Katovuoden kevät, kesä, syys.

Toukokuun loppupuolella v. 1867 peitti vielä paksu jää Pohjanmaan jokia ja lumi makasi rauhallisesti vankkoina kinoksina kylvöpelloilla. Samaan aikaan muina vuosina jo toukojen oras pilkisti pilviä kohti hienoa turpaansa ja rukiin oras oli toipunut talven väkevistä runtelemisista reippaaseen, iloiseen kasvinintoon. Ja vedet, joissa tavallisissa oloissa näinä aikoina jo venoset kiitelivät ja kalastajat kokosivat verkkoihinsa Ahtolan lipoista karjaa, ne lepäsivät nyt rauhassa alla paksun kannen, joka vielä hyvin kesti miehet, hevoset ja kuormat. Tuuli asusti pohjoisessa ja palelsi kuin sydäntalvella. Aurinko kyllä kohosi taivaanlaelle, tavalliselle paikalleen, mutta sitä toisinaan peittivät harmaat lumipilvet, toisinaan se surullisesti tirkisteli ikäänkuin oudostellen, ettei maan pinnalta lumi kadonnut, ettei siellä elollisuus herännyt ja ettei saanut nähdä tuota iloista luonnon heräämisen kevättanssia.

Ja ihmiselämä, se oli ihmeellistä tähän aikaan maalla! Talvella oli toimitettu talven työt, nyt varustauduttu kesää avoimin käsin vastaan ottamaan: rakentamaan kunniaportteja ja mielenkiihkolla ryhdytty riemullisiin tervetuliaispuuhiin.

Mutta kesää ei tullutkaan. Näytti siltä, kuin se etelässä, varsinaisilla asuinpaikoillaan olisi viehättynyt siksi asumaan, että oli unohtanut karut, kolkot Pohjolan seudut ja siten jättänyt tavalliset vuosivierailunsa tuleviin, kenties ikuisiin aikoihin. Viehätti kai sitä silloin etelän kuumaveristen lasten riehkeä, pinnalle näkyvä ilakoiminen — miksi olisikaan halunnut Pohjolaan, missä leikkikin on totta, missä ilollakin on vakavat, surumieliset piirteensä! Miksi kaipaisikaan kesä meitä, kun pintamme on kolkko kuin Pohjolan luonto tammikuulla ja sydämmemme — olisikohon sydän kuin Kuusamon kesä? Mutta mitä sydämmestä, eihän sen tahto muutenkaan tule niin usein täytetyksi…

Jo monta viikkoa oli odotettu kesän tuloa — tuli muutamia peipposiakin. Nekin näkyivät ajattelevan kanssamme samalla tavalla, eivätkä unohtaneet meitä. Mutta kesä viipyi armaammilla mailla, meillä vaan pohjoinen puhalteli kylmää ja lumipyryä. Me pukeuduimme uudestaan turkkeihin toukokuun lopulla — samoihin turkkeihin, jotka jo saman kuun alulla oli yliselle ajan vuoksi viety. Ja kun me turkit päällä katselimme miten peippo hangella aristellen ja vilusta väristen kyyristeli, niin me mielellämme olisimme vieneet villahuivin sen siron ruumiin ympärille, tahi avannet ovemme ja kutsuneet sisään lämmittelemään. Mutta kun me avasimme ovemme ja kutsuimme sisään, lensivät ne surullisesti valittaen tiehensä. Ja kun vaimoväki riihten luota haki viimeisiä olkilyhteitä elukoille syötettäväksi, löysivät he niitten välistä peipposraukkoja, jotka sinne olivat tunkeuneet vilua pakoon ja vartomaan kesän tuloa. Olivat nukkuneet sinne niin, etteivät enää koskaan heränneet vaikka lapset koettivat niitä hellävaraisesti vaalien asetella hehkuvain hiilustain äärille.

Jo meni toukokuu ja kesäkuu alkoi, mutta mitään muutosta ilmoissa ei näkynyt. Vaikka ei ihmisillä ollutkaan mitään kiireitä töitä, nousivat he kuitenkin aamuisin vuoteiltaan tavallista aikaisemmin. Astuivat paitasillaan katsomaan ulos ikkunoista, eikö jo näkyisi kultaiset sadepisarat pirahtelevan lumikinoksiin. Kun ei näkynyt mitään pirskeitä, pistettiin vaatetta ylle, käytiin ulos katsomaan vieläkö tuuli vaan asuisi pohjoisessa. Ne olivat, nuo aamuiset ylösnousemiset, niinkuin arpauurnalla käyntejä. Ja kun pihalle tultua huomattiin asiain olevan entisellään, pääsi raskaat huokaukset ahdistetuista rinnoista ja palattiin takaisin tupiin. Perheen isät useinkin kätkeysivät uudestaan vällyihin, jos uni sattuisi tulemaan ja hetkiseksikin rinnasta poistamaan kalvaavan pettymyksen tahmeata palaa. Mutta uni ei ollut houkuteltavissa, kun sydän oli niin levoton, että se oikein ruumista liikutti, oudosti vapisutti ja vilutti, Monissa taloissakin oli jo viimeiset viljat viikkoja sitten myllyllä käytetty ja saattoi hyvin laskea viikot, miten pitkälle ne tarkoin viljellen riittäisivät… Tuosta johtunut mielikuvitus ajoi ylös jos kenenkä, kädet laskeusivat ikkunalaudalle ja silmä uudelleen tutki tarkoin taivaan rantaa. Rinnasta pääsi taas kumiseva huokaus ja ilmoille pyrki värähdellen ja valittaen:

"Mitähän hyvä Jumala tällä tarkoittanee?"

