"Kyllähän minä jo meinasin, mutta…"

Tappuraisen äijä oli jo ollut kaksikymmentä vuotta leskenä. Nyt oli ikää jo puoliväliin kuusikymmentä hartioilla. Varsikin oli jo koukkuun käynyt, pieksun kannat alkoivat maata laahustaa, päälaki oli paljastunut, kasvoille oli aika uurtanut puumerkkejään, — ainoastaan nenä oli vielä täyteläinen ja lihava. Poskilla ja leuvassa törrötti karhea valkoinen parran sänki ryppyjen pohjalla, sinne kun ei koskaan veitsi osunut, saivat sänget siellä seista suloisessa rauhassa.

Muutenkin oli äijä rojuluontoinen: välitti hyvin vähän siivosta. Piti enimmäkseen huonoja pieksuroukkosia ja kuluneita housuja pyhäpäivinäkin. Harvoin kävi veitsen kanssa partansa kimppuun ja antoi tupakanjäljen puutua suupieliinsä.

Sen lisäksi oli hän rikas ja kitsas kuin synti.

Ja kun lapset, — joista nyt nuorin, ainoa kotona oleva oli kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joskus, kun äijän kanssa riitautuivat perintöasioista ja tämä uhkasi ottaa nuoren, uuden vaimon ja näyttää heidän perintötuumilleen pitkää nenää, — katsoivat tuohon nenään, leukaan ja koko rakennukseen, purskahtivat he melkein aina nauramaan; ei pelkokaan saanut heitä uskomaan!

* * * * *

Talossa oli piika, kahdeksantoistavuotias iloinen Littu, isätön ja äiditön orpotyttö, nätti ja sopiva siihen määrään, että vaikka olikin pukenut luttinsa lainavaatteilla, siellä kuitenkin renkipojat kävivät kopistelemassa.

* * * * *

Eräänä sunnuntaina, kun talosta olivat muut hajonneet, tytär Miina mennyt kirkkoon ja palvelijat mikä minnekin, että äijä yksin vaan oli jäänyt kodin vartijaksi, näkyi hänelle yksinäisyys tuovan varsin omituisia ajatuksia. Sillä kun oli aikansa istunut kessumaassa ja poiminut kukkia kessun latvoista, sitten käynyt tarkastelemassa humalistoa, kääntänyt tervattujen rekien ja kärryn pyöräin kuivamattoman puolen aurinkoa kohti, ja korjannut tarharinnin, meni hän tupaan, otti seinästä vanhan peilin ja rupesi tarkastamaan naamaansa. Luultavasti tuo suorapuheinen kumppali hiukan loukkasi, koska hän niin tyytymättömästi muristen pani sen paikoilleen, meni kamariin ja otti hyvän viinaryypyn. Mutta siellä turvasi kohta toiseen samanlaiseen kumppaliin, joka upeissa kullatuissa raameissa riippui seinällä tytär Miinan palvelukseksi. — —

Ettemme tarvitsisi vanhusta loukata, kertomalla miten hän siinä koetteli turhaan tavoitella muinaista ryhtiä, merkitsemme sen kohdan vaan kahdella viivalla, jotka merkitsevät niitä kuluneita kahta vuosikymmentä, joiden menettämistä hän nyt niin katkerasti katui, että meni taas kaapille ja otti viinaryypyn.

Se olikin varmaan parempi ystävä kuin tuo ulkokullattu kultapuitteinen, joka seinällä riippui, sillä poskille alkoi nousta hieno puna ja liikkeistä päättäen palautti se mieleen uuden elämantoivon. Hän meni vieläkin kerran sitä suutelemaan ja vältti katsomasta peiliin, mutta meni sen sijaan tupaan, teki valkeata takkaan ja asetti sinne vesipannun.

Sillä aikaa kuin vesi kuumenee, hakee hän yliseltä verkahousut ja saappaat. Pukee ne päällensä ja mustaa saappaat vielä nokitukolla. Sitte vie veden kamariin suurella savivadilla, hioo partaveitsensä. Löytää vielä jostain saippuan palasen ja asettuu tuon kullatturaamisen eteen ja käy säilänsä kanssa urhoollisesti partansa kimppuun. Mutta miehuullisesti pitää sekin puoliansa, johdattelee luontaisella juonikkaisuudella surmaavan aseen ryppyjen selkään saaden siten aikaan turmiollisen verenvuodatuksen. Äijä älähtelee tuskallisesti, pullistelee poskiaan mitä luonnottomimmilla ponnistuksilla. Hän kokoilee riepuun veritippaset ja kyselee kultapuitteiselta valloituksen tuloksia. Se alkaa kehuskella, äijä riemastuu, käy uudella innolla kalpaansa käsiksi… Veri vuotaa, tuskitellen väkättää vanha leuka uhraten hurmettaan lihallisen uudestasyntymisenpeson alttarille.

