19. Mehtolan Musti.

Kun asetus määräsi, että kaikki koirat Suomessa olivat verollisiksi laskettavat, silloin katkaistiin väkivaltaisesti monen Mustin elämänlanka. Niinpä kerrotaan täytenä totena, ett'ei kuuluisassa Hölmölän kylässä ole nykyään yhtään nelijalkaista haukkujata. Mainio kestikievari Matias Hölmöliin oli silloin kutsunut kokoon kaikki kylällisensä, avannut suunsa ja sanonut: "Mitäs me Hölmöläiset tuhlaisimme markkojamme koirain päärahaksi, jotka ovat hyödyttömiä luontokappaleita talossa. Kun me muinoin annoimme rahamme silmänkääntäjälle, saimme toki nähdä ihmeellisiä ulkomaan eläimiä, nyt kun antaisimme rahamme, saisimme nähdä omia koiriamme. Oletteko kuulleet kummempaa?"

"Me emme ole kuulleet kummempaa", huusivat Hölmöläiset yhdestä suusta.
Ja koirain kohtalo oli määrätty.

Mutta ei ainoastaan Hölmölässä, vaan monessa muussakin kyläkunnassa surmattiin koirat sukupuuttoon. Surmaajat aikoivat kaiketi tästälähin itse toimittaa koirain velvollisuuksia, se on, haukkua varkaat pois taloista ja pedot pois laitumilta.

Mehtolankin Mikko, joka asui yksinäisessä torpassaan kaukana kylästä, oli sattunut kuulemaan koirain verotuskauhusta. Mikko oli mielevä mies. Hän läksi nimismieheltä asiaa tiedustamaan ja sanoikin hänelle suoraan: "Herra vallesmanni, tehän ymmärrätte kaikki lain pykälät, ilmottakaa minulle, saanko ampua koirani lakia rikkomatta?"

Nimismies tiedusteli syytä Mikon kysymykseen.

"Syy on se", selitti Mikko, "että minä ennen ampuisin Mustin kuin maksaisin kaksi markkaa päärahaa."

Hän ei ollut röyhkeä nimismies, joka Mikkoon olisi suuttunut. Hän sanoi nauraen: "Ei sinua oman koirasi ampumisesta Siperiaan tuomita, eikä muuhunkaan edesvastaukseen; mutta mietippäs asiaa, etköhän siellä korven kolkassa Mustia tarvinne."

"Kyllä mietin, kyllä mietin, herra vallesmanni, kiitoksia paljon!" lausui Mikko Mehtonen.

Ja kotiin tullessaan mietti Mikko, miten hän Mustilta hengen riistäisi.

Sillä aikaa oli eräs kulkuräätäli käynyt Mehtolan torpassa työtä kysymässä. Hän oli jutellut torpan emännälle, Liisalle, yhtä ja toista suuresta maailmasta. Hän oli päästänyt suustansa senkin viisauden, että koirat täst'edes pidetään muka suuremmassa arvossa kuin naiset, koska koirasta on maksettava kaksi markkaa päärahaa, naisesta vaan markka.

Mokoma ruma iva suututti Liisan pahanpäiväiseksi ja hän Käski räätälin heti mennä tiehensä.

Kun räätäli oli ennättänyt lähteä, tuli Mikko Mehtonen kotiin. Hän otti orrelta vanhan piilukko-pyssynsä ja tarkasteli sen kelvollisuutta. Lapset, kuusivuotinen Aaro ja nelivuotinen Anni, pyörivät isänsä luona kysellen: "Isä, mitä aiotte ampua!"

Mikko vitkasteli, mutta vastasi viimmein: "Minä ammun Mustin."

"Mustin joutaakin ampua, se syöpi paljon, ja sitten vielä on kallis pääraha maksettava", pakisi torpan emäntä Liisa, sillä hän oli räätälin ivasta suuttunut Mustiinkin. Toista mielipidettä olivat ainoastaan lapset. Anni rupesi katkerasti itkemään ja tarttuen lattialla makaavan Mustin kaulaan rukoili hän: "Älkää, hyvä isä, ampuko Mustia! Musti kuolee, Musti on niin hyvä."

"Älkää, isä kulta, ampuko Mustia; kun se taas syksyllä haukkuu oravata, minä pudistelen puuta, orava hyppää maahan, Musti ottaa kiinni", saneli Aaro.

"Niin, te lapset ette ymmärrä asiata", virkkoi Mikko. "Nyt pitäisi vähän ajan perästä maksaa päärahaa eli veroa Mustista kaksi markkaa joka vuosi. Minulla ei ole liikoja rahoja tuhlattaviksi, lapseni. Kahdella markalla saatan ostaa Aarolle hatun ja Annille kaulaliinan."

Mutta Aaro ihastui yhtä vähän uudesta hatusta kuin Auni kaulaliinasta. Kyynelsilmin katselivat he, kuinka isänsä sulatteli lyijynappia möhkäleeksi, jota sitten takoi ja muodosteli pyssyyn sopivaksi.

Omituista oli, että Musti nähdessään lasten itkevän ja kuullessaan nimeänsä usein mainittavan tuli hyvin levottomaksi, kunnes viimmein töytäsi etukäpälillään tuvan oven auki ja meni ulos.

Mikko ei ollut siitä millänsäkkään, laati vaan panosta pyssyyn.

