VI.

Poliitikot tekivät ministerilistaa pää hiestä märkänä. Oikeisto ei hyväksynyt vasemmistoa eikä päinvastoin. Keskusta ei hyväksynyt kumpaakaan eikä kumpikaan sitä.

Maassa oli kireä aika. Olisi tarvittu lujaa ja kaukonäköistä hallitusta. Sitä ei saatu. Politiikat eivät sallineet. Totuus lieneekin, että politiikan sivuasia on maan paras ja pääasia puolueen ja oma etu.

Kallista aikaa kului. Talven selkä oli taittumassa.

Markan kurssi oli mahdollisimman häälyväinen. Vararikkoja tuli. Pörssikauppa oli heimostunutta.

Tehtiin kuitenkin hyödyllistäkin työtä. Jäniskoskella mentiin kallioon kuin juustoon, niinkuin miehet sanoivat. Sydän-Suomen konepaja takoi täydellä höyryllä. Sähkömoottorikonepajaa pantiin kuntoon. Ostamalleen Maaselän tilalle rakensi Penttilä suurta keskuskonepajaa. Paikka oli mainio: lähellä haara-asemaa, jolta erkani kolme päärataa. Parinsadan hehtaarin suuruinen kumiseva nummi oli rakennuspaikkana.

Penttilä puhui harvaan ja liikkui hitaanlaisesti, mutta kun hän ei puhunut turhia eikä liikkunut hukka-askeleita, sai hän paljon valmista. Kokonaisen arkkitehtitoimiston hän lähetti Maaselkään tekemään suunnitelmia. Saatavana olevat tiili- ja sementtivarastot hän osti kaikki.

Suurinta vaikeutta tuotti sivuraiteitten saanti. Paperit kiersivät virastoja. Rautatiehallitus, piirihallitus, ratainsinööri, asemapäällikkö ja ratamestari, kaikki lupasivat tehdä parhaansa, mutta valmista ei tullut. Lopulta Penttilä väsyi odottamiseen. Hän lähti persoonallisesti rautatiehallituksen päätirehtöörin puheille. Apu tuli. Hän selitti suunnitelmansa ja päätirehtööri oli käytännön mies. Määräyksiä annettiin — ja ylihuomenna oli hiekkajuna aloittamassa Maaselän laiturin rakentamista.

Aika jo olikin. Lasteja saapui hirmuisesti. Siinä oli tiiliä, sementtiä, rautaa, lautoja, koneita ja jos mitä. Läheistenkin asemien ratapihat olivat täynnä vuoroaan odottavia täysiä lasteja.

Aika oli tällaiselle suurelle yritykselle otollinen. Penttilä sai miehiä, vaunuja ja tarpeita. Muu liikenne oli miltei pysäyksissä.

Liikkeen pääkonttori oli sijoitettu Helsinkiin. Penttilä oli tyhjentänyt hotellistaan aluksi kolme huonetta ja sittemmin huoneen kerrallaan, joten hän jo oli päässyt 12 huoneeseen, lukuunottamatta omaa makuuhuonettaan.

Konttoripäällikkönä toimi 25-vuotias Antti Lehtovaara. Aikaisemmin oli hän ollut eräässä pankissa Helsingissä, sittemmin tehtaankonttorissa Tampereella. Lehtovaara oli kai ensimmäinen mies, joka oli tarjoutunut Penttilän liikkeeseen. Hän olikin mies paikallaan, työteliäs ja kykenevä. Konttori oli maan nykyaikaisimpia. Erikoisesti pantiin huolta korttijärjestelmien laatimiseen. M.m. oli liikkeen jokainen mies pantu n.s. mainekortille. Tämä oli välttämätöntä, jotta keskuskonepajaan saataisiin aikanaan mahdollisimman työkykyistä väkeä, johtajasta portinvartijaan asti.

Penttilän työmäärä oli suurimmillaan. Perusajatukset kaikkeen täytyi hänen sanoa. Niitä antaessaan käytti hän aina parlografia, jotta ei tarvinnut toistaa samaa. Suurta haittaa tuotti huono puhelinyhteys eri tehtaitten välillä. Penttilä neuvotteli oman linjan saannista. Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö piti sitä turhana ylellisyytenä. Hän yritti kärsiä siksi kunnes pääkonttori voidaan siirtää Maaselkään ja jättää Helsinkiin vain pienempi asiainhoito-osasto.

Sanomalehdistö kertoi Amerikasta kummia uutisia. Mainittiin, että siellä oli keksitty uusi bentsiiniä ja polttomoottoria vastaava voimanlähde. Suomenkin sanomalehdet pohtivat asiaa. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että Suomesta juoksivat ne langat, jotka aiheuttivat tämän hälinän.

Autojen hinta laski. Amerikkalaiset tehtaat syöksemällä syöksivät tuotteitaan Europan markkinoille. Suomeenkin tuotiin yhtenä ainoana kuukautena 3000 uutta autoa. Tämän jo olisi pitänyt herättää huomiota. Poliitikot eivät kuitenkaan joutaneet sellaiseen kiinnittämään huomiotaan. He kaivoivat jo uutta kuoppaa juuri saamansa kokoomushallituksen tuolin alle.

