VII.

Seinäjoella odotti Penttilää seuraava sähkösanoma:

»Valtiovarainministeri pyytää tietoja joistakin viime kesänä tehdyistä lainasopimuksista. Asialla kiire.

Lehtovaara.»

Penttilä vastasi:

»Paperit ministeriössä. En voi saapua. Ottakaa lakimies valvomaan etujani.»

Vaunu tuntui hänestä hirmuisen ahtaalta. Tosin hiukan helpotti mitä pohjoisemmaksi tultiin. Ei hän liikkunut eikä reuhtonut. Istua kyhjötti tyhjän vaununsa nurkassa ja kärsi. Miksi hän olikaan ollut niin tyhmä? Nyt hän ei voi mennä Helsinkiin, ei ainakaan ennenkuin yliopiston lukukausi on loppunut. Niin, eikä hän voi mennä koko Etelä-Suomeen. Ei ainakaan Tamperetta etelämmäksi. Hehän voivat sattua vastakkain minä päivänä hyvänsä, ja siihen tilanteeseen ei Penttilä enää halunnut joutua.

Penttilän vaunu oli liitetty Seinäjoelta matkustajajunan perään. Viimeiseltä porrassiltamalta oli mainio näköala. Eivät ole Etelä-Suomen suurimmatkaan peltoaukeamat kuin karjatarhan suuruisia länttejä verrattuina näihin Pohjanmaan aukeamiin. Mikä suuri työmaa täällä avautuukaan »Suomi»-akkumulaattorin vetämälle auralle, äkeelle, niittokoneelle, kylvökoneelle ja monelle muulle peltotyökalulle! Ja Pohjanmaan tulevaisuus! Se on vielä kerran jaksava ruokkia koko Suomen, jos tarve tulee. Hämäläinen, kivisten maiden mies, kastelee jokaisen leipäpalansa hiellään. Siksi maa onkin hänelle rakas. Hän ei siirry kauas kotikonnultaan, ja jos siirtyy, sinne takaisin kuitenkin kuolemaan haluaa. Hämäläinen unohtaa sen, missä hän helpolla leipänsä ansaitsee, mutta ei sitä paikkaa, joka on hänen käsiinsä känsät kasvattanut.

Toisin on pohjalainen. Kaukana on metsänreuna hänen kotiseudullaan. Laajat ovat aukeat. Siksi on kansaankin tarttunut jotakin suurpiirteistä ja mahtavaa. Vahinko vain, että hän itsekin tietää tämän ja on taipuvainen kerskailuun, mitä hämäläinen ei tee humalapäissäänkään —.

Etelässä, s.o. Helsingissä, teki kevät tuloaan. Oulussa oli täysi talvi. Lumi oli vielä hohtavan valkoista eikä keväälle ominaista likaisen harmaata. Penttilän mieli oli harmaa. Katuiko hän? Ei. Ei mies koskaan kadu tekoaan. Korkeintaan kiroaa ja kantaa seuraukset kuin mies.

Oulu mataloine rakennuksineen ja ikäänkuin suurien lumivallien taakse taisteluasentoon vetäytyneenä esiintyi kuulakkana kevätiltana edukseen.

Jos Penttilän mieli ei olisi ollut niin perin masentunut, olisi hän voinut nauttia pohjolan kuulakasta yöstä, mutta nyt hän istui hotellihuoneensa sohvan nurkassa ja mietti tämän elämän iloja ja suruja, käännöksiä ja koukkuja.

Kauppalehdessä teki tunnettu kauppaolojemme tuntija, nimimerkki K.S., selvää maan taloudellisesta asemasta.