Kerjäläislaumoja, monista perhekunnista yhdistettyjä, miehiä, vaimoja, lapsia, nuorukaisia ja vanhuksia kulki talosta taloon. Ne voivat mielestään ruhtinaallisesti oloihin nähden, kun saivat yönsä maata lämpimällä takkakivellä. Poikaviikarit ne keksivät vielä sopivamman keinon: konttasivat, kun niin sattui, talokkaiden leivinuuneihin, ja kun niissä usein vielä oli suuruksen haju leipomisen jälkeen, niin väittivät kiven kovaan, että tuo paljas haju monasti poisti nälkää ja täytti tyhjää vatsaa. Talokkaat kun tunsivat omain leipävarainsa niukkuuden, koettivat monasti haukkumalla karkoittaa vieraista pitäjistä olevia kerjäläisiä, sanoivat, että on tässä omanpaikkaisiakin, joille saa tarpeekseen jakaa. Mutta kerjäläiset olivat tottuneet kuulemaan emäntiä kuin rakkikoiria, eivät piitanneet paljon sen enempää. Kun uhattiin viedä vankikulettajalle, käskivät viedä vaan, sanoivat, että kuluuhan siinäkin aika ja saa kerjäämättä leivän. Silloin useinkin luetuista leipäkannikoista murunen murtui ja kerjäläiset saatiin pois. Kun joukko poistui ja oven peräänsä kiinni pani, pillahtivat nuo julmat emännät toisinaan itkemään … mitä lienevätkin ajatelleet!…

Mutta kun kesäkuu tuli viikon vanhaksi, silloin kääntyi jo tuuli etelään. Isännät reipastuivat, rupesivat katselemaan maanviljelyskalujansa, eivätkä aamusilla menneet toiskertaan maata. Ja se toi sieltä pian sadettakin, joka huuhtoi jäitä ja lumikinoksia sellaisella mahdilla, että lumi nöyristyi kuin lapsi, kokoutui uriin ja ojiin, riensi pauhinalla voittamaan vesistöjen jäitä. Jäät ottivat ihmetellen vastaan noita purojen tervetuliaisia, alkoivat ryskyen ja paukkuen liikahdella ja jäivät lopuksi tahdottomina kappaleina vesien liikuteltaviksi. Noin viikkoa ennen Juhannuksen sanoivat ne etelän lämpöisen puhallellessa jäähyväisiä Pohjanmaan jokirannoille. Kohta kuin lumi pois meni, riensivät ihmiset pelloilleen, koettivat auroilla murtaa kirren kamaraa. Vaikeaksi se kyllä kävi, mutta oli lukemattomia Saarijärven Paavoja, jotka puolivaossa, kun laihtunut hevonen seisahti hengähtämään, pyyhkivät nutun hihalla hien otsastaan, taputtelivat hevosparkaa lautasille ja lohduttelivat: "Jaksahan vielä, saat appeita tulevana syksynä!" Niinkuin laihtunut koni olisi puheen ymmärtänyt, lähti se uudestaan ponnistelemaan. Juhannuksen alla tehtiin kylvöjä. Ilmat olivat tosin kolkonlaiset sen ajan ilmoiksi, mutta sentään laatuunkäypiä kylvön teolle. Mutta Juhannuksen aikana tuli muutamina päivinä ihmeen lämmin. Lehti kasvoi puissa, niin että se muutamissa päivissä korvasi myöhästymisensä, ja pari päivää jälkeen vihoittivat metsät, maat ja — ihmissydämmet.

Kylläpä nyt oli kylvöjen kanssa kiirettä. Jolla ei itsellä siementä ollut, hankki sitä muualta hinnalla millä hyvänsä. Kalliita ne olivat, mutta muokattu maa odotti niitä paahtuen suloisessa kuumuudessa. Ja tuleehan syksy, ehkä korvaa kymmenkertaisesti! Ei tarvinnut hävetä koronkiskurien, kun ei juuri kukaan kaksinkertaista hintaa kalliksunut. Mutta kun viimeiseksi velaksi otetut ohran siemenet vakoista peltoon pirahtivat, silloin meni kylväjän mieleen monien edellisten vuosien kohtalot. Karvas pala nousi kurkkuun ja mieleen johtui synkeä kuva. Tuntui siltä kuin noiden siementen velkakirja riistäisi kulmakiveä tuparakennuksen alta. Vaan saihan sen mielen taas tasautumaan, kun joku ohikulkeva onnea toivotti ja sen kasvoista tyytyväisyys loisti.