Ja vähän ajan kuluttua seisoi hän siinä verkahousuissa ja kuivaneen ravan päältä mustatuissa saappaissa, kasvot kuin suolahapolla voideltuna vehkeillen ja pöyhistellen. Lähti vihdoin köpöttelemään ulos, heitti kivellä Litun lutin oveen ja käski alas tulla. Littu tulikin pikapuoliin unissa silmin ja löysi äijän tuvassa valkean touhuissa. Äijä hymyili ja katsoi Littua sukkelasti silmiin, kun käski kahvia keittämään ja rupesi sitten toimittamaan kauniista ilmasta, kyselemään, pahoinko nyt nukuttaa ja että hän on tässä niin ikävissään että…

Littu ei tahtonut ihmettelemästä lakata: millä se nyt on tuon naamansa voidellut? mitä se nyt verkahousuihin on pukenut? saapaskohjaleetkin on jalkaansa vetänyt ja noennut? ja kahvia sydänpäivällä keitättää ja noin sukkeloita puhuu ja nauraa ja…?

* * * * *

"Te olette niin vanha ja…"

"Vanha! No saamari katso nyt … näytänkö minä niin kovin vanhalta, kun partani ajoin?"

Littu purskahtaa nauramaan ja painaa pään käsiinsä.

He istuivat toinen toisessa ja toinen toisessa päässä kamarin pöytää, jolla ovat kahviaseet levällään. Äijä joutui kovasti hämilleen: hänhän oli kysynyt, eikö Littu tahtoisi tulla hänelle akaksi. Mitä sitä nyt sitten niin nauraa tarvitsisi? Jos hän nyt onkin vähän vanha, niin onpa hänellä rahaa ja rukiita ja…

Hän kiivasi pöydälle rahalompakkonsa ja piirongin laatikko, jossa oli velkakirjoja ja sanoi, että jos hän nyt onkin vähän vanhempi, niin hänellä on sellaista, jota ei ole renkinulikoilla. Kas tässä on rahaa ja tässä on velkakirjoja…

"Niin, mutta kun minä olen niin nuori", väitti Littu, mutta ei enää niin nauranut. Herra isä! … kun onkin paljo rahaa tuolla äijällä ja velkakirjoja … ja minäkö olisin emäntänä tässä ja…

"Nuori? Älä sinä siitä huoli, kun en minäkään huoli… Nuori sun pitääkin olla ja korea ja iloinen, en minä mummoista huolisikaan. Ja minäkin nuorennun… Mennään kaupunkiin ja ostetaan mullen uudet trikoovaatteet. Mutta katsos: kun ei minusta ole kukaan välittänyt, niin minä olen olla rojuuttanut, en ole siivostanikaan enkä vaatteista välittänyt… Mutta nyt minä rupeisin kohta pitämään arkina niitä uusia puolivillaisia housuja ja sullen ostaisin musliinia ja karttuunaa. Eikä sun tarvitsisi muuta kuin vähän minusta huolta pitäisit, olla ja huutaa ja narukengissä kävellä… Ei Miinaa tarvitse pelätä, se sais pitää suunsa kiinni ja olla hiljaa, sinä emäntä olisit…"

"Voi Jumala siunatkoon!"

"Häh?" äijä kysäsi vaikka kyllä kuuli, mutta hänestä kuullosti, että tuohon perään pitäisi oleman tulossa joku myönnytys.

"Mutta minä en osaa millään tavalla olla niin vakava, kuin te tahtoisitte, ei vaikka…"

Äijä pamahti ylös kuin tulissa ja tauloissa ja alkoi hullunkurisesti konkaroida ikäänkuin tanssien, että Litun täytyi taas katketakseen nauraa. Äijä sanoi, että jos sä rupeaisit istua mörröttämään kuin vanhat akat, niin siitä hän suuttuisi. —

Mutta oli jo aika lopettaa nämät vehkeilyt, sillä kirkosta tulon aika alkoi lähestyä. Littu korjasi kahvitamineet ja karkasi puoliväkisten äijän käsistä luttiin. Äijä meni taas kaapille, otti ryypyn ja kopautti nyrkkiä pöytään virkahtaen leveästi nauraen:

"Saamari soikoon, olenkin vielä vanha Jussi!" Mutta siinä hän yht'äkkiä muisti, että hänen olisi pitänyt sanoa Litulle, ettei sen saa enää poikia luttiinsa laskea. Hän lähti perään aikoen kutsua Litun sieltä uudestaan ulos ja sanoa sille … mutta Miina tuli jo ovessa vastaan. Äijä vähän säikähti ja nyreissään virkahti: "No mikä saamarin hätä sieltä kirkosta nyt oli kotiin!"

