Kelvottomat.

Sekin on luultavasti järkähtämättömän luonnonlain seurauksia, kun nuorissa renkipojissa maalla herää heti, kun ovat pikkuleivän suuhunsa saaneet, vakava ajatus naimisiin menosta. Tuommoinen, mielestäsi joutava miehen pala, jota olet taipuvaisempi pitämään talon elättipoikana kuin renkinä, jolle et mielelläsi uskoisi piippukoukkua suuhun ja jonka varmemmin uskoisi pyhä-illoin tapaavasi lasten joukossa häränpyllyä heittämässä eli vareksen pesillä kulkemassa, — löydätkin hänet käsikoukussa kävelemässä täysikasvuisten tyttöjen seurassa tahi "polkkaamassa" maantienristeyksellä ensimäisenä miehenä. Naurat tuota katsellessasi. Luulet, että nuo tytötkin pitävät häntä mukanansa vaan leikin vuoksi, jonkunlaisena narrattavana narrina. Naurat yhä makeammin tuota pilaa, jonka tytöt ovat keksineet antamalla tuon miekkosen esiintyä joukossaan täysiarvoisena tanssittajana. Sinusta tuntuu kuin joku hivelisi lauhalla jalkapohjiasi, kun katselet miten se nulikka on veikeä, pitää itseänsä jonakin ja luulettelee että tytöt hänestä hyvinkin pitävät, — ja sinä ymmärrät, että he eivät voi pitää, että se on aivan täysi mahdottomuus. Ajattelet, ettei koko avarassa maailmassa löydy ihmistä, joka tuon kanssa naimisiin menisi.

Mutta vähän ajan kuluttua kerrotaankin, että hän meinaa ottaa akaksensa sen tahi sen…

* * * * *

Kun näki Rompan Iikan ensi kertaa "joukossa" tanssipaikalla, olisi mieluisammin uskonut hänetkin paimenpojaksi kuin rengiksi, joka palvelee vuosipalkalla ja ryypiskelee saamansa rahat suuhunsa. Sillä pikkuinen hän oli, niin mitättömän vähäinen että…

Mutta vuoden kuluttua siitä, kun Iikka oli ripille päässyt, rupesi hän jo hommaamaan naimisiinmenoa Hiirosen Matin tyttären Leenan kanssa.

"Kuka hyvä ihminen senkin ottaa?" kyselivät kummastellen ihmiset, jotka
Iikan tunsivat.

"Ja jo sekin raukka on, joka tuostakin huolii", toiset arvelivat, jotka
Leenan tunsivat, mutta ei Iikkaa.

Kun yhdessä vihdoin heidät molemmat nähtiin, lyötiin käsiä yhteen, naurettiin ja huudettiin:

"Voi maailmassa! Ainapa se näkyy vakka kantensa valitsevan."

Oli samanlainen se Leena kuin Iikkakin. Taisi olla vielä lapsuuden aikuisia variksensaappaita säärissä ja korvantaustat nesteät, — oli sellainen tolppasäärinen, möllöhuulinen tytöntynkkä. Vasta viime kesänä oli ensi kertaa viikatteen kanssa nolastellut ja nyt talvella töikseen teki puolia emännälle ja joskus, niinkuin leikin vuoksi, nolasteli kehrätä vanhemman piian hurstinkude-rukilla.

