kyllä, ettei siinä koskaan syntynyt tappelua tai epäsopua, vaikka kasvoista ja säihkyvistä silmistä päättäen intohimot olivat ylimmillään.

Iloisin ja todellakin onnistunein osa karnevaalissa oli sen viimeinen vaihe. Tuskin oli ilta tullut, kun kaikissa vaunuissa, kaikissa ikkunoissa ja kaikilla parvekkeilla pantiin toimeen ilotulitus. Koko tuo pitkä katu hohti milloin sinisenä, milloin viheriäisenä. Jos voisi sanoa, että tällä karnevaalilla on ollut paisteinen päivänsä—jota ei kuitenkaan voi sanoa—niin voisi tätä viimeistä näkyä kutsua sen iltaruskoksi.

Ja hetkeksi näkyi yleisökin saaneen esi-isiltä perimänsä karnevaaliluonnon nousemaan. Vanhan tavan mukaan päättyvät nämä ilot n.k. moccoli-(kynttilä)iloilla. Ostetaan pieni vahakynttilä, sytytetään se ja lähdetään kulkemaan katua pitkin. Samassa kiiruhtavat muut jäljestä ja koettavat tulta sammuttaa. Siinä syntyy paljon naurua ja paljon viatonta pilaa, varsinkin kun siihen ottavat yhtä suurella innolla osaa sekä vanhat että nuoret. Sammutuskokeita tehdään jos jollakin tavalla. Mitkä puhaltavat, mitkä heilauttavat hatullaan ilmaa, mitkä huiskuttavat nenäliinojaan, joita korkeammalle ylettääkseen kiinnitetään keppien ja pitkien riukujen nenään. Sammuneita kynttilöitä on turha yrittääkään sytyttää ylhäällä ilmassa. Hetikohta on siinä joku liinaansa liehuttamassa. Sentähden liittyy aina useita yhteen, kuukistuvat maahan ja koettavat toistensa turvissa tulta virittää. Mutta juuri kun se on onnistumaisillaan, puikahtaa joku poika takaapäin säärien lomasta, puhaltaa tulen sammuksiin ja tekee tyhjäksi yhteiset vaivannäöt.

Se oli tämä hauskinta koko karnevaalissa. Mutta siinäkin näkyi olevan enemmän sammuttajia kuin sytyttäjiä, joka sekin mielestäni on merkki siitä, että karnevaali itsekin on sammumaisillaan.

Share on Twitter Share on Facebook