16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailevat?

Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö — hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen kiharoitaan. Siinä oleskeli hän aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, jolloin kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen reunalle, jossa hän sitten istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vaan hän kirjaan silmäili, mutta laski sen sitten pois ja nousi osottelemaan lintujen ääniä, mutta eipä tuo kauan häntä huvittanut, sillä kuuluipa nyt kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti meni Helmi vakaana taas istumaan puun rungolle; hän kuunteli tarkkaan, sormensa vaipuivat ristiin; tuo kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmin sydämmen. Mutta äkkiä nousi hän paikaltaan, huudahtaen: "En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte, mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette! Juoksenpa kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa" — ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä läskein kätensä silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin olisi hän taaskin istunut monet hetket, joll'ei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: "Kuules tyttö, missä kotosi on? Varmaankin olet näiltä paikoilta, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä."

"Tuolla kuusikossa on kotoni", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran edelle kotia päin.

"Onko teillä lehmiä?" kysyi herra. "On kyllä." "Saako äidiltäsi ostaa ruokaa?" "Saa kyllä." "Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on kyllä?" "Kyllä" — vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi juoksemaan kotia.

"Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä", ajatteli nuorukainen. "Lieneekö heissä mitään hienompia tunteita?" — sitten miettien ennätti hän myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmin sanovan:

"Tuolla tulee valkolakki". — Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ostaa ruokaa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, vaan sen tehtyänsä sanoi hän Helmille: "Tuo kirjasi tänne, että luetan lukupätkääsi?"

"Kirjani jäi lähteelle", sanoi Helmi punastuen, "enkä vielä ole lukenutkaan."

"No, hyvänen aika, tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule! Sillä ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit."

"Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, minun täytyi niitä kuunnella, ja sitten unhotin koko kirjani, mutta juoksenpa sen noutamaan kotia." Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoaluku kävi huonosti, kun hän vaan aina tahtoi oleskella luonnon ääniä kuuntelemassa. — "Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista, kyllä hänellä on ikää, vaikka hän on vähäinen ko'oltaan ja niin äärettömän lapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa; 'mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitten niitä ymmärrän' — sanoo tyttö."

Äidin vielä puhuessa palasi Helmi jo kotia, kirja kädessä. Ylioppilas kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. "Ei ole", vastasi vaimo. "Osaako Helmi sisältälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?"

"Kyllä sisältäluku hänen suustaan vieriää kuten pavut pussista — sehän nyt lukeekin latinaiset ja kaikki."

"Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista; tuleppas sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat." Helmi tuli juoksujalkaa. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski hänen lukea, kehotettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaataan. — Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän huudahti:

"Äiti! Nyt minä tiedän, mitä koski kohisee, ja mitä kuuset kuiskaavat. Voi äiti! Ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan samoja tuntee sydämmeni niitten kohinaa tuolla ulkona kuunnellessani, kuin jolloin tätä luen; joka kerta kuin tässä isänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee, tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äitini! minäkin tahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, ett'en voi mitään!"

"Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta! Ensiksikin tulee sinun muistaa, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku; siitä kaikki hyvyys tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi."

"Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi", vakuutti Helmi, ja tuon lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän vieläkin halusta lepohetkensä viettää, "kuunnellen sen kuusen huminata, jonka juurella hänen asuntonsa on."

Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa "mökin lapsista" olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.

Th. Hahnsson.