ROOMAN KATAKOMBIT.

Olimme laskeutuneet alas Pietarin kirkon kupoolista ja käyskennelleet kirkossa itsessään. Siellä kristityn maailman mahtavimmassa ulkonaisessa huippupaikassa, sen komeimmassa temppelissä tuli mieleemme ajatus mennä sinne, missä ovat tämän saman maailman matalimmat majat, ja me päätimme mennä katakombeja katsomaan.

Tiemme sinne kulki vanhan Forum romanumin kautta, läpi tuon maan sisästä kaivetun laakson, jossa ei enää ole paljon mitään jäljellä siitä, mitä se ennen aikaan oli. Ainoastaan joitakuita pystyssä säilyneitä pilareita, vähän useampia pilarien jalustoja, jotka osoittavat, missä se ja se temppeli ennen seisoi. Sitten muuan jotenkin säilynyt riemuportti myöhemmiltä ajoilta ja lyhyt palanen Via sacran (pyhän tien) kivitystä—siinä kaikki. Mutta on siinä kuitenkin tarpeeksi voidakseen karttain, kuvain ja etenkin ympäristön avulla täydentää, mitä puuttuu, ja ainakin likimain saada esille, millainen tämä roomalaisen maailman keskipiste on mahtanut olla. Ja kaunis paikka se lienee ollut. Tuolla toisessa päässä Kapitolium temppeleineen ja marmorisine jumalankuvineen, toisessa päässä riemuportti, josta kaikki voittajat tulevat sisään, vasemmalla Palatinon kukkula ja siinä sijaitsevat keisarien palatsit, oikealla taas temppeleitä, kaikki luultavasti marmorista tai ainakin marmorilla vuoratut. Kokoontua sellaiseen ympäristöön, Italian sinisen taivaan alle, kuuntelemaan sellaisia puhujoita kuin Cicero ja Cato ja vapaana kansalaisena päättämään koko maailman asioista—se mahtoi olla miehen arvoista tehtävätä. Ja sehän se olikin sitä ihannoitua antiikkia, jota me vielä tänäkin päivänä haikealla mielellä kuvittelemme sen raunioita kävellessämme.

Mutta samaan aikaan kuin Forum oli komeimmillaan ja Rooma mahtavimmillaan, alettiin sen perustuksia jo hiljalleen jäytää ja sitä sitkeästi piirittää lopullista valloitusta varten. Alettiin kaivaa noita maanalaisia vallihautoja, jotka kerran koko vanhan maailman pohjan kovertaisivat ja saisivat sen siihen paikkaansa luuhahtamaan. Ruvettiin kaivamaan katakombeja.

Katakombit ovat kaukana ulkopuolella kaupunkia. Sinne on pitkä ikävä tie kahden yksitoikkoisen muurin välissä ja tuntuu sitä kävellessä kuin todella olisi vuosisadat kuljettavana yhdestä aikakaudesta toiseen. Tien varressa tapaa vain muutamia harvoja muistomerkkejä, joista suurimmat Karakallan rakentaman kylpylaitoksen rauniot ja kolumbaariot, vanhat roomalaiset haudat. Sitten alenevat muurit ja Campania alkaa aueta eteen. Siinä, missä se varsinaisesti alkaa, on Pyhän Sebastianon luostari ja kirkko. Tämän kirkon alla on yksi katakombiryhmä, jonne mennään itsensä kirkon kautta. Siellä varustetaan meidät ja muut samaan seuraan sattuneet vahakynttilöillä, ja pieni rähjäinen munkki lähtee oppaaksi, varoitettuaan ensiksi, että pysyisimme tarkkaan hänen kintereillään, sillä kuuluu välistä tapahtuneen, että oudot ovat tänne eksyneet.

Varoitus onkin hyvään tarpeeseen, sillä munkki, jolla ei ole muuta tehtävää kuin luotsata muukalaisia, kiiruhtaa minkä ennättää meidän edellämme joutuakseen uusia tulijoita vastaanottamaan ja uusia juomarahoja ansaitsemaan.

Ei voi juuri olla jyrkempää vastakohtaa kuin se näky, mikä äsken oli silmäimme edessä, ja tämä, jossa nyt olemme emmekä näe mitään. Täytyi varmaan olla vankka usko niillä, jotka sen tähden vaihtoivat elämän Italian sinitaivaan alla näihin komeroihin ja ahtaisiin käytäviin, vaikkapa vain lyhemmäksikin ajaksi.

Alussa on aivan mahdoton saada mitään selkoa siitä, missä ollaan ja mitä nähdään. On täysi työ varoessa, ettei jalka joka hetki kompastuisi johonkin kynnykseen ja pää kolahtaisi matalaan kattoon. Mutta kun silmä vähän alkaa tottua heikkoon valaistukseen, näemme me kulkevamme kaitaista, mutkittelevaa käytävää, joka parahiksi on kahden olkapään levyinen. Käytävän seinissä on molemmissa tuon tuostakin koverrus tai kolppero, johon aikoinaan on ollut haudattuna joku ensimmäinen kristitty, mutta jonka kirstu ja ruumis tai jokin jäännös niistä nyt lepää jonkin luostarin tai kirkon seinämässä tai sillan alla. Aikoinaan kuuluu seinissä myöskin olleen kivilaattoja kirjoituksineen ja maalauksineenkin, joita ensimmäiset kristityt maalarit ovat niihin sommitelleet, mutta ne kaikki ovat jo aikoja sitten irti revityt. Raakalaiset ovat kultaa ja kalleuksia etsiessään olleet osaltaan hävitystyötä tekemässä, mutta suurimman osan siitä ovat kuitenkin kristityt tehneet pyhäin luita etsiessään ja pois viedessään. Jäljelle jääneet ovat paavien pois korjaamia, ja suurin osa hautatauluja on paavillisissa museoissa. Jos niitä jokin määrä olisikin vielä paikoillaan, ei niitä oppaan hätäisyyden tähden ehtisi tarkastaa.