Kun emäntä toisinansa haukahdellen ja pilkaten taivasteli, että kun sellaiset kelvottomat yhteen menevät … ja hänen kanssansa samaa köyttä nauraen veti muu väki, — silloin Leena itki ja ajatteli, että köyhyyden tähden heitä halveksitaan. Ei suinkaan emännällä nyt ole muuta pärmänttäämistä… Mutta ylönkatsottu mätäs monasti kuorman kaataa! Kertoi siitä Iikalle, ja niinkuin kaksi tuhman näköistä varpusta he sitten yhdessä livertelivät, että "jos vaan meill' on rakkautta, niin Jumalall' on rikkautta" j.n.e. Eikä siitä usein paljon puuttunut, ettei Iikankin miehekäs sydän heltynyt vesittelemään. Mutta mies on aina mies, hän röyhisti rintaansa uhallisesti ja teki kamaloita valoja siitä, että hän näyttää vielä ihmisille, miten ylönkatsottu mätäs kuorman kaataa! Puheli Leenalle urakoista ja summatöistä, rautatientöistä ja sen semmoista, vieläpä Amerikastakin ja sanoi, että vaikka hän on pikkuinen, niin — maasta se pienikin ponnistaa, ponnistaa jo!

Eikä Leena enää itkenyt. Rupesi vaan sanomaan, että ihmiset niin kovin kadehtivat, ja että se emäntäkin vaan sentähden sellaisia pauhaa, kun ei päästäisi häntä pois palveluksesta. Iikka luuletteli, jopa ihan varmana sanoi, että hänen isännällänsä ja emännällänsä on juuri samanlaiset syyt.

Mutta eihän sitä kukaan ihminen elämä-ikäänsä palvella jaksa, eikä viitsikään. Entä sika, kun ei ole mikään pakko! Mäkirannassa häämötti mökinpaikka, Leena näki jo itsensä lypsämässä omaa punankyytiäänsä ja puskemassa ruskeata hampputukkaansa sen kupeeseen. Iikalla oli hyvät saha- ja höylärustingit, Kallion sepän tekemä veistinkirves, kierunavari ja kamaloota ja hyvä kolmineuvoinen tuppi, jossa oli timpermannin pännä ja passari…

Lapset nukkuivat tuuditellen näissä unelmissa lutin sängyssä päitä yhteen puskien. Olkipatja oli alla, kun ei Leena ollut vielä ehtinyt rydinpäitä laittaa. Mutta elämä tuntui niin syöttävältä kuin hyvä lämminleipä. Toivo hymyili jalkopäässä väännellen kummallisen salaperäistä kameleontti-naamaansa muka sopivaan ja hyväksyvään, vakuuttavaan hymyyn … narraili lapsia liukkaalle jäätikölle, jättääkseen heidät kohta, jahka vaan saisi perässään niin pitkälle, etteivät enää palaamaan pääsisi. —

Hyvät ihmiset ja kylänmiehet nauroivat ja pilkkasivat heitä, mutta vakavalla sanalla ei kukaan ottanut neuvoaksensa ystävällisesti. Neuvon tapaisissa puheissa oli aina ilve kärjessä ja sen tähden ei se pystynyt. Opettavaiset akat näkyivätkin neuvoillansa tarkoittavan sitä, että vaan saisivat tuota nuorta paria härsytetyksi kiivaammin yhteenpäin yrittämään, että sitten kuin kaikki niiden toiveet ja luulottelut maahan romahtaisivat saisivat täyttä kurkkua, viisaannäköisinä huutaa: "No enkö minä sitä sanonut!" "Minähän juuri sanoin, että niin käy, juuri niin minä sanoin."

Iikka ja Leena aavistivat että ne juuri sitä ajattelivat, mutta he tahtoivat näyttää pitkäänenää ämmille ja antaa palttua kaikille… He koettelivat käsivarsiansa, jotka jo alkoivat vahvistua niin ihmeesti, muistelivat mitä osaavat tehdä ja — kas kummaa: he varmaankin tulisivat osaamaan tehdä mitä ikänä tahtovat, jahka vaan ehtivät oppia!

Leenakin ihastui tuosta ajatuksesta perinpohjin. Rakkautta oli kuin sumua. Kun Leena Iikkaa katseli, tuntui kuin olisi nähnyt aavan meren rannassa laivan, joka oli varustettu häntä viemään tanssien elämän kareikkojen välitse, pilkan ja ylenkatseen käsistä tyyneeseen satamaan, jossa arvosteltaisiin perin toisella tavalla, kuin ihmiset nyt tekivät… Ja toivo yhä hymyili kameleontti-naamoineen ja pysytteli todellisuutta koreasti piilossa selkänsä takana.