M.m. sanoi hän: »Palkkojen ja ulkomaisen rahan suhteeton nousu vv. 1919-1920 lyö yhä vieläkin leimaansa teollisuuteemme. Silloiset kalliit varastot, niinhyvin valmiiden tuotteiden kuin raaka-aineidenkin, ei ole vielä kulutettu. Nyt kun osoittautui, että rahamme huonous olikin keinotekoista, ovat teollisuuslaitokset joutuneet vaarallisen kilpailun kynnykselle. On odotettavissa, että ulkomainen teollisuus tulee saattamaan vaikeaan asemaan monta teollisuushaaraa, jopa koko teollisuutemme kaiken todennäköisyyden mukaan tulee horjahtelemaan, ellei uutta perustetta voida laskea.»

Maan taloudellinen tilanne oli surkea. Puutavaraliikkeet eivät kaataneet metsiä, jotka suinkin voivat jättää kaatamatta. Tosin hakkuuaikojen pidennyksiä ei kruununmetsiin myönnetty, mutta se ei paljoa auttanut. Rautateollisuus oli lamassa. Hyvin menestyvät kenkätehtaatkin tekivät vain kolmipäiväisiä viikkoja.

Maataloustuotteiden hinnat laskivat sydäntalvella yhä edelleen. Kevättalvella odotettua hintojen nousua ei tullut. Maanviljelys oli joutunut samalle kannalle kuin ennen sotaa. Se ei kannattanut.

Taloudellinen pula oli maassa.

Mutta erään miehen liikeyrityksissä tehtiin työtä täydellä höyryllä. Jos otetaan huomioon myöskin Imatran rakennustyöt, niin oli tuo mies tällä kerralla maan suurin työnantaja, lukuunottamatta valtiota.

Itse oli tuo mies naisen pakoon ajamana hautautunut jonnekin. Kahteen päivään ei hänestä ollut kuulunut mitään. Konttoripäällikkö Lehtovaara teki voitavansa saadakseen selville isäntänsä olinpaikan. Hän telefonoi, hän sähkötti eri puolille, mutta ilman tulosta.

Penttilä oli hautautunut Ouluun. Tosin kaupunki ei tuntunut enää niin pieneltä kuin hänen tullessaan, olihan tavallinen rannikkokaupunkimme, pikemmin kauniimpi kuin toiset, mutta ei suurempi.

Penttilän silmät olivat jo avautuneet. Hän näki kevätauringon, joka alkoi lämmittää maan toista lapetta. Merikosken pauhun hän kuuli. Niin, Merikoski. Miten paljon kansallisomaisuutta onkaan mennyt hukkaan vuosisatojen kuluessa ja miten paljon vieläkin menee koskiemme vapaina virtaillessa tai kytkettyjenkin kevättulvan vyöryessä hukkaan! Oulunjoen koskien rakennustyöt olivat jätetyt kesken samaan aikaan kuin Imatrankin, eikä niitä ollut aloitettu, vaikka Imatraa rakennettiin.

Vaasalaisista sanomalehdistä luki Penttilä, että Vaasan kaupunginvaltuusto oli evännyt häneltä latausaseman tontin. Tosin läheiset rautatieasemat voisivat tulla kysymykseen, mutta tällaisen pienen latausaseman pitäisi sijaita kaupungissa.

Penttilä matkusti Vaasaan ostaakseen jonkin yksityisen, vaikkapa ahtaammankin tontin ja pannakseen sillä rakennustyöt alulle.

Pari päivää hän vietti Vaasassa. Sopivaa tontin myyjää ei tahtonut ilmaantua. Jos Penttilän nimi ei olisi ollut Penttilä, vaan jokin -ström tai -qvist, niin on luultavaa, että tontteja olisi ollut kaupan ainakin muutama tusina. Mutta maan ruotsalainen vähemmistö oli huomannut heikommuutensa ja peläten sulautumistaan voimakkaampaan suomalaiseen ainekseen oli alkanut jo muutamia vuosia sitten ankaran taistelun olemassaolonsa puolesta. Pienintäkään ruotsalaisen omistamaa kiinteimistöä ei saanut myydä suomalaiselle. Ei maatilaa, ei kaupunkitaloa, ei mitään. Puoluekuri ja turvan tunne yhteisessä leirissä olivat niin suuret, että kukaan ei rohjennut, jos halusikin, poiketa heimon päätöksistä.

