IX.

Europan sanomalehdet pohtivat Afrikan kysymystä. Englanti oli maailmansodan aikana anastanut kaikki Saksan siirtomaat. Ranskalaiset sanomalehdet metelöivät tästä kovasti. Pieni Portugali vetosi kansainliittoon, että Englanti aikoo ryöstää sen kunniallisesti anastamat Itä-Afrikan siirtomaat. Oli vähällä tulla siirtomaasota. Erään ranskalaisen sanomalehtimiehen päähän pälkähti ottaa selville, mistä tämä siirtomaariita oli alkanut. Ihmeekseen huomasi hän alkulähteenä olevan erään parin tuuman mittaisen uutisen, että Englannin siirtomaaministeri oli suositellut Victoria-putouksille rakennettavaksi voima-asemia.

Siitä siis oli lähdetty. Alkuasia oli kuitenkin jo unohdettu ja iskettiin vain umpimähkään sanan miekalla.

Ranskalainen sanomalehtineekeri ei kuitenkaan jättänyt löytöään käyttämättä, vaan alkoi uuden kynäsodan. Hän tiedusteli, kuka omistaa Victoria-putoukset. Koski tosin on englantilaisella alueella, mutta vedet tulevat Angolan alueelta, ja se on julistettu itsenäiseksi (Ranska oli saanut suuren sananvallan uuden valtakunnan asioissa).

Englanti teki päätöksen ja myönsi anojalle, kotimaiselle yhtiölle, rakennusluvan. Rakentaja oli englantilainen yhtiö, jonka toimeenpanevana johtajana oli suomalainen insinööri Kalle Ranta — ja kaiken takana hämäläinen talonpojan poika Aapeli Penttilä.

Heti kun tämä Englannin tekemä päätös tuli tietoon, karkasivat sanomalehdet siihen kuin koira kalikkaan. Kysymystä revittiin ja raastettiin. Sitä pohdittiin puolelta jos toiseltakin. Pahimmin retuuttivat juuri ranskalaiset lehdet.

Ins. Ranta oli kuitenkin mies, joka ei riidasta mitään tiennyt, eikä olisi välittänyt, vaikka olisi tiennytkin. Hän teki työtä täydellä höyryllä.

Hänellä oli käytettävänään nykyajan teknilliset apuneuvot, kokemusta ja rahaa. Nämä kolme seikkaa tekivät hänet maailman ensimmäiseksi koskenrakentajaksi.

Useasti päivässä ja pitkälti neuvottelivat Penttilä ja Ranta asiasta. Toinen istui konttorissaan Maaselässä ja toinen hotellissa Lontoossa. Etäisyydet eivät merkinneet mitään.

Ins. Ranta keskusteli englantilaisten, saksalaisten ja ranskalaisten Afrikan-tuntijain kanssa. Ilmasto, ruoansaanti, lääkeaineet, kaikki koetettiin arvioida tarkalleen etukäteen. Saatuaan mukaansa vielä parisen englantilaista insinööriä, suomalaisen maanmittarin ja tarpeelliset apumiehet lähti Ranta, poikkeamatta Suomessa lainkaan, suoraan Afrikkaan.

Häntä auttoi suuresti se, että rautatie meni yli Sambesi-virran juuri muutaman kilometrin päässä Victoria-putousten alapuolella.

Sanomalehdet haistoivat asiassa olevan toden takana. Ne alkoivat päntätä lukijainsa päähän nimiä sellaisia kuin Beira, Umtali, Katomo y.m., joita lukijat eivät ennen olleet tienneet olevankaan.

Samaan aikaan kuin Ranta lähti »pimeään Afrikkaan», alkoi Penttilä valmistella uusia suunnitelmia. Hän tiesi, että Ranta rakentaa voima-aseman ja siirtojohdon rannikolle, mutta hänen täytyy toimittaa voima siitä eteenpäin maailman eri haaroille.

Hän ajatteli ensin lastata laivan pienillä »pommilla» ja ladata ne esim. Beirassa ja lossata jossakin satamassa, jossa voimaa tarvittiin. Oli kuitenkin pakko hylätä tämä ajatus. Olisi tarvittu hirmuiset määrät tyhjiä akkumulaattoreja. Hän ajatteli, eikö voisi laittaa erikoista akkumulaattorilaivaa, joka itse ladattaisiin Afrikassa ja purettaisiin jossakin muualla.

Tehtiin pieni koelaiva, ja se onnistui mainiosti. Päiväjärjestykseen astui laivaohjelma.

Laskettiin tarvittavan neljän vuoden päästä 120 laivaa, jotta voidaan kuljettaa Victorian voima määräpaikkoihinsa.

Suomen telakat saivat tilauksia niin paljon kuin voivat ottaa vastaan. Loput annettiin englantilaisille toiminimille.