Mikkelin aikana kuulutettiin ensi kerta ja pyhäinpäivä-viikolla ajateltiin häät pitää, oikein rahahäät. Mutta häistä ei tullut mitään, kun ei kukaan niin paljoa luottoa antanut, että olisi häävarat kokoon saatu. Pappilassa he kävivät kahden vihillä. Iikan mieleen painui syvästi papin sanat, kun hän sanoi, että mies on varustettu vahvemmalla järjellä ja suuremmilla luonnonkirjoilla kuin nainen. Hänen rintansa paisui jalosta oman arvonsa tunnosta, tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että kyllä se pastori sen tässäkin paikassa oikein tietää, miksei se sitä tietäisi! Leena se rupesi pehmenemään, kun pappi sanoi, että Iikan pitää kohdella häntä kuin heikompaa astiaa. Hän ymmärsi sen vertaukseksi, sillä tunsi oikein todellisuudessa olevansa vantteratekoisempi kuin Iikka, niin että siltä puolen ei hän nyt mielestänsä ollut mikään heikko astia. Mutta lahjat ovat moninaiset, hänellä on huonommat kuin Iikalla…

Niin he astuivat rohkeasti pyhään aviosäätyyn ja näyttivät pitkäänenää ihmisille. Tosin sisälsivät "torpankirjat", joiden avulla asiaa vastustava lakipykälä saatiin tyhjäksi kirjaimeksi, vaan paria syltä paksua rahkanevaa, johon ei itse rahamiehetkään olleet uskaltaneet ryhtyä. Vaan Iikka melkein ajatteli, että ei sitä tiedä vaikka hän ryhtyisi.

Ensin rupesivat elämään koturina. Mutta ihmeen huonosti oli ansioita syystalven mittaan, että yritti jo joulun alla tulla leivän väli. Silmäkulmat alkoivat ryppyyn käydä ja leuka painua rintaa vasten, toivon kameleontti-naaman päälle oli jotain harson tapaista, omituista väriä vetäytynyt.

Iikka oli jo syksyllä sanonut jäähyväiset rengittämiselle ja katsellut jonkunlaisella riemulla menneisiin kurjuuden päiviin taaksepäin. Vaan jo jouluna rupesi jälleen ajattelemaan, että jos tässä rengiksi rupeaisi? Leena yhytti Iikkaa mietiskelemässä ja sanoi että hänkin kyllä piiaksi menisi, jos vaan sattuisi paikkoja saamaan.

Joulun jälkeen Iikka saikin paikan, mutta Leena ei. Vaan eihän sillä suurta väliä. Iikka kun sai talosta ruoan, niin Leenan sopii syödä Iikan palkkaa. Sitä hän kävikin sitten ahkeranlaisesti poimimassa joka mielitekoon kuin lapset vitkaan kypsyviä karviaismarjoja.

Vaan pian rupesi Iikka muikeasti katselemaan, kun akka niin usein kävi. Leena oli mielestänsä liian hyvä syömään — söi Iikan palkan niin tyysten, ettei tahtonut enää tupakkarahoiksi riittää. Siitä rupesi nurisemaan Leenalle ja kyselemään, että etkö sinä nyt mitään saisi tehdyksi, että edes vähän ansaitsisit? Leena karvautui: miksei hän tehdyksi saisi melkein vaikka mitä, kun vaan sais tekemistä! Siinä oltiin, eikä se siitä parantunut. Iikka ajatteli, että kun Jumala antaa kesän, niin kylläpä tuo sitten työtä saanee, että itsensä elättää, vähän säästöllekin panee ja hän, Iikka, säästää niinikään.