Aarokin pistäysi ulos ja häristeli luudan varrella Mustia, jotta se pakenisi. Ja Musti läksikin juosta lunguttamaan saunan taakse.

Ennenkuin Aaro tupaan palasi, kävi hän aitasta noutamassa pienen rahakukkaronsa, jossa oli markka viisikymmentä penniä. Ne lennätti hän isällensä, lausuen: "Tässä on kaikki rahani, jotka oravan nahoista olen saanut; jos enempi tarvitaan Mustin verorahaksi, kyllä minä lopun suoritan, kun ensi syksynä saan oravia Mustin kanssa."

Annikin juoksi noutamaan rahansa; ei ollut säästönsä suuren suuri, eikä pienen pieni; seitsemän penniä ja yksi kopeikka hänellä oli ja ne hän antoi isällensä.

Mikko luki lastensa rahat ja suunsa vetäysi hymyyn. Antaessaan rahat takaisin sanoi hän: "Koska teillä, lapseni, on niin vähän rahaa, ett'eivät ne riitä Mustin verorahaksi, eikä kopeikka siihen asiaan kelvannekkaan, niin pitäkää säästönne, minä itse maksan veron tänä vuonna."

Liisakin hyväili pientä tyttöänsä, sanoen: "Eihän isä ammu Mustia, Anniseni; hän vaan muuten pani pyssyn panokseen. Kummitätisi antamat rahat olisit menettänyt turhaan, pieni hupsukka."

Mikko pisti panoksessa olevan pyssyn orrelle.

Aaro juoksi ulos ja kutsui Mustin saunan takaa tupaan, ja vanha rauha vallitsi Mehtolan torpassa.

Kului muutama viikko. Oli lämmin kevätpäivä. Mikko ja Liisa, tultuansa tattarimaan aitaa tekemästä, söivät päivällisen ja menivät sitten levähtämään. Mustikin makasi lattialla, pää käpäläin päällä. Aaro ja Anni leikittelivät ulkona.

Anni oli olevinaan emäntä, Aaro isäntä. He odottivat vieraita. Sentähden leipoi Anni nyt monenlaatuisia multaleipiä ja savipiirakoita, joihin hietaa pantiin sydämmeksi. Aaro laitteli uunia kuntoon ja nyhti sitten ruohoa saunan sivu tulevain vierasten hevosille. Heidän toimiansa ja liikkeitänsä tirkisteli pensaan takaa varsin odottamaton vieras. Se oli susi. Anni siitä tietämättä lähestyi pensasta tehdäksensä luudan, jolla muka lattian lakaisisi. Samassa hyökkäsikin peto pensaan juuresta ja koppasi lapsiparan kiinni. Anna kirkasi. Aaro parkui. Musti kuuli lasten hätähuudot. Rajusti haukahtaen paiskasi se oven auki ja lensi nuolen nopeudella suden niskaan. Mikko ja Liisa heräsivät koiran tölmäyksestä ja ulos mentyään näkivät he, kuinka susi kirvotti lapsen suustansa ja ryhtyi ottelemaan koiran kanssa. Liisa itkien ja huutaen riensi tempaamaan pois pienen Anninsa vaarasta. Mutta Mikko pistäysi tupaan, sieppasi orrelta pyssyn ja kiiruhti suden perään, jonka kulkua Musti viivytteli. Jo paukahti pyssy, ja luoti, joka ennen oli aiottu Mustin surmaksi, lävisti nyt suden sydämmen.

Hirveä säikähdys muuttui raikkaaksi riemuksi. Anni ei toki saanutkaan mitään vammaa, sillä peto oli sattunut ottamaan vaatteista kiinni. Liisa itki ilosta ja laati paikalla voileivän Mustille. Aaro ja Anni taputtelivat Mustia ja silittelivät sen tappelussa pörhöttyneitä karvoja.

Mikko itse meni kohta nimismiehen luo ja maksoi Mustin verorahan, ilmottaen, millaisen onnen Musti oli heille tuottanut. Nimismies, joka luuli, että Mikko hänen neuvostaan oli jättänyt Mustin ampumatta, virkkoi ylpeästi: "Sanoinhan sinulle, että siellä korven kolkassa Mustia kyllä tarvitset." Mikko kiitti nimismiestä hyvästä neuvosta ja lupasi tuoda kontillisen kaloja tahi lintuparin lahjaksi hänelle.

Kauppapuodista osti Mikko vielä samana päivänä Annille soman kaulaliinan ja Aarolle uuden hatun. Niin riemuista iltaa ei liene ennen vietetty Mehtolan torpassa. Ja sopipa riemuitakkin. Musti oli pelastanut lapsen. Mustin tähden oli pyssyyn pantu luoti, joka suden surmasi. Mikko tiesi saavansa sudesta tapporahaa sata markkaa. Mikko tiesi suden nahan hinnalla saavansa Mustin veron maksetuksi, vaikka se vanhaksikin eläisi.

Jos Hölmöläiset saisivat kuulla Mehtolan Mustin suuret ansiot, hankkisivat he kyllä kymmenen koiraa joka taloon, ja jos ne eivät ensi vuonna susia tappaisi, olisi taas kaikkein koirain kuolemantuomio valmis. Hölmölässä ei tehdä mitään kesken-eräisesti, vaan juurtajaksain, perinpohjaisesti.

O. Vuorinen.