Himojensa herra.

"Ähäh! … tphyi!… Se on tottatosiaankin inhottavaa, kerrassaan eläimellistä! Istua ja kävellä tässä päiväkaudet ja imeä posket lontossa juuri kuin olisi henki kysymyksessä. Piru itse lie ollutkin mukana, kun tupakka keksittiin … ihan epäilemättä! Mitenkäpä voisi muuten käsittää tätä himoa, tätä … tätä … hm, sanalla sanoen, tätä elämistä tupakan savussa… Kun piippu pitää olla aina, i-han a-li-tuiseen ham-paissa kuin mikäkin koukku eli keppi, tahi sikari kuin mikä tulppa… Hyvä isä! Olenko minä sitten vasikka, joka en kykene luopumaan siitä, mitä inhoon!"

Herra Sukanen viskasi piipun, jonka varressa öljy korahteli, pöydälle. Häntä niin kovin inhotti, tupakka maistui niin ilkeälle, kieltä poltti ja suu tuntui olevan kuin parkittu. Ei yksinään tuo piippu inhottanut, sillä se oli oikea, tavallisen hyvä piippu, olipa sieväkin. Hän oli sen ostanut hiljakkoin ja piti siitä ensi päivinä oikein paljon, s.o.: hän poltti sillä ihan yhtä myötään. Se ei siis nyt enään ollut uusi, siitä oli sen ensi viehätys kadonnut, mutta siltä oli se kuitenkin piippu, oivallinen piippu. Siihen ei hän siis ollut erittäin suuttunut, vaan koko järjestelmään, pitkävartisiin, lyhytvartisiin piippuihin, sikareihin ja paperosseihin — kaikkiin! Hän, näetten, oli ensi luokan tupakan polttaja… Ei hienointa eikä karkeaintakaan laatua, mutta sillä tavalla ensi luokan, että hän poltti melkein ihan lakkaamatta.

Sukanen oli polttanut koko pitkän päivän. Sitten illalla lie hänellä ollut vähän ikävänlaista kynätyötä, niin hän koetti sitä saada hupaisemmin kulumaan polttamalla tupakkaa oikein ihmeesti.

Hän herkutteli tupakalla, tämä miekkonen, poltti sikareja ja kun niihin kyllästyi, niin paperosseja ja paperossien perästä seuraa järjestyksessä pitkä- ja lyhytvartiset piiput, yksi toisensa perään ja Rettigin kasakat.

Mutta joskus sai oikein kyllikseen niinkuin nytkin. Silloin ei enää mieli tehnyt! Tietäähän sen mitä se on, kun ensi luokan tupakan polttaja saa kylläkseen tupakasta? Kyllä se on hyvin kumma tapaus. Hyvä isä sentään, kumpahan ei olisi tuohon vaivaiseen tapaan tullut ikänä itseänsä totutetuksi! — tulee silloin ajatelleeksi. Tuo toivo saattaa olla niin sydämmellinen, että saattaa sylkäistä inhosta… Tosiaankin, jospa tupakka olisi silloin niin kaukana kuin pippuri kasvaa!

Ja herra Sukanen sylkäsi todella inhoten, päätti ajatuksistaankin poistaa koko tupakan ja syventyä työhönsä ilman tupakkaa.

"Olenhan minä ihminen, mies, hän ajatteli, mies, jolla on omaa tahtoa?
Jumaliste! minä olen Matti, jos en vielä kerran luovu tupakasta!"

Hän innostui tuosta ajatuksesta niin, että herkesi työstään. "Tupakastahan on niin tuhatta laatua vahinkoa: ruokahalu katoaa, työnhalu katoaa, niin ainakin sanotaan ja miks'ei se niin olisi, — aika kuluu hukkaan, terveys turmeltuu ja rahan häviö sitten!"

"Jaa, rahan häviö, sepä se juuri onkin … noin kaksi, kolmesataa markkaa vuodessa… Tuhat tulimaista!"

Tuota miettiessään hän yhä enemmän innostui asiaan, mutta sen ohessa alkoi taas uudestaan tehdä mieli tupakkaa.

"No menköön nyt sitten yksi piipullinen vielä … yksi piipullinen sinne eli tänne… Minä luulen, että se nyt taas jo sentään maittaa."

