Ennen ja nyt.

(Ote Janne Eerosen päiväkirjasta.)

Minä olen ollut miehen iässä jo muutamia vuosia, miehen reiässä niinikään. Olen toisinaan istunut elämän kiikkurattaissa ja menestyksen virkut varsat ovat lennättäneet minua suvi-illan vienossa hämärässä lumoavia lehtokujia pitkin. Sellaiset tiet ovat suoria, hyvästi hiekotettuja, kivistä puhtaaksi haravoittuja. Vahinko vaan, että niitä on ollut niin lyhyitä palasia matkani varrella. Tulee tuon tuostakin äkkikäänteitä, aivan aavistamatta. Loppuu hyvästi hoidettu tie ja lehdot. Aukiaa erämaan kaltainen aavikko eteen. Saattaa toisinaan tapahtua, että tiekin loppuu kokonaan ja rattaat vajoavat aksilaa myöten liejuun, jopa joskus nurinkin keikahtavat. Silloin onnettaren virkut varsat pudistelevat valjaansa ja karkaavat, katoavat kepeänä sumuna silmistäni.

Sellaisissa tapauksissa olen tukalassa tilassa: suo siellä, vetelä täällä. Monesta kokemuksesta olen jo tottunut, että silloin ei auta muu, kuin itse hypätä liejuun, vääntää kukistuneet rattaat pystyyn, tarttua aisoihin ja ruveta vetämään. Tämä on tukalaa työtä, se käy raskaaksi, kun vajoo lokaan, pehmeään suomutaan itse ja kuorma. Mutta ei auta, eteenpäin täytyy pyrkiä vaikka etanan lailla. Palaaminen ei tule kysymykseenkään. Tie takana on suljettu menneisyyden kukistamattomalla rauta-aidalla.

Mutta levätä saa. Toisinaan pidätyn lepäämään, istun suosta ylenevälle mättäälle. Mättäät hyllyvät, painuvat alemmaksi eivätkä tunnu turvalliselle. Mutta sellaisissakin tiloissa saattaa kyllä levähtää, kun vaatimukset eivät ole korkeammalla kuin mättään nenässä.

Siinä silmä vaistomaisesti tähystelee näköpiirin etäisimpiä kolkkia myöten, etsien onnettaren tulisia, vauhkoja varsoja. Huulet supistuvat viheltelemään: kuulla jos sattuisivat ja palaisivat aisoihinsa. Mutta aavan suon omituinen kaiuttomuus karkoittaa heti kutsumishalun.

Kun on tottunut tällaisiin kolttosiin, ei sentään epätoivo valtaa, sillä mielessä on vaistomainen vakaumus: kylläpä he palaavat, kun tietkin paranevat.

Pyyhkäisen rauhoittuen hikeä otsaltani, päätän todella hetkisen levähtää ja unohtaa.

* * * * *

Mutta muisto ei tyydy levähtämään. Se luikertelee takaisin entisyyden rauta-aidan taakse. Se viilettelee siellä mielin määrin ja tuo viestejä minulle. Kykenemättömänä persoonallisesti murtamaan menneisyyden rauta-aitaa, istun mättäälläni ja suloisella nautinnolla otan vastaan menneisyyden muistoja.

* * * * *

Muistoni palaa erinomaisen usein takaisin kylään, kotiin missä synnyin. Siellä se askartelee, nuuskii jokaisen kivenkolon, jokaisen soppelon; pälyilee lymysillä talollisten kartanolla, viilettelee pitkin monimutkaisia metsäpolkuja, joiden poukamat ja monet omituiset merkillisyydet vielä himmeästi tuntee. Mihin liittyy tuhansia, jos jonkinlaisia syrjämuistoja, merkillisempiä ja vähemmän merkillisiä, mutta kaikki omituisesti viehättäviä.

Minulla oli tovereita, kasvinkumppaneja, Jaskoja, Miskoja, Jusseja, Kalleja. Useimpain kanssa minä muistoissa elän, mitä minkin kanssa teen. Sitten on vanhoja mummoja, ikäloppuja hampaattomia ukkoja. Keski-ikäisistä, toimellisista ihmisistä ei muistini paljon välitä. Meillä ei ollut mitään tekemistä sellaisten kanssa. He olivat liian jokapäiväisiä … eivät ymmärtäneet meitä. Olivat vaan melkein alituisella sotakannalla kanssamme. Meillä oli eri tarkoitukset, heillä taas erilaiset. Mutta nuo vanhat ukot ja vanhat mummot, heistä me pidimme. He elivät paljon kanssamme. He kertoivat meille verrattomia juttuja omasta lapsuudestaan, meistä ne tuntuivat muinaistaruilta, mutta sitä viehättävämpiä ne olivat.