Miina katsoi pitkään ja matki:

"Hätä?"

Mutta äijä ei sanonut mitään, hämillään vaan itsekseen mutisten palasi kamariin, pani oven lukkoon ja oikasi sänkyyn makaamaan.

* * * * *

Äijä Tappurainen oli rakastunut todella korvia myöten, mutta sitä eivät talossa tienneet muut kuin Littu. Kuitenkin heti ensi päivästä, kun tunnustuksensa oli tehnyt, näkivät kaikki, että hänessä oli tapahtunut kummallinen muutos: oli näetten niin epätasainen. Ennen oli tasaisen hienoinen luonnostaan eikä juuri paljon puhellut. Nyt sitä vastoin aika ajoin pälpätti ja laverteli oikein hullutuksia, toisinaan taas yhtäkkiä ärhenteli ja karjui kuin raivoissaan. Palvelijat ja muu väki katsoivat monta kertaa pitkään päälle ja kuiskuttelivat, että mikähän lempo tuon äijän on tullut?

Miina luuli että se on hulluksi tulossa. Aikoi jo lähteä sisarten luo kertomaan, mutta jätti vielä toistaiseksi. Ehkä oireet paremmin alkavat näkyä, tuumaili.

Sitten eräänä päivänä tuli Tappuraisen äijälle vieraaksi toinen äijä, vanha tuttu ja "trastukampraatti"; leskimies muuten hänkin. Muulloin ei Tappurainen paljoakaan välittänyt vanhoista tutuista, jopahan nyt istumaan käski tuvan penkille, toi siihen kessupöntön ääreen ja käski piippuun panna, harvoin niin pitkälle meni, että viinaryypyn antoi. Vaan nyt meni jo pihalle vastaan naureskellen, huuti Litulle, joka siinä jotain Miinan kanssa teki, että tois heiniä Rotevaisen vaarin hevoselle. Koetti siinä jutuillaan Rotevaista pihalla viivytellä, niin kauan kuin Littu tuomaan ehtisi … näkishän siinä Rotevainenkin. Mutta Rotevainen ei näkynyt mitään näkevän, — Tappuraisen täytyi huomauttaa:

"Eipä sitä Littua nyt yhtään laulata."

Rotevainen jo katsoi, että mikäs se Littu nyt on, kuin sitä niin pitäis laulattaa ja sitte hän katsoi Tappuraista. Mieleen vilahti: onkohan se juovuksissa?

"Vai on tämä niitä laulaja-Littuja", sanoi.

"On se sellainen laulaja-Littu, että … ja hutikatti", todisti Tappurais-äijä hymyillen katsellen Littua, mutta vilautti samalla katseensa vauhkasti Miinaan. Miina seisoi siellä joutilaana ja katseli heitä, Äijä hiukan niinkuin säpsähti, kääntyi heti tupaan päin ja kehoitti Rotevaistakin tulemaan.

Nyt mentiin oitis kamariin ja otettiin ryypyt suihin. Tappurainen tuli kovin vierasvaraiselle tuulelle, meni porstuan ovelle ja huusi Miinan ääreensä.

"Pitäisi tulla kahvia laittamaan", sanoi, "jos et sinä jouda tulla niin käske Littu… Käske vaan Littu, saat olla touhuissasi sinä".

"Littu?" Teräväsilmäinen tyttö tutki vanhus parkaa katseillaan luita ja ytimiä myöten. Äijä rupesi hätäilemään:

"Littu, niin … mä vain ajattelin, että jos sulla on kiirettä niin…" Mutta siinä vasta äijä huomasi, ettei se ollutkaan Miinan työtä, vaan talon. Mukavampihan sitä olisi kaikessakin tapauksessa ollut Littu tekemään ja Miina taas kahvia keittämään…

Miina ryntäsi tupaan posket hehkuvina. Äijä lähti päätä kynsien perään:

"No keitä sinä, sama se mulle on kuka sitä…" Äänen väre oli surkean epävarma. Äijä pelkäsi tarkoituksen tulleen ilmi.