Penttilä ei ollut laiskana näitä päiviä. Hankkimalleen pienelle kartalle hän laati täydellisen latausasemasuunnitelman koko eteläisempää Suomea varten, s.o. Rovaniemen eteläpuoliselle osalle. Valmiina tai rakennettavana oli jo 21 asemaa, mutta tarvittiin vielä noin samanverta ennenkuin maan tarve voitiin tyydyttää mahdollisimman vähän vaivaamalla käyttäjiä ja tuottamatta suuria kuljetuskustannuksia.

Penttilä halusi päästä patentteineen kansan käyttämäksi ja päästä nopeasti. Hän tiesi, että vuosikymmenen kuluttua hänen koneensa on levinnyt ympäri maapallon, mutta hän halusi, että se leviää Suomeen ennen muita maita ja että Suomi saa nauttia ne edut, jotka on ensiksialkaneella. Penttilän lähin päämäärä perustaessaan latausasemaa Vaasaan oli saada sähköaura kyntämään Isonkyrön ruispeltoja.

Niin, Isokyrö! Vieläköhän siellä löytyy yhtään Aaroni Perttilää? Vieläköhän Vaasassa on yhtään Larssonia? Topeliuksen muistopatsas on Vaasassa. — Penttilä päätti käydä katsomassa tätä runoilijan muistolle pyhitettyä kiveä.

Kevätpäivä oli kirkkaimmillaan. Somasti solisi vesi katuojissa. Suuret lumivallit olivat hävinneet. Kadut olivat likaiset ja mustat. Vaasan kirkkopuiston puut olivat rääsyisten kerjäläisten näköisiä kaikessa alastomuudessaan. Siinä istui setä Topelius rakkaitten lasten ympäröimänä. Penttilä kiersi patsaan toiselle puolelle voidakseen auringon valon häiritsemättä ihailla taiteilijan työtä.

Kuka seisoi patsaan sivulla? — Alli Rantamäki. Penttilä toivoi, että patsas kaatuisi heidän väliinsä, jotta hän voisi lähteä huomaamatta pakoon, tai että vastapäätä oleva kirkko lennähtäisi ilmaan kiinnittääkseen vastaantulijan huomion muualle. Mitään ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut. Aurinko loisti täydellä terällään. Piipittipä joku lintunenkin jossakin alastoman puun alastomalla oksalla.

Penttilä tervehti ja aikoi lähteä pois. Silloin näki hän jotakin. Hän ei ollut selvillä itsekään mitä. Hän näki vain silmät, jotka katsoivat surullisesti, posket, jotka olivat lumivalkeat, huulet, jotka vapisivat. Hän ei enää paennut, vaan astui lähemmäksi. Puhuivatko he jotakin, sitä ei kumpainenkaan tiedä eikä kumpainenkaan kaivannut. Sanattomina lähtivät he kuitenkin kulkemaan rinnakkain kevään likaamia katuja.

Tultuaan erään kivirakennuksen edustalle sanoi Alli Rantamäki: »Minä asun tässä tätini luona.»

Penttilä ikäänkuin heräsi. »Viivyttekö kauan Vaasassa?» kysyi hän.

»Ainoastaan huomisen päivän. Olen tätini miehen hautajaisissa ja matkustan huomenillalla.»

»Menettekö kotiinne vai Helsinkiin?» kysyi taasen Penttilä.

Tyttö punastui. Miksi? Penttiläkin tunsi veren kohoavan poskilleen.

»Aion poiketa kotonani», selitti neitonen hohtavin poskin.

»Tapaamme toivottavasti Rantamäessä kahden päivän perästä», sanoi mies hyvästellessään.

