Isäntä, hevonen ja koira.

"He-voi-nen!"

Se lentää kuin ihme, katkaisee kolkkoa talvista taivalta. Kuuvalossa näkee valkean huurun nousevan hevosen ruumiista ja haihtuvan hitaasti tyvenessä pakkas-yössä. Tilanomistaja Kouttinen, "hän itse" istuu reen perässä, paksun turkin sisässä ja huutaa tuon tuostakin hevoselle, kiirehtii sen kulkua, kun on niin kylmä ja kiire. Hevonen juoksee, taival lyhenee. Jo häämöittää kuuvalossa tuolla taloinen ryhmä. Yhä kovemmin juoksee hevonen, senkin on niin kylmä, menis mielellään kotiin, ottais loimen selkään ja appeita eteen. Niitä kai se nyt muistaa, niiden perään juoksee…

"Tpruu!" Isäntä tempaa suitsista; on tultu kestikievarin tiehaaraan ja sinne käännytään. Kummallista: musta tekee pientä tenää, se tahtoisi vaan kotiin rientää. Juuri kuin edellyttäen sitä, mitä otaksuu mustan ajattelevan, äännähtää Routtinen:

"Nooh, pian siellä käydään … mene vaan."

Juuri kuin järkevälle, ajattelevalle kumppalille! Ja musta, ikäänkuin ymmärtäen puhelun, menee, mutta hienosti huomattavaa vastenmielisyyttä osoittaen. — — —

On niin kylmä. Musta värisee selkä koukussa kestikievarin pihassa. Jo kaksi tuntia on Routtinen itse sisällä ollut. Porstuan kamarin ikkunasta tuikkaa valkean valo. Yhtämyötään mustan pää sinne kääntyy ja kummallisesti odottelevan näköisillä silmillään tuijottelee valoa kohti. Taivaslaella heloittaa kuu täysimmillään. Sen valossa sopii katsoa mustan silmiin, kun se tuonne akkunaan tirkistää! Huomio kiintyy yhä enemmän hevoseen: sen kyyryyn vetäynyt selkä, koukistuneet etupolvet, nuo ripuksissa olevat korvat, jotka pienenkin äänen, tahi rahinan kuullessa luppoutuvat tarkalla huomaavaisuudella kuuntelemaan. Mikä kärsimys, mikä tuskallinen odotus, mikä ihmisellisen järkevä tunnelma sen silmistä luistaa! Ja se on vaan eläin, rääkätty, opetettu ja kilpa-ajoissa palkittu. — — —

"Minulla on sellainen hevonen, että pois siitä olla pitää!" huutaa hän itse siellä porstuan kamarissa ja lyö nyrkkiä pöytään kestikievarin nenän edessä.

"Hyvä se hevonen on", kehuu toinen, "eikö sille vilu mahtane tulla siellä, kun näin kylmä on?"

"Viluko?" Hän rupesi kiroilemaan. Vai vilu! Ja jos tuleekin niin tulkoon, kyllä hän itse lämmittää… Koni on hänen omansa, eikä siihen tule kenenkään mitään. Hänen hevosensa pitää oppia kaikkeen, hän on isäntä, hevosmies ja kyllä hän tietää hevosten "vääsingin." Hänen hevosensa pitää olla niinkuin ajatus. "Sillä on lihaa päällä, ei sitä ole opetettu näljällä elämään!"

Nyrkki taas läjähti pöytään — ja musta vavahti, katsoi ikkunaan.

Vihdoin Routtinen tuli ulos. Kun hän portaille astui, höristeli musta jo vastaan. Se oli niinkuin nuhteen ja anteeksiannon tapaista ystävällistä mutinaa.

Routtinen oli juonut ja hoiperteli. Musta katseli tarkoin tutkien, kun hän hoiperrellen läheni. Isännän likelle tultua musta yht'äkkiä kuorsasi, heilautti voimakkaalla heitolla päätä, pudisteli sitä, kuopasi jalallaan lumista pihaa ja kiinnitti vauhkat, pelkoa osoittavat silmänsä isäntäänsä.

Yhä valaisi kuu mustan silmiä, joissa hurjistunut ilme aste asteelta tuli yhä selvemmäksi. Tuuli, joka oli alkanut hiukan henkiä, toi jo portailta asti oluen hajua mustan sieramiin. Kun isäntä pääsi ääreen, kurotti se päätänsä häntä kohti, kuorsahti rajusti ja alkoi levottomasti muutella jalkojaan.