"Ei sitä ole Littu meillä ennenkään keittänyt!" ärhenteli Miina, kun pelliä aukoi. Äijä puikki käsistä kamariin. Kun Miina jäi yksin, heittäysi hän uunin penkille istumaan, löi käsillä polviinsa ja tuskallinen ilme kasvoissa ohahti:

"Sitäkö se hulluus olikin!"

* * * * *

Ensin otti Miina Litun "kirkkoon". Kyseli, että onko teillä sellaisia touhuja. Littu hämmästyi, ei osannut aavistaakaan, että siitä jo muut tiesivät. Koetti kierrellä. Mutta eihän siinä pitkälle päässyt.

"Puhui se isäntä siitä", sanoi vihdoin vaitoisesti, "mutta en suinkaan minä ole ajatellutkaan…"

"No olet sinä ajatellut! … kyllä minä sen näen sun päältäsikin. Hyvä isä sentään! … ja sinä ottaisit tuollaisen vanhan kroosun?"

Littu ei tiennyt mitä sanoa; rupesi itkemään.

"Heitä nyt Jumalan nimessä sellaiset", uudisti Miina.

"En suinkaan minä ole sitä niin ajatellutkaan", ruikutti toinen.

"Onko se jo aikaakin ollut vireillä se juttu?"

"Kaksi viikkoa".

Littu itki ja kertoa sopersi, että ei suinkaan hän sitä ollut niin ajatellutkaan juuri, mutta kun se vaari oli sanonut että hän pääsee emännäksi, eikä tarvitse mitään tehdä, niin oli hän ajatellut, että kun se niin tahtoo, niin… Ja eikä Miinan sitä tarvitsisi peljätä, vaikka hän tuliskin … että hän rupeaisi häjynkuriseksi… Jumalakin sen tietää ettei hän y hyy hyy yy…

Miinasta oli tuo kaikki niin verrattoman hullunkurista että asia yhtäkkiä alkoi näyttää lasten leikiltä. Kun hän vertaili isäänsä ja Littua toisiinsa ja ajatteli tuota Litun vakuutusta, ettei hänestä tulisi paha äitipuoli, tahtoi hän pakahtua naurusta. Ja Littu itkeä kollotti kilpaa, kun toinen nauroi. Naurunsa välistä sai Miina sanottua:

"No elä nyt poraja, kyllähän minä ja Perttalan emäntä ja veli Juho,
Savion lautamies äitipuolen tarvitsemme".

Toinen yltyi vielä kovemmin älättämään.

Miina jätti hänet heinälatoon itkemään ja meni itse tupaan. Kävi heittämässä vaatetta yllensä ja lähti veli Juhon luokse.

* * * * *

Vähän sen jälkeen kun Miina oli mennyt, lähti pois Rotevaisen vaari ja oli hiukan toisella kymmenellä. Tappuraisen äijän "kulmiin" niinikään oli mennyt ja siinä lähdön hommissa pihalla äijät kaikellaisia joutavia jaarittelivat. Mutta sitte vasta kun Rotevaisen äijä jo oli kärryillä, äkkäsi hän kysyä:

"No mutta, Jussi, koska me lähdemme akkametsään?"

"Hääh? Mitäs saamaria… No mennään vaikka huomenna!"

"Huomenna?" naureskeli toinen.

"Niin, lempoako se viivyttelemällä paranee".

"No niin, tule sinä meille, lähdetään sieltä. Kyllä tällaiset poijat vaan kelpaa".

Molemmat nauroivat.

"Kelpaa ne! Saat' ei ainakaan tarvitsisi 'plikuskien' nälkäkärryihin istua". Jo oli tulla ja tulla Tappuraisen äijältä, että hänellä on jo täällä tämä … ja korea onkin… Mutta jäi se kuitenkin sanomatta, kun toinen äijä yhä jatkoi:

"Ei niitä vain joka oksalta putoile tällaisia poikia. Mutta kuinkas vanha sinä nyt olet Juho?"

"Alanhan minä jo olla tuossa puoli välissä kuuttakymmentä".

"No on sulla päiviäkin, mutta pahoin se on kanssa jo parkittu tuo sun naamas".

Se ei ollut Tappuraisen mieleen.

"Noo, jopa … sinä oletkin pysynyt hyvänä".