Varsin hyvin muistan suven, kun olin 8 vuotias. Silloin opin minä uimaankin. Kotini lähellä oli isonen oja. Siinä me pojat päivät pääksytysten räppäilimme. Siinä oli kolmen kyynärän pituinen allikko, missä eivät kädet ulottunet pohjaan. Siinä opeteltiin, uitiin kilpaa. Vesi sekautui polskaroidessamme savivelliksi, harmaaksi, kuraiseksi. Mutta se oli lämmintä. Oltiin ojassa viisitoistakin kertaa päivässä. Eikä vesi koskaan ehtinyt välillä selkenemään. Siitä vihdoin uskalsimme jokeen. Silloin oltiinkin jo miehiä, ainakin olevinansa.

Väliajat askarreltiin hiekkakoloissa, tehtiin pieniä kärryteitä, kaivettiin ojat kahden puolen, jopa poikittainkin. Poikkiojain ylitse rakennettiin kivisiltoja. Ajettiin pienillä ja suurilla puuhevosilla, joilla oli perässä asianmukaiset rattaat. Oli meillä pienet lapiot, pienet aurat. Peltoja raivattiin mäkeen, kynnettiin, kylvettiin, ojitettiin ja aidattiin. Hevoskauppoja tehtiin, ostettiin, myytiin, vaihdettiin. Maksun välikappaleina oli ruostuneita rautanauloja, vanhoja nappeja ja mitä milloinkin. Meistä nähden olivat sellaiset arvokasta tavaraa, vaikka ikä-ihmiset niitä pitivät hylkyroskana.

Me olimme ahkeroita, päivät ei mitenkään tahtoneet riittää, aina tuli kesken ilta. Monasti olin yötä toisten luona. — Minun kotonani oli taas yksi ja toinen vuorostaan. Emme tulleet ilman toveritta yötä toimeen, emme edes unta saaneet. Vanhemmatkaan eivät lopulta vastustaneet, hekin tottuivat tähän.

Ja minulle on jäänyt sellainen ajatus, että vanhempanikin lopulta kaipasivat noita minun yövieraitani.

Se oli autuasten aikaa, lasten aikaa. Jos näimme itkeviä, elämän huolissa huokailevia ihmisiä, saatoimme ottaa osaa, jopa sankarimaisesti uhrautuakin. Mutta joskus lankesimme pilkkaamaankin sellaisia. Mitäs itkee? sanoimme, raukka, porukontti! Ei me itketä, ei me surra!…

Me emme koskaan haikeasti valittaneet puutteitamme, kun saimme olla omia olojamme. Kun vaan rakennuksemme saivat olla rauhassa, kun ei teitämme ja siltojamme rikottu, kun ei mitään kapineitamme varastettu, niin — silloin emme kaivanneet mitään, en ainakaan muista mitään sellaista. Mutta jos joskus jotain kaipasimmekin, jota eivät vanhempamme, eikä kukaan suostunut hankkimaan, niin me lohdutimme itseämme: kun kasvamme, niin itse hankimme, oikein omituiseksi…

Väliin näyttää minusta siltä, kuin tämän aikaiset lapset olisivat tyhmempiä, vähemmän kehittyneitä ja saamattomampia kuin minun aikaiseni. En tiedä miksi se näyttää sellaiselle, enkä minä taida sille mitään. Mutta sellainen ajatus on minussa melkein pysyvänä vakaumuksena.

* * * * *

Minä en ole enää moneen vuoteen ollut lapsi. Minä olen nähnyt tuulta ja tyventä. Olen vaihtanut ja ostanut oikeita hevosia, olen tehnyt oikeita siltoja, aitoja, peltoja ja teitäkin olen tehnyt. Olen ollut poismuuttaneena syntymäkylästäni parikymmentä vuotta, — kaksikymmentä vuotta.

Kun onnettaren virkut varsat väliin pillastuvat ja heittävät minut, kun istun käsi poskella ja muistelen lapsuuteni aikaa, kotikylää, tovereita, huoletonta elämää ja ajatustapoja, silloin minä jään kauaksi aikaa käsi poskelle. Minulta saattaa kyynel vierähtää, ja minut valtaa sanomattoman haikea ikävä.

* * * * *

Joskus käy entisiä lapsuuden tovereita luonani. Useat heistä asuvat siellä kotikylässä; kaksi on muuttanut pois, niinkuin minäkin. Monen kanssa en ole enään muuta kuin tavallinen hyvänpäivän tuttava. Minulla on jo kymmeniä myöhemmin saatuja, paljon likeisempiä tuttavia.