Penttilän hommat alkoivat vähitellen herättää huomiota. Sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joku uutinen ja Sosialidemokraatti sisälsi kerran asiallisen kirjoituksen Maaselän uuden konepajan työväen asuinrakennuksista. Penttilä sai muutamia kutsuja perheisiin juomaan kupin kahvia. Useimmiten hänen oli pakko kieltäytyä, mutta oli paikka, josta hän ei milloinkaan kieltäytynyt. Se oli Ratakadulla eräässä vuokralais-»poksissa». Tekosyynä oli se, että sai puhua kotipitäjän asioista.

Kevätpurot alkoivat vieriä pitkin katuojia, hävitäkseen ensimmäiseen viemäriaukkoon. Tehtaitten työt alkoivat sujua. Valmiitakin töitä saatiin. Sydän-Suomesta alettiin tiedustella, mihin koneita saa lähettää. Maaselässä oli tehdasrakennuksen ja muutamien muiden rakennuksien perustyöt tehty ja muuraus aloitettu. 18 latausasemaa ympäri maan oli osittain ostettu, osittain järjestelyn alaisina, jopa toisia rakennettiinkin.

Penttilä lähetti erityisen viejän mukana latauskoneen piirustukset Sydän-Suomen konepajalle. Niin pitkällä jo oltiin.

Eräs asia oli kuitenkin kesken. Paljon oli Penttilä sitä ajatellut, mutta päättäminen oli vaikeaa. Ratakadun vuokralainen se tuotti sellaista päänvaivaa.

Useasti oli Penttilä ajatellut saattaa asian päätökseen, mutta epäilytti, että jos — —. Ja siihen se taasen jäi. Mutta miksi ei asiaa voisi ratkaista? Olihan hän sellaisessa taloudellisessa asemassa, että jaksaisi vaimonsa ruokkia. Niin, vaimonsa. Miksi ei hänelläkin saisi olla vaimo ja koti? Olisiko hänen pakko koko ikänsä asua vuokrahuoneissa tai kolkossa hotellihuoneessa — tai vaikkakin omassa talossa, mutta yksin! Täytyyhän hänellekin tulla joskus levonkin hetki. Pitääkö hänen silloin aina mennä johonkin ravintolaan joutohetkeään viettämään? Ei suinkaan. Asia on päätettävä ennen lukukauden loppua. — Miksi ei tänään?

Päättävästi iski Penttilä kynänsä pitimeen, antoi sanan autonsa ajajalle ja lähti asiaansa toimittamaan.

Kummasti jyskytti hänen takkinsa alla, kun hän painoi muuatta soittonappulaa Ratakadulla. Palvelija tuli avaamaan. Neiti oli kotona, mutta tuskin vielä pukeissa. Aivan oikein, aikahan olikin varsin aamuvarhainen, tuskin sopiva aika Penttilän asialle.

Palvelija oli kuitenkin erehtynyt. Alli Rantamäki astui saliin miltei samassa kun Penttiläkin. Hän oli aamuraikas. Vaalea tukka oli kammattu niskaan pienelle nutturalle, ilman käherryksiä ja keinotekoisia kaunistuksia. Raikas puna oli poskilla. Mistä se johtui, sitä ei Penttilä osannut arvata, eikä hänellä ollut siihen aikaakaan. Hänelle oli pääasia saada sanotuksi asiansa.

Istahtamatta, katsomatta, onko muita huoneessa, hän sanoi sanottavansa suoraan ja koreilematta.

»Neiti Rantamäki!» aloitti hän. »Olen ajatellut teitä paljon. Olette ainoa nainen, jolle olen ajatuksia tuhlannut, lukuunottamatta äitiäni. Haluatteko jakaa elämän surut ja ilot kanssani? Voitteko tulla vaimokseni?»

Ohho! Nyt se oli sanottu.

Tyttö oli hetken ääneti, punastui hiusmartoa myöten ensiksi ja vaaleni sitten. Penttilä säikähtyi. Mitähän hän nyt oli tehnyt! Olikohan tyttö kihloissa aikaisemmin? Jospa maa aukenisi ja nielisi heidät kokonaan, hänet, tytön ja koko maailman!

»Tiedättehän, että kotipuolessamme on tapana kosia tyttöä vanhempainsa läsnäollessa — —»

Puhui tyttö muutakin, mutta huone alkoi pyöriä Penttilän silmissä. Siinä menossa näki hän jonkin oven, tarttui kahvaan, ja se oli sattumalta eteisen ovi. Miten hän sai takin päälleen ja tuli alas rappusia, se on tänä päivänäkin hänelle arvoitus. Sen hän muistaa, että puolen tunnin päästä oli hän matkalla Ouluun, ylimääräisellä junalla — hakeakseen sopivaa latausaseman paikkaa.