"Minä olen niinkuin simpula vaikka olenkin jo kuudenkymmenen. Katso, ei ole ryppyjä poskilla". Rotevainen taputteli poskeansa.

"Ei siinä pahasti ole, saamaristi sinä ootkin säilynyt", tuumaili
Tappurainen kateellisesti katsellen toisen pullottavia poskia.

"Ei maar, mutta hyvästi nyt Juho. Kyllähän se taitaa meiltä jo jäädä se akan touhu. Vanhat ovat meille liika rumia ja nuoret lukevat mieluimmin ikävuosia kuin velkakirjoja". Toinen lähti ja Tappurainen jäi lukemaan "saamariansa", että mistä sinä sen tiedät mitä ne lukevat!… Meni sisään ja otti taas harmissaan ryypyn. Lähti sitten tyttöjä etsimään. Tarhan puolesta löysi Litun, mutta ei Miinaa. Matkan päässä seisoen kyseli Miinaa, oli niin aralla hengellä, ettei tohtinut likelle mennä. Sai kuulla, että se oli jonnekin kylään mennyt. Vai meni, ajatteli.

"Mihinkähän meni?" kysyi. Littu vastasi tuikeasti, ettei tiennyt.

Äijän kasvoilla kuvastui harmi. Hän astui likemmäksi Littua ja vääntäen suutansa teennäiseen hymyilyyn, kysyi kuiskuttaen: "Puhuiko se sulle mitään?"

"Puhui se… Johan minä sen tiesin!" Littu hyrskähti itkemään.

"Vai puhui. Mitä sanoi?" kyseli äijä tyhjänpäiväisen nolosti. Littu kertoi itkien ja sinkuen, ikäänkuin äijä olisi siihen ollut syyllinen, että se sanoi sitä ja sitä.

"Kuule saamaria…"

Yhtäkkiä nousi äijän luonto lovesta. Hän ryähti karskisti, sanoi että hän on isäntä talossa ja…

"Tule tupahan Littu, keitetään kahvia… Minä näytän niille, että minä olen meiltä, mutta muut ovat meidän krannista. Tule nyt Littu!"

"Kissa!"

"Häh?"

"Kissa!"

"No mikä sun on?"

"Ei mikään, en minä tule".

"Et tule?"

"En, en!"

"No saamari…" Äijä astui likemmäksi, tarttui käsikynkkään ja rupesi leikkiä laskien vetämään. Littu riuhtoi itsensä irti ja pakeni edellä. Äijä kompastui rioon ja kaatui. Nousi sadatellen ylös ja huusi Litulle, lakkiansa ylös hapuillen:

"Tule nyt! … mikä sinun on?"

Mutta Littu luimisteli vaan vihoissaan nurkan takana ja katseli jostain raosta, miten tupakan kura vaitonaisena juoksi suupielistä. Tyttöparkaa jo puistutti. Se näytti muutenkin tuo äijä niin avuttomalta kräkkylältä…

"Mihinkähän se meni? Tule nyt Littu!"

Ei näkynyt Littua.

"No ole sitten", murisi äijä ja lähti tupaan.

Miina tuli iltasella, löysi isänsä nukkumasta. Veljeänsä ei ollut tavannut, tämä kun oli ollut viikkokunnalla takamailla. Mutta emännän kanssa oli asiasta nauranut, molemmat olivat tehneet johtopäätöksiänsä ja tulleet vihdoin siihen, että ennen pitkää se äijän touhu siihen kuolee. Eihän se Littu nyt saattaisi olla niin hassu … ja eihän se äijäkään nyt aivan täysi mieletön vielä ole, tuumivat. Ja vaikka asia näytti olevan niin vakavaa laatua, eivät he saattaneet mitenkään olla yhä uudestaan nauramatta.

* * * * *

On varhainen sunnuntaiaamu. Tappurainen on kuitenkin jo noussut ja kävelee pihasalla kaunista aamua ihaellen.

Yht'äkkiä: pitkä pojan vekara tulla roikkailee Litun lutista ja puikkelehtaa tarhanpuolesta välysien kautta vainiolle.

"Mikäs saamari?" pääsee äijältä ääneen ja ilman aavistamatta löytää hän siinä itsensä seisomassa mustissa sukissa korvia myöten. Ei saata olla, vaan menee vielä nurkasta perään katselemaan, että kuka se oikein oli. Se se oli sittenkin, joksi luuli, joku renkiroikale!

"Mahtoi olla lainahousutkin pitkäin säärien suojana … ja olikin!"

