14. Lohi.

Lohi on levoton veitikka. Kauan ei se viihdy syntymämaillaan eli pikemmin sanoen syntymävesissään, jokien pohjassa, vaikka siellä kyllä on kaunis olla kirkkaassa, vilppaassa tupasessa. Jo pienenä pahaisena tuntuu hänestä tämä hänen kotinsa kovin ahtaalta, kovin köyhältä; hän lähtee kaukaisille ulkomaille, ulkovesille piti sanoakkin, onnea hakemaan. Eikä se toivossaan petykkään. Ulapoilla aukeilla uiskennellen, hän kasvaa, hän lihoo, hän paisuu aika vonkaleeksi, oikein isoksi herraksi, ja semmoisena hän viimmein näkee hyväksi taas tulla katsomaan tuota eriskummallista maailman nurkkaa, missä hän ensin on päivän valon nähnyt. Ja hän viepi kanssansa monta samallaista veitikkaa; he keräytyvät suureksi, monta tuhatta sisältäväksi laumaksi ja alkavat nousta jokien suista ylös. Vähän he huolivat siitä, onko vastavirta kova. Heillä on sama luonne kuin muinaisella akalla, joka hukkui, he ponnistavat aina vastavirtaan. Tuleepa silloin koski vastaan; siihen toki luulisit niiden pysähtyvän. Vielä mitä! He paiskahtavat väkevällä, pontevalla pyrstöllänsä, ja vuptis! jo loiskahtavat veteen yläpuolelle koskea. Taikka jos hyppäys sattui olemaan liian lyhyt ja ne putosivat virran vietäviksi, niin yrittävät toisen kerran ja kolmannenkin, siksikuin onnistuu. Lohella ei kuitenkaan aina ole onni seurassa; se usein sattuu hyppäämään satimeen ja silloin se joutuu itse lihavaksi makupalaksi. Jokien poikki on näet lohien nousuajaksi asetettu laitoksia, nimeltä padot, joihin noita hyviä, herkullisia kaloja pyydetään. Olipa muutama herra Skotlannissa kerran laittanut lohikoskeensa padan semmoiselle paikalle, että aina välistä lohia lompsahti siihen sisään, jolloin pata otettiin pois ja pantiin tulelle. Kas sepä oli mukavasti varustettu, niin ett'ei voi mukavampaa ajatellakkaan, paitsi jos laittaisi niin, että lohet jo keitettyinä hyppäisivät suoraan suuhun!

Eivät ole ajat niinkuin ennen! Sitä valitetaan kaikissa asioissa ja niinpä myös lohien suhteen. Ei ole enää Pohjanmaallakaan se aika, jolloin palvelijat pestiä ottaessaan tekivät sen lujan ehdon, ettei saisi syöttää heille lohta useammin kuin kolme kertaa viikossa. Lohen saalis on suuresti vähennyt ja vähenee vähenemistänsä. Mutta jos ihminen paljon hävittää, niin osaapa hän myös, jos tahtoo, hävitykset jälleen parantaakkin. Moneen paikkaan on perustettu lohensiitys-laitoksia, joissa lohen määhnää sekä poikia hoidetaan, siksikuin ne ovat niin suuriksi kasvaneet, ett'eivät enää mahdu joka hauen kitaan. Sillä keinolla on ulkomailla saatu lohirikkaaksi jälleen moni joki, josta ne jo olivat melkein sukupuuttoon hävinneet. Suomessakin on useampia tämmöisiä "lohikouluja", joista jo on päästetty satoja tuhansia oppilaita ulos. Mutta mikä heille päähän pistänee, eivätpä kuulukkaan palaavan syntymäpaikoilleen, niinkuin siivon lohen, varsinkin koulutetun ja sivistyneen, tapa vaatisi. Näyttää siltä, kuin Saksan ruokoiset rannat heidän mielestänsä olisivat makeammat.

(Suomen Kuvalehdestä).