Vihdoin hän kuitenkin pysähtyy. Hän on tullut pienelle mustalle aukolle, josta antaa meidän astua sisään. Kun kaikki olemme tulleet muutamia rappuja alemma, näemme seisovamme pyöreän huoneen keskessä.

Niinkuin tunnettua, rakennettiin katakombit alkujaan haudoiksi. Kristityt, jotka kaikessa tahtoivat erottautua pakanoista ja jotka uskoivat ruumiinkin ylösnousemiseen kuoleman jälkeen, eivät tahtoneet polttaa kuolleitaan. Kun maanpäälliset hautausmaat eivät olisi saaneet olla rauhassa, tehtiin ne näin maan alle, ja siten syntyi kokonaisia maanalaisia kuolleitten kaupunkeja, joiden yhteenlaskettu hautaluku noussee ainakin kuuteen miljoonaan. Mutta tulivat sitten vainojen ajat. Kristityitä ajettiin takaa kuin koirat ajavat saaliitaan. Silloin olivat katakombit mainioita lymypaikkoja, silloin siellä tarvittiin vähän väljempiäkin suojia, ja yksi niitä sellaisia on se, mihin nyt laskeuduimme.

Alkujaan lienee tämä tällainen huone ollut perhehauta, koska seinissä on vieläkin kirstujen sijoja. Sitten ovat sitä pakolaiset käyttäneet lymypaikkanaan, eläneet täällä luolassa ja jumalansanaa harjoittaneet paossa esivallan tieltä. Mutta keisarilliset verikoirat osasivat tännekin tien, tulivat tuosta samasta aukosta, mistä mekin, tuli soihtuineen sisään niinkuin mekin, ja tuolla seinämällä kertoo opas sen ja sen marttyyrin saaneen surmansa. Mutta siitä paikan maine vain kasvoi. Se muuttui pyhäksi merkkipaikaksi, se laitettiin kappeliksi ja siihen pystytettiin alttari ja risti. Kun vainot olivat ohitse, kun ruumiit uskallettiin haudata maanpäällisiin hautausmaihin eikä katakombeissa enää tarvinnut turvaa hakea, tultiin tänne kuitenkin messuja pitämään ja rukoilemaan. Silloin sai katakombien maine varsinaisesti alkunsa, ja pyhiinvaeltajia ovat sitten seuranneet matkailijat.

Mutta matkailijoilla on kiire, ne eivät jouda kauan viipymään kuolleitten haudassa, vaan kömpivät jo ulos, herrat silkkinallejaan suojellen ja naiset hameitaan käärien, estäen niitä koskemasta kosteihin seiniin. Täytyy joutua mukaan, sillä vaikka usko olisi kuinka luja, ei tänne tuntuisi haluttavan jäädä eksyksissä vaeltamaan maanalaisessa miljoonakaupungissa.

Eikähän siellä ole juuri enempää nähtävääkään. Sillä vaikka käydään kahdessa kolmessa kerroksessa, noustaan rappuja ja lasketaan niitä, ja pistäytään vielä muissakin kappeleissa, niin eivät ne ainakaan myöhemmin muistellen eroa suuresti toisistaan.

Mutta vaikutus, minkä hätäisestäkin käynnistä katakombeissa saa, on pysyvä ja omansa antamaan aihetta monenlaisiin mietteisiin. Täällä, näissä ahtaissa komeroissa kehittyi ja kasvoi siis se valta, joka repi alas nuo temppelit ja patsaat, joista äsken näimme surkeat rauniot Forumilla. Täällä istutettiin veriin se tulinen innostus, joka pani koko vanhan maailman ylösalasin, mutta joka samalla rakensi sen päälle uuden, ulkonaisestikin melkein yhtä ehon. Jupiterin temppeli jaoitettiin maan tasalle, mutta ei kaukana siitä seisoo nyt Pietarin kirkko. Keisarikunta kukistui, mutta paavikunta nousi sen tuhkasta. Niiden jälkeläiset, jotka ennen täällä alhaalla huoneettomina piilivät, istuivat maailman valtiaina kultaisten kupoolien alla Rooman muurien sisässä, ja Rooma oli heidän.

On niillä siellä vieläkin monet vallat hallussaan. Lähes puolen maailman asioita Jumalan kanssa välittää vielä paavi Vatikaanissaan. Harppaus on ollut huimaava täältä alhaalta sinne ylös. En sano, että suuri asia olisi tästä vallan siirtymisestä voittanut. Mutta voittohan se sittenkin on, voitto, joka itsessään kantaa tappion siementä. Eihän tiedä, ilmaantuuko vielä jokin uusi ja suurempi ja puhtaampi ja kristillisempi aate, joka kovertaa kristikunnan perustuksen ja sen oppien pohjalle rakennettujen yhteiskuntien suhteen tekee saman työn kuin kristinusko antiikin maailman suhteen. Tulleeko ehkä kerran vielä aika, jolloin kristityn Rooman raunioita kävellään niinkuin me nyt kävelimme pakanallisen Rooman raunioita? Mahtanevatko tuon aatteen edustajat vainoja paossa jo itselleen katakombeja jossakin kaivaa?

1893.