13. Käen pesintö.

"Pehmeä ja lämmin kuin käen pesä", on sananparsi. Sillä on melkein samallainen leikkisä merkitys kuin sananparrella: "Kestävä ja vahva kuin jänisnahka." Kuitenkin on edellisen sananparren leikillisyys monta vertaa sukkelampi kuin jälkimmäisen; sillä onhan jänisnahalla toki nimeksi kestävyyttä ja vahvuutta, mutta käen pesällä ei ole ollenkaan pehmeyttä eikä lämpimyyttä. Syy on yksinkertainen. Käellä ei tähän maailman aikaan olekkaan pesää. Asia ei ole niin ymmärrettävä, että käki kanervikkoon tahi puun oksalle synnyttäisi eläviä poikia — lintuin tyttäristä kansa valitettavasti ei tiedä mitään — semmoisia poikia, jotka syntymäpäivänänsä jo kykenisivät hakemaan ruokansa ja kenties kukkuisivatkin kilvassa emänsä kanssa. Ei suinkaan! Käki munii, munista syntyvät hautomalla pojat, jotka viikkokausia ovat heikkoja ja tarvitsevat hoitoa.

Olipa kerran aika, jolloin kaikille luoduille määrättiin tehtävänsä ja tarkotuksensa. Silloin pienten lintuin elikkä laululintuin tehtäväksi annettiin kevätluonnon sulostuttaminen laululiverryksillä; sen lisäksi uskottiin heille huolenpito siitä, ett'ei hyönteisten valtakunta pääse kovin paisumaan ja rasitusta tekemään kasvien valtakunnalle.

Useat hyönteiset, erittäinkin niiden toukat, ovat suuria syömäriä, ja ne turmelisivat kaikki kasvit, jos ei niitä pidettäisi tarpeellisessa kurissa. Pikkulinnuille on annettu valta käyttää näitä kasvikunnan vihollisia ruoaksensa ja niinpä he tekevätkin.

Mutta keväällä purojen liristessä, puiden viheriöidessä, nurmien kukostaessa on Leivolla, Peipolla, Pääskyllä, Rastaalla ja muilla laululinnuilla niin paljon suloista nähtävänä, niin paljon laulamisen ainetta, että tuskin ruokaansa muistavat nauttia. Sitä paitsi on heillä samaan aikaan yksityiset perheellisen elämän toimet ja puuhat: pesänrakentamiset, munimiset ja hautomiset, jotka kaikki vaativat aikansa. Hyönteisten liikanaista lisääntymistä keväällä ja kesän alussa ei kukaan heistä jouda kunnollisesti vastustamaan. Katso! Kasvikunta surkastuu. Toukkia vilisee joka paikassa. Pikkulinnuille hätä käteen. Mitäs neuvoksi?

Pidettiinpä kokous. Siihen kutsuttiin neuvottelemaan kaikki ne linnut, jotka paarmoja, kärpäsiä ja muita hyönteisiä syövät ja niiden toukkia hävittävät. Kokouksen esimieheksi valittiin yksimielisesti Satakieli. Hänpä siihen toimeen olikin erittäin sopiva, sillä hän osaa kaikkein lintuin kieltä.

Keskustelu oli vilkas. Kaikki kokouksen jäsenet olivat yksimielisiä siitä, että synnyinmaan vihollisten lisäytyminen on estettävä, vaikkapa semmoinen toimi uhrauksiakin vaatisi. Koetettiin keksiä keino. Yksi ehdotteli yhtä, toinen toista. "Monta miestä, monta mieltä." Satakieli kuulusteli muilta linnuilta, kuinka monta hyönteistä tahi toukkaa kukin heistä pesimis-aikana päivässä hävitti. Vastauksista havaittiin, että jo pesänteko-aikana kovan työn tähden ei joudettu tarpeeksi hyönteisiä tavottelemaan ja sitten hautomis-aikana olivat hellät äitilinnut milt'ei kokonaan unhottaneet ruokansa. Heitä ei sentään kenenkään sopinut moittia, sillä se olisi ollut äidinrakkauden halveksimista. Vieläpä tultiin keskustelussa huomaamaan, että pesimis- ja hautomis-aikana etenkin nuo rumat karvapeittoiset hyönteistoukat, "ukonkoirat", pääsivät suuresti lisäytymään ja tuhoilemaan kasvia. Niitä oli suuruutensakkin vuoksi pienten lintuin vaikea hävittää. Joku ehdotteli, että Varis sukulaisinensa ottaisi hävittääksensä karvapeittoisia toukkia, arvellen, ett'eivät ne heille olisi liian suuria ja karheita. Mutta toiset ilmottivat, ett'ei Varikseen eikä hänen sukulaisiinsa ole luottamista, ja onhan jo sananparreksi tullutkin: "Meni kuin variksen vala." Varis sen kuultuaan lensi uhkaavaisesti raakuttaen tiehensä ja Harakka päästi korvia särkevän pilkkanaurun.

Kun Käki kuusen latvassa istuessaan kuuli, että karvaisten toukkain hävittäminen pani pikkulinnut pahimpaan pulaan, kukahteli hän kauniisti: "Karvapeittoiset toukat, nehän juuri ovatkin minun parhaita herkkujani. Kylläpä niitä söisin syötyänikin! Söisin, söisin! Pesimispuuhat ja hautomishankkeet ottavat aikani."

"Kuules, Käki kulta", huusivat pikkulinnut yhdestä suusta, "kuules, kultainen Käkönen, tule munimaan täst'edes meidän pesäämme. Muni vaan muna kuhunkin pesään, kyllä me haudomme munasi ja ruokimme poikasi, kunhan sinä pidät tarkkaa huolta siitä, ett'eivät karvaiset hyönteistoukat turmele kasvien menestystä suloisessa syntymämaassamme!"

"Kyllä mielelläni suostuisin ehdotukseenne", vastasi Käki, "mutta minun poikani, suoraan sanoen, ovat runsasruokaisia, ne syövät paljon; entä jos omat poikanne tulevat puutetta kärsimään."

"Synnyinmaan etu on tärkeämpi kuin jokaisen yksityisen etu", tirkuttivat pikkulinnut. "Me ravitsemme poikasi, vaikkapa itse omain lastemme kanssa näkisimme nälkää."

Sovinto syntyi, liitto lyötiin. Siitä ajasta ei ole Käki pesää rakentanut, vaan on muninut pienten lintuin pesään, munan kuhunkin. Ahkerasti ahdistaa Käki turmiollisia hyönteisiä ja toukkia muiden lintuin pesimisaikana. Vieläpä antaa hän kuulla suloista kukkumistansa, jonka ihanasta helkkeestä nuoret neidot naimavuotta ja vanhukset kuolinvuotta ennustavat.

Jokainen pikkulintu, jonka pesään Käki on muninut, pitää pyhänä velvollisuutenansa hautoa munan pojaksi ja noitaa pojan täysikasvuiseksi. Maailmassa tuskin mitään muuta hoitolasta niin hellästi ja huolellisesti kasvatetaan. Semmoinen puuha ei ole pikkulinnuille vähäpätöinen; mutta eipä ole se ilokaan vähäinen, kun tietää kasvattavansa "poikaa", josta kerran on oleva hyötyä synnyinmaalle.

O. Vuorinen.