20. Näkymätön vieras.

    Korvessa oli kotomme,
    Maantiellä majasijamme,
    Karhut kanssa kumppanimme.
    Ei mieli mesiä tehnyt,
    Kylki kuuta kasvattanut
    Pahan pakkasen käsissä,
    Kovan ilman kouratessa,
    Hengen hädäss', heltehessä.

Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, ja pellot halla viisi vuotta peräksyttäin oli typi tyhjiksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi. — Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ole mikään eriskummallinen; ei, päinvastoin on se aivan tavallinen. Tölli oli sisältä semmoinen kuin useat töllit siihen aikaan olivat, se on: huone, jonka ovinurkassa oli takka, lakeinen eli räppänä katon keskellä, josta savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiinni isketyt; peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä — siinä oli kaikki, ainakin Metsämaassa. Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi: Metsämaa. Pane tähän lisäksi: pari arkkua, muuan puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin siinä ovat kaikki huonekalut, ell'et lehmää, joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apekiulua ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.

Metsämaa kutsuttiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmältä kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruoassa pappilaan. Tuon lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta vähäinen henkiraha kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18-, nuorin 7-vuotinen.

Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puoli tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen neljätoista kappaa. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikkiaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympäriltä leiväksi. Hallan on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrasta ja kaurasta. Jos se ennen viljelijää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylellisyyttä, se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori käytetään myllyssä, kuori leivotaan jauhona, mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämmen. — Niinkuin jo sanoimme, on viisi vuotta peräksyttäin halla ennen sirppiä ennättänyt Metsämaan pelloille. Se on kovaa! Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivoivat Metsämaan asukkaat. "Jumala on viimmein hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: 'Varjele, o Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, nälästä ja kalliista ajasta'."

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viimme vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työn turhaksi ja jo toivoi tämän vuoden runsaasta saaliista voivansa maksaa velkansa, silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta, luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, niin kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata jyvät. Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilven kipinää näkynyt. Ilta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa. — Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

"Jo on toivomme hukassa", sanoo vanhus huoaten.

Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin ohitse. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmeniset ottanut. — Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia, tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen alaisia. Taitaako aurinko kummeksia tätä? Hän on siihen tottunut. Hän laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää hän. Järven rannat ovat jäätyneet. — Näkymätön vieras on käynyt.

* * * * *

Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsään päin näkyi lato, karjalato.

Viimme yönä ei nukkunut Metsämaassa kukaan muu kuin nuorin poika.

Töllissä oli vuosi takaperin useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät — niitti olkia.

Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet töllissä pian sanaakaan toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei töllissä ollut, hän keikkui ruuhessa järven rannalla.

Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Missä se vaan on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämmeen joku seurastaan — useampiin paikkoihin useampiakin.

Metsämaahan jätti se viimme yönä: surun, nälän ja epäilyksen.

Jaakko istuu lavitsalla pöydän vieressä, nojaten kasvojaan käsiinsä.
Anoppi ja Eeva, emäntä, istuvat takalla. Lapset itkevät ja valittavat.

Ruhmo on kaadettu, on vierinyt sairastavan lehmän jaloille, porsas on kaatanut apekiulun ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei kukaan huomannut.

"Kova on kohta!" sanoi viimmein anoppi.

"Ei ole kourallistakaan jyviä!" valitti Eeva.

"Kova on kohta!" kertoi Jaakko.

Anoppi oli surullinen, Eevan oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.

Mutta lapsen suru ei ole katkera. "Mikäs nyt neuvoksi?" lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. "En suinkaan tiedä muuta, kuin että myymme lehmämme ja porsaan ja uudestaan lähdemme petäjäin keruulle."

"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauan luulet niillä saatujen jyväin riittävän? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjä on sittenkin karvas."

"Oikein Eeva, mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?"

"Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?" huokasi vaimo.

"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä", lausui Jaakko, "mutta millähän nyt tahdot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siementä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin."

"Minä lähden palvelemaan", sanoi jäykästi vanhin poika.

"Ja minä, ja minä, ja minä", huusivat kaikki lapset.

"Kyösti, Sakari ja Liisa taitaisivat juuri palvelukseen kelvata", sanoi isä suruisesti, "ja jos itse tahdotte, luulen sen olevan sekä teille että meille hyödyksi."

Äiti itki.

"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan", puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.

"Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa", sanoi Eeva.

"Vähän porsaalla saa", lausui anoppi.

Tämän vuoden halla teki paljon muutoksia Metsämaassa.

Ensimmäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. Halla oli ollut välikappaleena; se ajoi pesästä ulos pojat kenties useampia vuosia ennen, kuin tähän aikaan näillä seuduin tavallista oli, eli ei nälkä, niinkuin tässä, pakottanut.

Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, että lehmä sai oven suuhun jäädä seisomaan. Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. Lapsikin sai tuntea hallan seurauksia. Porsas oli pojan paras ystävä. He söivät molemmat petäjäleipää, he hyppelivät yksissä; he rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta.

Joulun edellä kuoli anoppi. Sekin hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu, väsyi väsymistään, kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat. — Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaaleankeltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä. Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukostus asui. Ell'ei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ell'ei lehmää olisi ollut, olisi halla Voiton voittanut.

K. J. Gummerus. (Ylhäiset ja alhaiset).