Piippu alkaa pölytä ja työ sujua. Vaan yht'äkkiä valloittaa koko miehen tuskallinen tunne. "Herran ihme tätä siivoa tässä pöydällä! Kaksi tuhka-astiaa kukkuroillaan kaikenlaista tupakan roskaa. Papereillekin on tupakan poroa varissut, ja uh!" piippukin kaatui ja luonnollisesti oksensi tuhkansa papereille!

Sukanen asettuu ivallisena syrjästä tarkastelemaan tuota epäjärjestystä, ikäänkuin perinpohjin kukistettua kilpailijaa. Sitten hän suurellisesti, juhlallinen katse silmissä kokoilee kaikki tupakkavarat pöydältä ja kätkee ne piironkinsa alimmaiseen laatikkoon.

Istuu sitten, tyytyväinen ja päättäväinen sävy kasvoilla, uudestaan työhön. "Se on päätetty asia!"

Mutta päätös, teko, on niin suurellinen, mieli pysyy niin aaltoilevana, että vakava työnteko ei onnistu. Hänen täytyy saada asia muillekin tiedoksi. Lähtee kertomaan talonväelle, että nyt ne on sanottu jäähyväiset tupakalle ihan kerrassaan. "Kuinka, miten?" kyselivät. "Mitenkö? No siten tietysti, että olen lakannut tupakoimasta. Kaikki tupakkatamineeni järjestin piirongin alimaiseen laatikkoon. Olkoon siellä ijänkaiken. Minä tahdon näyttää, että olen mies, jolla on oman tahdon voimaa."

Kaikki rupesivat yhteen suuhun ihmettelemään, jopa epäilivätkin: saa nähdä kuinka kauvan tuota kestää.

Sitten hän näki nuoria miehiä piiput suussa niitä oikein hartaasti imemässä.

"Hyi", sanoi niille, "nuoria miehiä, kakaroita ja poltatte tupakkaa. Ottakaa piiput pois suustanne, sillä minä en ilkiä puhua, en, katsellakaan sitä, kun tuollaiset imevät, että posket lontossa. — No kas niin! Nähkääs, minä olen ollut suuri tupakan polttaja, minäkin, piippu piti savuta ihan yhtenään. Mutta nyt, juuri tänään, tuli siihen loppu. Rupesin sydämmestäni inhoomaan tuota jumalatonta raakalaistapaa. Piiput heitin hiiteen. Niin minä tein ja jokaisen tulee tehdä niin. Miehen pitää olla himojensa herra! Ja te kun olette nyt vielä niin nuoriakin…"

Sillä tavalla hän jatkoi. Mutta he polttivat vaan, nuo pojat, suu tuhmassa hymyssä. Piippukoukut ja notkot ne rötköttivät heidän suupielissään kuin mitkä rangaistuskappaleet.

Voi kun Sukasen pisti vihaksi, kun kaikki sellaiset kakarat, kennot, jotka tuskin vielä kykenevät mitättömän itsensä yli lattian saamaan, niin piipunkollo vaan pitää olla hampaissa kuin vasara, taikka kuten aiturin hanko, niin että toisinaan irvillä hampain, selkäkenossa kulettavat tuota vietävän tulitornia nokkansa alla.

Jo teki mieli lyödä kitaan. Nielköön sinne koko kapineen! Onko se nyt ihmisten tapa, tuo!

Hän ajatteli nyt jalosti ja osasi ajatella … mitenkä hän nyt haukkuu kaikille pojille, kun tapaa heitä piippukynä suussa ja olipa hänellä pari kovaa sanaa täysikasvuisillekin. Ei hän ollut pitkään aikaan ollut niin innostunut, mutta eihän sitä aina ole sellaisia syitäkään… Oli saanut suuren voiton lihansa ylitse, himoistaan, oli nyt himojensa herra täydellisesti… Jaa'a, täy-del-li-ses-ti! Se merkitsi jotain se. Sellaisen miehen puhe, sekin maksaa jotain ja painaa vaa'assa.

"Pääkin jo tuntuu selvemmälle ja raittiimmalle, niin että… Mutta hulluja ne, kerrassaan hulluja ovat, jotka polttavat tupakkaa: Minä en polta, en!"

Kohta oli yksi päivä lopussa, yksi kokonainen päivä. Yksi päivä — se on jo hyvä alku.

Jos olisin polttanut tämänkin päivän, hän mietti, niin nyt olisi menneenä … vähintäin, keskimäärin:

    5 sikaria à 5 p. 25 p.
    15 paperossia à 2 p. 30 p.
    Piipputupakkaa ja tulitikkuja 10 p.
                             Summa 65 penniä.