Mutta milloin yksikin heistä, noista lapsuuden ystävistäni sattuu tienoilleni, helähtää sydämmeni kantelossa omituisen hellä kieli. Minä kutsun hänet, lapsuuden ystäväni, tieltä tupaan, tarjoon tupakkaa ja käsken kahvia toimittamaan. Ja, omituista sekin, miten eukkoni menettelee, vaikka hän on kotoisin kokonaan toiselta haaralta. Huomaan, että hänkin erityisellä tavalla kiirehtii kahvia lapsuuden ystävilleni.

Minä haparoin kiinni jutun päästä, kyselen sitä, tätä, ja vienosti hätäillen vien jutun melkein väkivallalla niihin "entisiin aikoihin."

Mutta minä en saa häntä innostumaan, tuota Jaakkoa, Kallea, mikä heistä milloin lieneekin, joka asuu vielä siellä syntymäkylässäni. Kun minä kaivan esiin jonkun muiston, puhdistelen sitä, silittelen sitä ja esittelen hänelle: "muistatko?" Hän saattaa hymähtää kylmästi: "siitä on jo niin pitkä aika, ettei niitä kaikkia muista."

Tuo tavallisuuden mukaan tekee minuun tuskallisen vaikutuksen. Minun tulee paha olla. Tuo lapsuuden ystäväni alkaa näyttää kovin puisevalta, jäykältä koko mies. Hänen muistamattomuutensa, kylmyytensä, puisevuutensa melkein äköittää minua. Hän ikäänkuin vetää repaleista, ikävän näköistä esirippua noiden, minulle niin ihanain muistojen eteen. Minä tarkkailen häntä pettyneen katseilla kiireestä kantapäähän asti. Koko mies muuttuu vähitellen silmissäni: ei hän olekaan tuo entinen Kalle … hän, jonka kanssa silloin niin monta monituista kertaa… Minulta melkein tunkee itku. Minä kun aina kuvittelen nuo synnyinkyläni ihmiset aivan toisenlaisiksi kaikkia muita ihmisiä. Noinko se onkin? Ovatko nekin muuttuneet?

Surkea todellisuus laskee päälleni kuin sumu: ne ovat muuttuneet, nekin!

Mutta minä en ota sitä vähällä uskoakseni. Minä alan uudestaan, vien hänet jutuillani yhä syvemmälle lapsuuteen. Minä varoen vältän enää kyselemästä muistatko. Tahdon panna kaikkeni elähyttääkseni hänen muistiaan. Ehkäpä lämpenee! ajattelen.

Minä lopetan viisaasti valiten sellaiseen kohtaan, johon hänen ehdottomasti pitäisi jotain liittää, jota hänellä täytyy olla muistissaan. Silloin saattaa hän ruveta sanomaan esimerkiksi: "kun tuohon nyt vähän heittäisi lunta, niin nyt olis täysi rekikeli".

Sellaisessa tapauksessa minun sappeni paisuu ja minulla on täysi työ, kun pakotan sitä ohenemaan.

Kun hän lähtee, surkuttelen minä häntä. Useimmiten taivun hänelle anteeksi antamaan vasta noin vuorokauden kuluttua. Sillä välin aprikoitsen asiaa monipuolisemmin. Minulla on siellä vaan lapsuuden muistot, hän on siellä vetänyt elämän kuormaa. Hän on jo ehtinyt sataan kertaan umpeen ajaa silloin hiihdetyt, lapsuuden aikaiset ladut. Hän on ne unohtanut jokapäiväisyyksien joukkoon. Minä olen vetänyt täällä elämäni kuormaa. Minulla on siellä auki lapsuuden aikaiset ladut. En ole siellä koskaan mitään huolehtinut; kaikki semmoiset asiani tiloittuvat tänne. Mutta joka kerta kun tapaan heitä, syntymäkylässä asuvia lapsuuden ystäviäni, teen minä uudestaan samalla tavalla: koetan heistä urkkia esiin lapsuuden muistoja. Harvoin se hiukankaan onnistuu. Useimmiten menee yritys myttyyn. Silloin minun täytyy aina tehdä äskeiset johtopäätökseni uudestaan. Ja se, että niin saan tehdä, se elähyttää minua, se auttaa minua vireillä pitämään omia muistojani.

Kun saan jommankumman niistä lapsuuden ystävistäni käsiini, jotka sieltä syntymäkylästä ovat myöskin pois muuttaneet, silloin on minulla verratonta. Erittäinkin toinen heistä säilyttää muistonsa tarkoin. Kun hän käy luonani, tahi minä hänen luonansa, jaarittelemme loppumattomiin. Meillä kyllä on erilainen yhteiskunnallinen asema. Mutta me emme kaiho toistamme. Sydämmemme saattavat sulaa yhteen lapsuuden muistoissa. Ja kumpanenkin meistä pitää arvossa sitä, että niin saattaa tapahtua.