Jos Penttilällä oli ollut kiire lähteä Helsingistä, niin yhtä kiire oli hänellä nyt päästä sinne jälleen.

Hänen päästyään Helsinkiin yöpikajunassa klo 8 aamulla oli insinööri Ranta jo yksityishuoneessa odottamassa häntä. Jäniskoskelta kuului hyviä uutisia. Kallioväylä oli porattu niin pitkälle, että voima-aseman laittamiseen olisi parasta ruveta mitä kiireimmin.

»Jos tilaamme koneet koko voimamäärälle, niin olisi paras tilata heti, sillä töitten keskeytys koneita odotellessa tuottaa suurta haittaa», lopetti Ranta.

»Osa voima-aseman koneista on lastausvalmiina Tampereella ja loput valmistuvat kolmen viikon kuluttua. Kevättulvan hyödyksikäyttämistä varten jätetään vanha voima-asema paikalleen ja ohjataan liikavesi sen turpiiniin», oli Penttilän selitys.

Ranta ei sanonut hetkeen aikaan mitään. Hän tuntui miettivän. Pyysi puhelun Jäniskoskelle ja pääsi pian, kun aamulla ei ollut paljon ulkolinjapuheluja. Penttilä kuuli seuraavan keskustelun:

»Ranta täällä. Terve! Kyllä ne Tampereelta tulleet piirustukset ovat oikeat. Antakaa mennä alaväylä vain suuremmaksi. — — 60 kiloa. Ohho! Antaa soida. Ei se liikaa ole. — — Tänään pitää olla auki. — — Kyllä ennättää, kun vain tahtoo.»

Väittäkööt vielä, tuumi Penttilä, ettei suomalaisissa ole amerikkalaista »kuraasia», kun on vain tilaisuutta sen ilmenemiseen. Aivan samansuuntaisia puheluja hän oli kuullut amerikkalaisten insinöörien ja johtajien keskustellessa apulaistensa kanssa. Kieli oli toinen ja sanat erilaiset, mutta henki ja äänen sävy samat.

Juoksevien asiain hoidossa kuluivat päivät siihen asti, kun Penttilä oli luvannut tavata Rantamäen tytärtä hänen kotonaan. Molemmat tajusivat, että tapaamiskysymys koskee tyttären isää eikä heitä itseään.

Penttilä tiesi, että asemalta on vaikea saada hevosta, ja siksi lähetti hän autonsa edeltäpäin. Auton ohjaaja arveli, että maantiet eivät olleet vielä ajokunnossa, mutta lähti sanaakaan sanomatta. Auton kuljetti hän määräasemalle junalla ja oli oikealla hetkellä ohjaustangossaan odottamassa Penttilää.

Asemalta oli kahdeksan kilometriä Rantamäkeen. Maantie oli kyläpaikoissa ja aukeilla sulana, syvän, upottavan kuran peitossa, mutta kujilla ja metsäkohdilla oli vielä lunta, muutamin paikoin vahvastikin.

Komeasti pyörähti raskas 60-hevosvoimainen auto matkaan aseman kovalta hiekkakäytävältä, mutta heti maantielle päästyä alkoi sen ääni muuttua. Penttilä alkoi epäillä perille pääsyä. Polttomoottorien huonot ominaisuudet tulivat selvästi näkyviin. Jos auto ei päässyt eteenpäin, niin moottori pysähtyi kokonaan. Se ei mitenkään käynyt hiljaa voimiaan säästäen.

Viisi kilometriä päästiin eteenpäin, mutta sitten tuli lunta niin paljon, että auto ei pysynyt tiellä. Oltiin juuri Rantamäen metsäpalstan kohdalla. Asumuksia ei ollut missään lähitienoilla. Penttilän ei auttanut muu kuin lähteä matkalaukku kädessä jalkaisin eteenpäin. Ohjaaja lähti autolla pyrkimään asemalle. Penttilä ei ollut harmissaan — hän näki asian huvittavan puolen. Rantamäkeen menee kosija jalan... Se on tosin hiukan tavatonta, mutta maailmassa täytyy kaikkeen tottua.