Jo nyt saat Littu vasikannahkoja odottaa! Äijä tuntee sinut jo. Kun kehtaatkin rakastaa ja paremmin pitää tuollaisesta roikaleesta, jolla on lainahousutkin…

Äijä on kovasti suuttunut, menee sisään, ottaa hyvän ryypyn, ei hae peiliä, ei saappaita eikä verkahousuja, vaikka onkin pyhäaamu.

Mutta Miina on lasista nähnyt hänen vehkeensä pihalla.

Hänkin innostui juoksemaan, juoksi ylös kamariinsa ja siellä hän nyt vasta oikein nauraa.

* * * * *

Päivemmällä tuli Poika-Juho, Savion lautamies emäntineen ja lapsineen vieraiksi. Äijä oli vähän hämillään, kun pihaan vastaanottamaan mennessään äkkäsi poikansa suusopissa juonikkaan hymynkierteen. Kun vieraiden kanssa kamariin tuli ja sinne Miinakin ehti, rupesi Juho tolkussaan juttelemaan:

"Tulimme tänne katsomaan, koska ne häät pidetään, että jos apuihin pitäisi joutaa".

"Älä nyt siinä", ärähti äijä kärsimättömästä.

Miina ja Savion emäntä kamppailivat äärettömästi tukkivan naurun käsissä. Juho oli vakava ja totinen.

"Saamari", ähki äijä hämillään päätä kynsien.

"No mitä?" kyseli Juho.

Miina jo purskahti, mutta se olikin vaan yskä.

Äijä katseli lattiaan.

"Kyllähän se tässä tarpeeseen olisi äitipuoli tuolle Miinalle, hoitaisihan edes tuota yskää ja saisinhan minäkin siltä aina jotain neuvoja ja olishan siinä uusien veikkojenkin toi…"

Mutta nyt naiset jo nauroivat oikein huutamalla ja vatsojansa pidellen eikä Juho saattanut olla mitenkään jatkamatta lausettaan tällä tavalla:

"— u-hu-huusien ve-he-heikkojen to-ho-hoivo ha ha hahahaa!"

Miina nojasi ryömällään vuoteen päänalusiin ja Savion emäntä turvasi tuolin nojaan.

Äijä ei voinut vastustaa kohtausta: kun nousi tuoliltaan ja nosti sulhaskasvonsa, nauroi hänkin että silmistä vedet juoksivat, lihakas nenä kimmoili ja tärisi kuin kumipallo, taas pitkällä törröttävä parran sänki tutisi syvien poskiryppyjen pohjalla ja harjalla…

Aluksi äijä rupesi nauramaan oikeastaan sillä, että ne toisetkin niin nauroivat. Mutta sen ohessa joutui ajattelemaan Jussin puheita äitipuolen tarpeesta, uusien ve-heikkojen to-hoivosta ja sitten vielä sitä toissunnuntaillista parranajotouhua ja peilailemista…

"Kyllähän minä taisin olla niin hullu ja jo meinasin … mutta…" pääsi häneltä kuin itsestään.

Toiset löivät käsiä yhteen ja alkoivat oikein ulvoa. Jo olisi äijä ulos mennyt, mutta pelkäsi, että jos siellä tuvassa on joitakin niin näkevät nekin tämän pulan. Lapset ymmärsivät jo, että tässä oli vasikannahat valmiiksi naurettu.

* * * * *

Äijän "mutta" havaittiin pian niin todelliseksi että lapset ymmärsivät jutun saatavan sulkea perhesalaisuuksien joukkoon. Se suljettiinkin niin tyysten, ettei kukaan vieras sitä saanut tietää. Kerran Miina ja Littu asiasta sitten vielä keskustelivat ylikamarissa. Littu nauroi niinkuin hupsu, kun selitti Miinalle kosioimapäivän merkilliset tapaukset.

* * * * *

Äijä sattui vielä näkemään, kun tuo "lainahousu" taas muuanna sunnuntai-aamuna yritti takapihalle puikkia. Mutta nyt huusi äijä perään ja otti kiinni. Vei kamariin ujostelevan pojan ja tarjosi ryypyn naureskellen ja puhellen: "Otas ryyppy, vävymies… Ota vaan meidän Littu, se onkin sulle saamarin sopiva". Hän katseli sukkelan juonikkaasti nuorta miestä, joka hämillään ja punasissaan laitteli piippuaan ja ajatteli, että tämäpä on jotenkin sopiva äijä.

1893.