Kievarin isäntä tuli Routtisen kanssa. Selitettiin jalkoihin sekautuneet suitset. Musta riehui ja tahtoi paeta jokaista isäntänsä lähestymisen yritystä. Routtinen huusi ja karjui. Sai vihdoin kievarin avulla itsensä lähtökuntoon.

Musta lähti kuorsaten hyppäämään kuin hirmua pakoon. Routtinen ei tahtonutkaan sitä kiinni pidellä vaan huutaen ja rähisten lisäsi sen vauhtia.

Kotipihaan saavuttiin klo 12 yöllä. Kontistuneena oli mies rekeensä nukkunut. Hevonen seisahti rauhallisesti tallin eteen, hirnahti, tallista vastasivat toiset… Renki jo tulee ulos porstuan ovesta ja lähenee hitaasti, unisin silmin ja myrryisenä rekeä.

Tarkastettuaan ja saatuaan selville, että isäntä siellä vielä sentään elävänä kuorsailee, tyrkkää hän tätä kylkeen ja murahtaa:

"Eiköhän olisi paras nousta."

"Häh?" Routtinen unentöpperössä kysyy.

Renki jo silloin mustaa valjaista päästelee ja sieltä sanoo:

"Te olette nyt jo kotona."

"Hääh?" tutkii isäntä vielä mutta alkaa kuitenkin jo nousta. Pääsee vihdoin oikein seisomaan ja kompuroi reestä pidellen hevosen ääreen tämän lautasia vasten käsillään nojailemaan. Siinä halli alkaa häntä ystävällisesti lähennellä, hyppii ulisten rinnoille, kiertelee sinne tänne ja heiluttaa mielihyvissään häntäänsä.

"Halliko se on?" tuumii Routtinen ajatuksiinsa vaipuneena ja ystävällisesti. Mutta samalla musta liikahtaa, käsi luiskahtaa sen lautaselta ja isäntä kaatuu… Musta pelästyi, halli alkoi haukkua ja renki riensi auttamaan isäntää. Tämän sappi oli jo ehtinyt paisua kovasti ja puhisten koperoitsi hän reestä jotain.

Musta jo oli asettunut, se höräili ystävällisesti rengille, haisteli sitä ja turpaansa sen kaulalle pani ja siihen puhalteli. Matti päästeli valjaita, olisi jo mielellään jonkun ystävällisen sanan sanonut mustalle. Mutta jostain syystä ei hän nyt tahtonut ääntään ilmoittaa, hiljaa vaan oli kuin myyrä.

Muut eivät sitä huomanneet mitä hän itse aikoi, ennenkuin ruoska läimähti mustan lautasille yhden … kaksi … kolme … useampia kertoja.

Syntyi yleinen epäjärjestys. Musta hyppi kuin hullu. Matti sitä koetti kiinni pidellä ja kieltää sekä isännälle karjua… Meniskin muuten ja ottais ruoskan pois, mutta musta yllättelee karkuun, se riehuu niin vietävästi, että ajokalut jalkoihin sekautuvat ja Matinkin aatami jo tahtoo nousta.

"Mi-minä olen itse minä!" Samassa sai Matti ruoskasta ympäri korviaan kihelmöivän läimäyksen. — — —

On aamu. Routtinen on jo noussut, pukenut housut ja saappaat jalkoihinsa. Halli pistäytyy kamarin oven raosta sisään ja juoksee häntää heilutellen isäntänsä luokse viisailla silmillään tämän katseita etsien. Mutta Routtisella on pää kipeä ja koiran ystävyys tuntuu tunkeilemiselta ja härnäämiseltä. Hän potkasee sitä jalkaan armottomasti, kovasti ja älähtää:

"Ka hullunako se on tuo koira?"

Kiljahtaen juoksi koira sängyn alle, korvat luimussa, ruumis matalana ja häntä koipien välissä asettui sieltä sitten kummallisen kysyvänä tutkimaan isäntänsä synkeitä silmiä.

Tuossa olisi Routtisen pitänyt osata katsoa vähän syvemmältä hallinsa silmiin! Mutta hän vaan haukotteli väsyneesti, tuijotteli yhteen kohti ja paneusi vihdoin uudelleen makaamaan. Silloin koira tuli sängyn alta, katsahti luihusti vielä isäntäänsä ja meni oven luo, vingahti, raapasi ovea ja näkyi tahtovan kaikella muotoa pois kamarista. Ovi avattiin tuvasta päin ja koira puikahti nähtävällä riemulla pois isännän seurasta — jonka kanssa hän hyvin usein sängyssä makasi.

1894.