Perunoissa oli jalan pituiset idut, niiden istuttaminen vaati vaivaa ja työtä. Se kestikin niin, että vielä heinäkuun alulla tätä kylvöä tehtiin. Mutta ilma oli silloin vielä kaunis. Kyllä peruna aina ehtii kasvaa! Ruis, se tahtoi pahoin vitkastella…

"Herra armahda, ettei vaan tulisi syyshalloja!"

* * * * *

Tuli syyskuun 4 päivä. Pohjoinen puhalsi kuin tuhansin palkein, se möyrysi ja vinkui väliin uhottelevan jylhästi, väliin valittaen vaikeasti, ikäänkuin sen jättiläiskeuhkoista olisi ollut voima loppumaisillaan. Viheriäiset tähkäpäät tuulen mukana heiluessaan näyttivät hurjassa paossa olevalta lapsijoukolta, jotka jo ovat äänensä langenneiksi itkeneet ja kohta uupuneina ovat kaatumaisillaan sutten raadeltaviksi. Eikä nuo ennen ahkerat kädet sinä päivänä juuri työhön pystyneet. Isät liikuskelivat peltojen pientareilla kädet housuntaskuissa, seisoskelivat toisinaan tavattomia aikoja ja katselivat tähkäpäiden pakoyrityksiä. Otsat olivat rypyissä ja kasvojen ilme itkettävä, Kun näkivät naapureita tuolla loitommalla, melkein juoksujalassa riensivät kohti: siellähän on surukumppani, eihän tarvitse yksin tätä kovaa kestää! Ehkäpä jos naapurilla olisi jotain lohduttavaa, jotain jota ei vielä voi aavistaakaan… Mutta naapuri tuli ääreen, henkäsi ensin ikäänkuin lapset itkusuonta tutkiessaan ja äännähti sitten:

"Voi veli kulta!"

Toivo oli pettänyt. Naapurilla ei ollutkaan mitään lohdullista. Ja ikäänkuin vielä jotain odottaen kääntyi hän naapurin puoleen ja pani: "Hmm." Teki oikein mieli kysyä, että etkö sitte mitään muuta tiedä? Äidit kotona huokailivat ja toisinaan itkuun pillahtivat. Lapsilla oli tuota paha nähdä, he pakenivat ulos, koettivat leikkiä saviastian palasilla ja kivillä, joita olivat lautasille asetelleet päivän puoleiselle tuvan seinälle. Vaan siinä tuuli niin kylmä, että täytyi koettaa muuta. Hiekkaläjällä tomotti tuuli hiekkaa silmiin ja kun muutenkin oli ikävä olla, niin siitä tuli kohta itku … mentiin äitien luo silmiä nuolettamaan ja hyväilyttämään.

Tuli ilta, tuuli aleni. Tähtiä ilmestyi tuhansittain taivaan laelle, ne räpyttelivät, ikäänkuin niiden silmiä olisi huikaissut tuo puhtaus tähtitaivaan ja maan välillä. Kukapa nukkuisi sellaisena yönä! Maanmiehistä olivat tähdet, kuin tuhansia rosvojen ja varkaitten väijyviä silmiä, jotka ilkeästi tirkistelivät viheriäistä, lupaavaa viljavainiota. Sydän sykertyi niitä katsellessa, niin hirveästi ne pelottivat, mutta niitä täytyi kuitenkin katsella — poistuvatko vai yhäkö väijyen uhkaavat leipää ja henkeä…

Kun aurinko nousi aamulla, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi uhittelevat silmät. Mutta se äkkäsi kohta tulleensa myöhään — maassa oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja lammet paksussa jäässä. Tähkäpäät olivat väsyneet pakoyrityksessään, ne nyt lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina ja harmaatakkinen mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistä elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota verivihollistaan. Pakoon! Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ilkkuen mennessään ja pitäen ilkeätä, lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt, pikkuniska suoristui, painon paettua, luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta ne näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vaan paksua tuskan hikeä kuin elukan kyljiltä, jolla "mara" on ratsastanut.

Pilviä nousi lännestä. Olisivat tulleet muutamia tunteja ennen! Mutta nyt ne vasta tulivat, hiljaa, kiiruhtamatta, ikäänkuin ei olisi kellään oikeutta tehdä muistutusta heidän virkatoimiaan vastaan. Ne kulkivat laiskasti kuin virkamies ainakin ja monien tervehdysmutkain perästä saapuivat viimein "virastoonsa." Mutta se oli kylmä. Paksut takit selässä ja kalossit jaloissa asettuivat ne kankeina, kylki kylkeä vasten lämmittelemään auringon eteen, jota näkyivät virastonsa lämmityslaitoksena pitävän. Hyvin laiskoja näkyivät tänä päivänä olevan, nuo pilviherrat, uudet tulokkaat asettuivat toinen toisensa kylkeen ja selkä aurinkoon.

Maassa oli kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset vilusta väristen ja käsiänsä hykerrellen loivat rukoilevia silmäyksiä lieteä kohti — koska aukeaisi ja lämpö pääsisi virtaamaan takaseinille, heillekin asti. Mutta pilvet lämmittelivät selkiänsä melkein katkeamatta koko päivän. — Ja hiki kylmettyi kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.

1890.