Pitkää lehtokujaa kävellessään tähyili Penttilä kulmainsa alta, näkyisikö ihmisiä päärakennuksen akkunoista. Turhaan! Talo oli kuollut. Hän meni pääportaista sisään. Ovi ei ollut lukossa, joten vieraita siis oli odotettu. Tilava eteishalli tervehti vierasta miellyttävällä lämmöllään, mutta ketään siellä ei ollut.

Penttilä riisui takkinsa, kolautti hiukan keppitelinettä, jotta hänen tulonsa huomattaisiin.

Kuului isännän yskäisy ja raskaat askeleet alkoivat lähetä eteistä.

Hämäläinen talonpoika on itsetietoinen, sillä hän tietää turvansa olevan vain itsessään ja Jumalassa. Elleivät omat voimat riitä ja Jumala auta, niin asiat ovat hullusti. Naapurin apuun hän ei turvaa eikä salli naapurin sekaantua omiin asioihinsa. Yksin hän seisoo kuin mänty mäen töyräällä. Yksin elää ja yksin kaatuu, jos kohtalo niin määrää.

Rantamäen suku oli vankkaa hämäläistä rusthollarisukua. Rustholleista olivat pojat naineet ja rustholleihin naitiin tyttäret. Sukuylpeitä oltiin ja kunniasta arkoja. Arvo annettiin toisille, mutta tunnettiin omakin arvo. Miehiä olivat koko suvun miehet olleet, ei juoppoa niin moneen polveen kuin muistettiin. Kunniastaan arkoja olivat myös naiset. Pienintäkään tahraa ei heissä voitu löytää. — Moni köyhä oli saanut avun Rantamäen isännältä, eikä kerjäläinenkään milloinkaan tyhjin pussein keittiöstä lähtenyt. Rantamäen nykyistä isäntää kunnioitettiin paikkakunnalla, tosin pelättiinkin. Ankara hän oli, jos pienimmänkin loukkauksen huomasi, ja vilpintekijän ei ollut hyvä olla hänen edessään.

Kookas, ja vieraan täytyi myöntää, miehekäs isäntä tuli vierastaan eteiseen vastaan. Sileäksi ajellut kasvot osoittivat päättäväistä miestä, joka ajaa tahtonsa perille, ja valkea tukka vakuutti järkeä ja elämänkokemusta olevan tehdyn päätöksen takana.

Isäntä antoi kätensä tervehdykseksi niinkuin tapa on, oli vieras sitten tuttu tai tuntematon.

Penttilä aloitti keskustelun selittämällä olevansa Koskenkylän Penttilän poika Aapeli.

»Ali-Penttilänkö?» kysyi isäntä.

»Ei, Yli-Penttilän.»

»Isäsi tunsin hyvin. Kelpo mies ja hyvä maanviljelijä», sanoi isäntä, ja Penttilästä tuntui kuin syvät rypyt isännän otsalla olisivat hiukan madaltuneet.

Mentiin tupakkakamariin. Istuttiin. Kumpainenkaan ei puhu mitään. — Penttilä arveli äänettömyyttä kestäneen jo tarpeeksi ja olevan parasta saada asia selväksi.

»Tulin pyytämään tytärtänne vaimokseni», sanoi hän asiaa mitenkään valmistelematta.

Ainoastaan silmistä näkyi, että isäntä oli kuullut vieraan sanat. Kasvoissa ei lihaskaan värähtänyt. Silmätkin kerran vain pyörähtivät, sitten asettuakseen katsomaan akkunasta ulos. Penttilä ymmärsi nyt tytärtä. Isälle oli puhuttava. Hänen mielensä oli voitettava asian puolelle, muuten ei nuorten liitto tulisi onnelliseksi. Lapset olkoot vanhemmilleen kuuliaisia, se oli oppi, joka Penttilään jo hänen lapsuudessaan kasvatettiin.