Jumala antoi ensin keväimen ikäänkuin suun avajaisiksi, sitten kesän täydessä runsaudessaan. Mutta murusia siitä vaan varisi Leenan osalle, kunnes tuli leikkuuaika. Silloin sitä sai syödä ja herkutella leikkuukekkereissä, ja mieli ihastui. Vaan vaatteet olivat jo siksi kuluneet, että leikkuupalkoilla välttämättä täytyi nyt saada uudet, ristiraitaiset vaatteet ja karttuunahuivin. Kun sitten vielä rahoja riitti pieneen panokseen kahvia ja sokeria niin… Ja totta puhuen, tyhjän säästäminen ei maksa vaivaansa!

Tuli vielä riihiaika. Kaikki tiesivät, että kyllä se Leena riihityössä on täysi ihminen. Sai "riihimiehen" paikan samassa talossa, missä Iikkakin oli. Mutta sekin oli niin lyhytaikaista ansiota, että jo ennen lokakuun loppua oli Iikalle ruinuttamassa että pyydä nyt isännältä yhtä markkaa, kun aivan mun kenkäni hajoavat jalkaan. Nyt Iikka julmistui ja sanoi, ettei hän pyytäisi, vaikka et ikänä kenkiä näkisi! —

Siitä on jo muutamia vuosia kulunut. Jumala on siunannut heidän avioliittonsa kahdella perillisellä. Mutta tässä, kun tuli köyhävuosi, ei Iikka sattunut saamaan rengin paikkaa, kätevämpiä kun oli kyllä menemään alennetuilla palkoilla. Nyt ei auttanut muu, kuin istua tyhjäntoimittajana murjottaen, koturina, syödä kun oli, olla syömättä kun ei ollut. Aina kun oli vaivais-avun antopäivä, lähetti akan sinne evästettynä muistutuksilla, että pitäisi enempi antaa… "Eihän niin vähällä voi mitenkään neljä elävää ihmistä toimeen tulla. Pitää sanoa, että lapset ovat kipeinä ja mulla on sydänalustatauti."

Ja herra ties eikö hänellä edes lie ollut jotain sellaista, kun oli nuo ennen niin paksut posket ohkaisiksi käyneet ja ääni kähisi, kuin olisi ollut viime viikkoja elävä keuhkotautinen. Ihmiset osoittivat viisaan näköisinä sormillaan ja sanoivat: "Kas nyt, enkö minä sitä sanonut? Minä sitä samaa sanoin, muistattehan? — että kerjuu siinä on edessä ennen pitkää, kun kaksi kelvotonta yhteen menee."

Tuota sanoessaan tuntuivat eukot ikäänkuin huokuvan omasta hyvinvoinnin tunnostaan ja omistavan itselleen kunnian siitä, että olivat "juuri niin sanoneet". Vaan jos he sen sijaan, että härsytellen noille, mielestään kelvottomille "niin sanoivat", olisivat silloin ottaneet äidillisesti Leenan hampputukkaan ja vieneet makaamaan tuvan yli sänkyyn, olisivat sitten antaneet Iikalle ympäri korvia, niin molemmat varmaankin olisivat vähän lauhtuneet halussaan pyhään aviosäätyyn päästä.

Jos heillä nyt, kun itse kykenemättöminä kunnon tavalla leipäänsä ansaitsemaan, kun nälkäiset lapset voivotellen itkevät viattomina ihmiskunnan leväperäisyyden uhreina, kyselisi: "mitä sanoisit nyt, jos silloin kun sinä pihisit rakkaudesta kuin kumipallo ja kiirehdit tulisella vauhdilla avioliiton satamaan, olisi joku ottanut sinun otsatukkaasi ja sanonut:

"Hiton kakara, etkö ymmärrä huuttia, taikka minä annan, että tuntuu!"

Iikka ja Leena ihan varmaan huutaisivat yhteen suuhun:

"Ah, hyvä isä, kunpa joku hyvä ihminen oliskin sen tehnyt!"

1893.