10. Kotka ja nälkäkurki.

Kotka lenteli kerran Afrikassa Saharan erämaan yli. Huomasipa nälkäkurjen juoksevan hyvää vauhtia hietikossa. Nälkäkurjen nopea juoksu alkoi herättää kateutta tuossa lyhytjalkaisessa ilmanlinnussa, mutta samassa juohtui hänen mieleensä, ett'ei nälkäkurki voi ollenkaan lentää töyhtömäisillä siivillään. Äkkiä tuiskahti hän alas, alkoi pilkata nälkäkurkea, mutta itseään hän kiitteli ja kehui:

"Hyvää päivää, nälkäkurki! Varmaan nälkä vatsassasi nävertelee ja pakottaa sinut tuollaisella kiireellä einettäsi etsimään!"

Nälkäkurki olisi voinut vastata: "Ei nimi miestä pilaa!" Hän ei kuitenkaan mitään vastannut; luultavasti ajatteli hän: "Ei suuret sanat suuta halkaise."

Kotka jatkoi: "Voi pahainen päivä! Oletpa varvastellessasi varpaasikin kadottanut, koska niitä on jäljellä vaan kaksi kummassakin jalassa, — vai lienet nälissäsi syönyt omat varpaasi. Minulla on yhdessä jalassa niin monta varvasta kuin sinulla kaikkiaan. Katsoppas kynsivekaroitani; niillä voin ottaa ruokani, vaikka — selästäsi."

Nälkäkurki vavahti, mutta pysyi ääneti.

Kotka jatkoi: "Entäs nokkasi sitten, moinen töpykkä! Roomalaisnenät, maailman kauneimmat ja kuuluisimmat nenät, verrataan tavallisesti somuudessa minun nokkaani. Ja onpa matkaa nokastasi mahaan! Ennättää vielä palan nieltyäsi nälkä viidesti vihlaista sulattimia, ennenkuin ruoka joutuu mokoman kaularoikkanan läpi."

Nälkäkurki nyykytteli päätänsä.

Kotka jatkoi: "Jos muutoinkin jo olet kaikin puolin katala, oletpa päällepäätteeksi siivillä ja pyrstöllä tykkänään pilattu. Niillä ei ole minkäänlaista virkaa. Minä kun levitän lentoneuvoni, kohoan niin ylhäälle kuin haluan. Uljuuteni on ääretön. Tosin muutamat typerät haukkuvat minua raatelijaksi, mutta maailman nerot, runoniekat ja ruhtinaat tietävät antaa minulle oikean arvon. Kenpä voisi luetellakkaan, kuinka monessa runossa minun nimeni on kunniotuksella mainittu. Ja hallitsijat sitten — niin heidän vertaisensahan minä olenkin. Jos esimerkiksi rahassa on kuninkaan kuva tahi minun kuvani, yks' kaikki, se käypi täydestä."

Nälkäkurki pudisti päätänsä.

Kotka jatkoi: "Huomaatko sinä, kurja olento, minkä verrattoman kunnian tein sinulle, kun alensin itseni ja rupesin pakinoimaan kanssasi, sinun, joka et ikipäivinäsi ole muuta nähnyt kuin tämän erämaan —"

"Ja taivaan," tokaisi nälkäkurki.

Kotka joutui hämilleen. Hän oli luullut, ett'ei taivasta näe muut kuin pilvien palteilla liikkujat. Jäähyväisiä sanomatta lehahti hän lentoon ja suunnitti kulkunsa maiden ja merien ylitse Suomen suurille saloille.

Vuosia kului. Kotka, tapansa mukaan, iski kyntensä talonpojan lampaaseen, yrittäen sitä viedä saaliikseen. Typerä paimenpoika, joka ei osannut huomata kotkan työtä jaloksi, riensi ryövärin kimppuun ja löi sen seipäällä kuolijaaksi. Kuljettipa vielä raadon kotiinsa ja naulasi sen, siivet levälleen, tallin oven päälle. Suomen metsästys-yhdistys maksoi pojalle siitä tapporahaa kolme markkaa. Vähitellen tippuivat kotkan sulat ja höyhenet likaan tallattaviksi, kunnes koko kummitus viskattiin tunkioon.

Vuosia kului. Nälkäkurki vanheni ja kuoli erämaahan. Onnellinen kauppamatkustaja löysi sen. Huolellisesti kokoili hän nälkäkurjen siipi- ja pyrstöhöyhenet ja asetti ne kalleimpain tavarainsa joukkoon, mutta ruumiin hautasi hän hiekkaan. Kauppias möi sitten höyhenet toiselle, toinen kolmannelle, ja viimmein joutuivat ne tänne meidän kotimaahamme. Suomen ihanat ja suloiset rouvat kaunistavat nyt niillä päähineitänsä.

Niinpä tosiaankin. Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta kuin unhotettu tai halpana pidetty erämaan lapsi on jättänyt paremman perinnön kuin hänen ylä-ilmoissa liikkuva halveksijansa.

O. Vuorinen

Share on Twitter Share on Facebook