Isännän huulet pusertuivat lujemmin yhteen. Silmien luomet painuivat lähemmäksi. Nopea katse Penttilään:

»Sinäkö olet se, joka tytön perässä olet kaupungissa juossut?»

Se tuli kuin raskas viljasäkki Penttilän niskaan.

Hänkö juossut perässä! Veri nousi Penttilän päähän. Kuka oli kertonut isännälle? Oliko tyttö kertonut ja päästänyt hänet tulemaan isän läksytettäväksi! Kenties äiti oli kertonut? Ei. Emäntä oli erilainen. Hänen pitäisi ymmärtää nuoria. Mutta oliko hän, Penttilä, oikea mies? Tarkoittiko isäntä perässäjuoksijalla häntä vai oliko joku toinen, joka...? — Penttilän ranteessa alkoivat jänteet näkyä. — Jos joku on uskaltanut, niin — —

Mutta eihän Penttilällä ollut mitään oikeuksia. Jos tyttö on kertonut, niin tietysti asia niin on, että hänen käyntinsä on otettu häiriöksi. Toisella voi olla suurempia oikeuksia. Eihän hän ole edes oikeastaan asiaansa puhunutkaan tyttärelle. — Hän piti asiaa selvänä, luullen tytön pitävän samoin. Ja nyt! Äkkiä joutuu hän syytettyjen penkille. Hän, joka ei milloinkaan ennen ole naista katsonutkaan — niin no, sitä Amerikan tapausta lukuunottamatta. Viho viimeisiä ovat koko naiset!

»En ole juossut», pääsi Penttilältä masentuneesta, »enkä juokse. Juoskoot muut.»

»Muut!» Mustepullo hypähti korkealle isännän luisevan nyrkin jyrähtäessä pöytään. »Luuletko sinä jokaisen hunsvotin saavan juosta minun tyttäreni perässä? Hä!»

Ovelle ilmestyi valkoisiin puettu kalpea olento. »Isä!»

»Mene pois! Ei sinua täällä tarvita.»

»En minä mene. Te riitelette.» Tyttäressä oli paljon isää.

Isäntä hätkähti. Ensi kerran tämän talon seinien sisällä joku häntä vastustaa. Hänen oma tyttärensä vastustaa! Isännän otsalle ilmestyi paksu musta verisuoni. Penttilä nousi seisomaan. Tytär seisoi ovipielessä kalpeana kuin haamu, mutta ryhdiltään kuin hallitsijatar, oman valtakuntansa hallitsijatar. Penttilä astui askeleen taaksepäin. Hän vaistomaisesti tunsi, että noitten kahden on selvitettävä välinsä. Sanoillako? Ei! Se on tarpeetonta. Lapsen siteet isään katkeilevat, siteet, joita totellaan ilman arveluja ja harkitsemista. Mutta uudet siteet solmiutuvat, siteet, joitten toisessa päässä on ymmärtävä ja viisas isä, toisessa naiseksi, ajattelevaksi ja tuntevaksi naiseksi kehittynyt tytär.

»Istu», tömähti isältä Penttilälle kuin tyhjästä asiasta. — Uusi polvi oli astunut Rantamäen lattialle, polvi, jota edustivat tytär ja tuo vieras mies.

Tytär tajusi valtansa suuruuden ja myöskin sen vastuun. Hiljalleen painui hänen päänsä alemmas. Ylpeä ilme oli kadonnut. Pieni kyynel kihosi silmäkulmaan. Nuorten katseet yhtyivät, paljon puhuvat katseet. Tuulena syöksähti tytär ovesta ulos.

Isä ja tuleva vävy istuivat sanattomina.