Päivässä säästöä kuusikymmentä viisi penniä! Ja vuodessa? Hm … hm … hm … se tahtoo sanoa kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä päivässä? … hm … hm … se tahtoo sanoa kaksisataa kolmekymmentä seitsemän markkaa ja kaksikymmentä viisi penniä! Ja tämä summa on vuosi vuodelta, markka markalta haihtunut ilmojen kautta, lintujen teitä tyhjään äärettömään avaruuteen! Niistä kai on suuria pilvikasoja muodostunut… Kaksi kokonaista sadan markan seteliäkin!

* * * * *

Siitä on kulunut kaksi vuorokautta, kun Sukanen viimeiset haikunsa veteli. Hän oli tuimalla tuulella, Ruoka ei maittanut, työ ei sujunut, hän oli kuin luulosairas, joka ei tiedä, mistä oikein on kipeä.

"Mitäs, yhdeksäntoista! … minä en osaa ajatella mitään. Jos mitä koettaa, aina on vaan tupakka mielessä".

Hän tuskitteli, ärhenteli syyttömille ihmisille, teki tikusta riita-asioita. Illemmalla jo rupesi huokailemaan.

"Se tupakka, se on vähän ihmeellistä ainetta".

Siinä yksin istuessa muistui mieleen, miten ennen hyvässä toveriseurassa nautinnolla haikuja veteli, miten kieli silloin luisti ja mielikuvitus eli. Nyt tuntui kuin olisi äsken puusta pudonnut, kuin olisi käsiä palellut, taikka housut olleet märät.

"Kun nyt olisi yksi sikari ja saisi sen imeä tässä hämärässä!"

Paljas ajatus jo selvitti huumaantunutta päätä, sormen päihin virtasi lämpöä.

Mutta se oli vaan ajatus, mielikuvitus, joka heti raunioiksi luhistui, kun muisti koko maailmalle saarnanneensa, että oli jättänyt tuon ihanan nautinnon.

"Ihanan!" Hän itsekin nauroi, kun se sillä lailla mieleen tuli. Tuntui mielestään niin omituiselta vertailu, kun oli äsken tuota nautintoa eläimelliseksi sanonut.

"Yksi sikari… Mikä taivainen nautinto se olisi nyt tässä… Eikä sitä näkisi kukaan, kun puhaltaisin savutkin uuniin."

Itseänsä rupesi mies morkkaamaan. "Mikä panikin mun sitä kaikille veisaamaan, että minä nyt niin lakkaan! Olisin hiljakseen vaan lakannut koetteeksi."

"Mutta minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi, jos en saa muutamaa savua. Herra auttakoon, en voi kieltää itseltäni sitä nautintoa, joka nyt mielikuvituksessani elehtii. Yksi ainoa sikari!"

Hän nousi kuin kuumeessa, etsi sikarin, sytytti ja vaipui hurmautuneena sohvan nurkkaan. Hän ei ajattele mitään, ei välitä mistään. Sinertävä savu tuoksahtelee, muodostuu pään ympärillä paksuksi, sinertäväksi, runolliseksi pilveksi. —

Huomisin Sukanen ajatteli illan hämärtäessä, että sikari päivässä, ei enempää ei vähempää, se se vasta olis nautintoa. Otti, sytytti ja vaipui taas sohvan nurkkaan sinertävän savun helmoihin.

Muutaman päivän päästä jo teki mieli useamminkin, eikä sitä enää voinut salassa harjoittaa. Joku sattui huomaamaan.

"No, rupesi muistuttelemaan, kuinkas sen asian kanssa nyt on oikein?"

Sukasen katse kulki ensin pitkin nenän vartta, mutta sukkela mies keksii aina pian, mitä kussakin tilassa tehdä.

"Niin sen tupakkaraittiuden? Nähkääs, en minä nyt oikeastaan aijo … mutta huvin vuoksi silloin tällöin… Sitä nyt ei auta sentään niin ehdottomaksi, ajattelen, että mies tienaa, mies täärää".

"Joo, jopa", toinen vakavana tuumi, oli olevinaan aivan samaa mieltä, mutta jo selän takana ilkkuen silmää iski ja sormellaan osoitti:

"Katsokaa ihmistä, itsensä kieltäjää, lihansa kiduttajaa, himojensa herraa!"

1893.