* * * * *

Joskus käyn katsomassa syntymäkylässäni. Minulle ilmestyy väliin sinne niinkuin asiaa, vaikka ei olekaan mitään semmoista. Viimeaikoina on mielitekoni kuitenkin vähitellen laimentunut. Vanhoista, minun aikaisistani rakennuksista katoaa yksi toisensa jälkeen. Aika ja uudistushalu kuluttavat sieltä muistoni esineitä kuin ahmatit. Nuo vanhat rakennukset, jotka eivät vielä ole kokonaan kadonneet, ovat saaneet kuitenkin korjausten kautta jotain vierasta itseensä. Vanhat ladot katoavat sukupuuttoon. Eräskin talo, minkä kartanolla aina oli varsinainen piilosillaolo paikka, sekin on melkein kokonaan muuttunut. Silloin oli siinä vanha, erinomainen leskiemäntä. Hän oli äitini tuttava ja minun suosijani. Nyt asuu siinä aivan vieraita ihmisiä. Kartano on kokonaan mullistettu, ainoastaan sikoläätti ja sauna ovat vanhallaan. Vaan niihin, niihinkin liittyy monta, monta muistoa. Sikoläätin nurkan takana olen tuhannen kertaa seisonut piilossa piilosilla oltaessa, jokainen halkeama sen seinähirsissä, omituinen oksa, tahi piinlohkioin, — kaikki ne ovat vanhoja tuttuja. Saunassa taas olen kymmeniä talvisia sunnuntaipäiviä satuja kertonut ja kuullut kerrottavan. Kun pakkanen tuikeasti nurkissa paukutteli, kun talollisten isot tuvat olivat kylmänhörneitä, silloin saunassa lämmin suloisesti hyväili ja teki tuon mustan huoneen kodikkaaksi ja hauskaksi…

Minun tekee toisinaan mieli jäädä seisoskelemaan näiden huoneiden patinoille. Mutta minä en oikein uskalla, häpeen tuota vierasta väkeä. Jos huomaisivat, ajattelen, ja tulisivat kyselemään, seisoskelemiseni syytä tiedustelemaan, niin mitä sanoisin heille? Olen vaivannut päätäni, keksiäkseni jotain tekosyytä. Mutta minä en ole löytänyt pätevää. Sanoa taas suoraan, että katselen tuota sikoläättiä ja uudistan lapsuuteni muistoja, sitä en ilkiäisi. Se näyttäisi minusta itsestäkin kovin hullulta ja naurettavalta. Vaikka eivät nuo ihmiset olekaan minulle koskaan puhuneet luotua sanaa, tunnen minä kuitenkin melkein vihaavani heitä; pidän heitä nenäkkäimpinä, uteliaimpina ihmisinä koko maailmassa.

Yhä harvemmin käyn syntymäkylässäni. En tahdo siihen tutustua sellaisenaan kuin se nyt on. Tahdon mielikuvituksissani säilyttää sen vanhallaan. Tahdon muistella sitä sellaisenaan. Se, se on minulle nautintoa.

Kun nousen mättäältä, jolla olen levännyt, on joskus tapahtunut, että muutaman askeleen päässä saavutan, löydän tasaisen tien. Onnettaren varsat tulevat silloin kuin leipurit, itsestään. Minä asetan ne aisoihin ja lähden vakavasti ajellen eteenpäin. Silloin muistuvat lapsuuden ajat harvemmin mieleen. Silmät tähtäilevät uteliaina eteenpäin, tutkien ja aprikoiden edessä olevaa matkaa. Ajatus askartelee olevaisissa oloissa. Muistot tulevat tuomituiksi lapsellisuuksien joukkoon. Etsin ainoastaan tämänaikaisia ystäviäni, nykyisiä henkiheimolaisiani; olen mielestäni enemmän käytännöllinen…

Mutta sittenkin pidän enemmän itsestäni silloin, kun saatan istua alallani, unohtaa päivän harrastukset ja muistella entisiä aikoja. Kuvittelen silloin aina mielessäni, että minulla on kokemusta. Luultavasti kuvittelen kokemukseni suuremmaksi kuin se onkaan. Siitäpä syystä en siitä kerskaa. Mutta sitä en voi auttaa, että kokemukseni panee minut vähän väliä huokailemaan: "voi kun olisin vielä kahdeksanvuotias!"

1891.