»Mihin sinä vaimosi aiot viedä?» Isännän ääni oli outo. Kärsityn tappion vaiko ilon liikuttama — kuka tietää.

Todellakin! Penttilällä oli hotelli Helsingissä, suuri maatila Maaselän aseman lähellä, vielä toinenkin maatila, kolme suurta omaa tehdasta ja useita, joissa hän omisti osake-enemmistön, mutta mihin viedä vaimonsa? Sellaista paikkaa hänellä ei ollut. Eihän tullut kysymykseenkään, että olisi antanut tyhjentää yhden matkustajahuoneen ja sijoittanut sinne rouvansa. Ei. Vaimo ei ole enää mikään huonekalu, jonka saa sijoittaa minne haluaa.

Tämä oli pulmallinen kysymys. Penttilä ei osannut siihen vastata.

»Onko sinulla edes mitään työtä?» oli seuraava kysymys.

»On. Kyllä minulla työtä on.» Penttilä huokasi helpotuksesta.

»Kyllähän työllä aina itsensä elättää, mutta kun tulee vaimo ja lapsia, sitten se on huonompaa.»

Penttilä oli taasen lyöty. Rantamäen mielestä ainoastaan maanviljelijä kykenee ruokkimaan vaimon ja lapsia. Eikä käsitys ollutkaan kaikkein tuhmimpia.

Miehet olisivat jarnunneet miten kauan tahansa, mutta emäntä tuli keskeyttämään. Penttilä tunsi lapsellista ujoutta tulevan vaimonsa äidin edessä. Äidillä on äidin tunteet, ja hän pelkäsi loukkaavansa niitä.

»Emäntä hyvä», aloitti hän, »olen rohjennut tulla pyytämään ainoata tytärtänne vaimokseni. Tiedän, että pyydän äidiltä suurinta, mitä hänellä on antaa. Rakastan kuitenkin tytärtänne ja luulen, ettei hänkään ole välinpitämätön minun suhteeni. Tämä on antanut minulle rohkeuden tulla». — Penttilä punastui kuin koulupoika, sillä eihän hän varmasti tiennyt, rakastettiinko häntä.

Emäntä kuivasi kyyneleensä. »Olen tiennyt, että Alli rakastaa sinua. Ota hänet ja tulkaa onnellisiksi.» Itkuun tyrskähtäen syleili hän tulevaa vävyään ja vaipui sohvalle itkemään. Penttilän teki mieli langeta polvilleen hänen viereensä, lohduttaa ja kuivata kyyneleet, vannoa ja vakuuttaa, että he tulevat onnellisiksi. Mutta isännän läsnäolo esti sitä tekemästä.

Tuleva morsiankin tuli sisälle, silmät punaisina. Hän tuli aivan Penttilän eteen, otti häntä takinrintapielestä kiinni.

»Anna anteeksi, että olin niin tuhma että itkin», kuiskutti hän.

Penttilä parka! Todellakin parka. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Jos he olisivat olleet kahden, olisi hän suudellut morsiantaan, mutta mitä tehdä, kun tytön isä ja äiti katselivat vieressä? Tuli ja leimaus! Olisipa hän tiennyt joutuvansa tällaiseen tilanteeseen, niin kyllä olisi ottanut etukäteen selville, mitä on tehtävä. Nyt se oli myöhäistä. Äkkiä rohkaisi hän mielensä. Tosin hänen silmänsä iskivät kipunoita eikä hän nähnyt mitään, mutta kaappaamalla osuivat kädet tytön vyötärölle ja suudelma osui ihan keskelle suuta.

Tehty on!

Päästettyään tytön vilkaisi hän toisiin huoneessa olijoihin. Ja miten ollakaan: hehän hymyilivät - ukkokin.

Rohkeilla ja oikein täytäntöönpannuilla päätöksillä on paljon hyvää maailmassa saatu aikaan.