11. Kuvaelma Suursaarelta.

Seuraa minua, hyvä lukija, hetkeksi aikaa rauhaisesta kodistasi Suomen lahden ulapoille. Sinä, joka ehkä olet viettänyt elämäsi päivät tyynen kotijärvesi rannalla tai salon honkien suojassa, voit siellä hengittää meren vapaata, raitista ilmaa, nähdä sen pauhaavaa taistelua, ihailla sen rauhallista lepoa. Sinä voit tutustua siellä luontoon, joka jylhyytensä vuoksi on viehättävä, oloihin, jotka ovat sinulle outoja, kansaan, jonka elämänsä puolesta täytyy kestää kovia taisteluja meren valtaa vastaan. Minä pyydän sinua kanssani tekemään pienen retken Suursaarelle. Mutta ehkäpä jo tämä nimi panee sinua vähän arvelemaan, kun muistelet kaikkia niitä kamaloita juttuja, jotka useinkin yksipuolisten kertomusten kautta ehkä ovat tulleet korviisi. Voin kuitenkin täydelleen jo alusta vakuuttaa, ett'ei mitään hengenvaaraa tässä suhteessa ole tarjona. Vaan jos muutoin matka tulee tuntumaan sinusta ikävältä ja sinä kyllästyt seuraani, niin voithan sinä minä hetkenä tahansa palata kotisi suojaan virkistyäksesi retken ikävyyksistä.

Keskellä Suomen lahtea melkein niillä paikoin, jossa se on levein, kohoovat Suursaaren [ei Korkeasaari, niinkuin sanomissa joskus näkee, joka muoto on suoranainen käännös ruotsalaisesta Hogland, Högeland] autiot kalliot merestä 400-600 jalan korkuisina. Etäältä ne näyttävät kuin kolme synkeätä pilvenmöhkälettä taivaanrannalla, mutta lähemmäksi tultuasi huomaat, että kaksi kaulainta yhdistää nuo kolme kauas häämöttävää vuorenhuippua Pohjaskorkian, Havukkavuoren ja Lounatkorkian. Koko saari onkin vaan vuoriryhmäke, lohkaistu irti Suomen maaemästä ja heitetty mereen "laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi." Sen kalliot ovat vuosisatoja onnellisesti kestäneet myrskyisen meren ankaroita hyökkäyksiä — paikka paikoin vaan ovat nämä uurtaneet jonkun hietarantaisen lahdelman tai kivisen poukamaan. Niin avonaiset ovat rannat merta vastaan, että tuskin ainoatakaan kelvollista satamapaikkaa löytyy aluksien turvaksi. Korkeat vuoret suojaavat kuitenkin itärannalla olevia kyliä merituulia vastaan.

Milloin kalastaja ensi kerran rakensi matalan majansa tänne meren selälle? siinä kysymys, johon sinä ihmisiltä voit saada yhtä vähän selvitystä kuin noilta mykiltä vuorilta. Että se merenkulkijoille oli tunnettu yhtä aikaisin kuin heidän purtensa alkoivat piirrellä Suomenlahden ulapoita, on aivan luonnollista, koska sen asema ja korkeus teki sen heille tien osottajaksi päivällä, samoin kuin sen kolme valotornia öisin nyt ohjaavat purjehtijan laivaa. Vuosisatoja on kuitenkin siellä ihmisiä asunut, sen tiedämme varmaan, ell'emme tahtoisikaan uskoa, että lappalaisia siellä on asunut, joista nimi "Lapinlahti" muistuttaa, ell'emmekä yhtyisi kansantaruun, joka antoi munkkien Alttarkalliolle rakentaa nykyään hävitetyn kivitarhan, jonka keskellä löytyi muka alttarina käytetty suuri latuskainen kivi toisen jalanveroisen kiven päällä. Ensimmäisistä Ruotsin valtakunnan Suomen valtioarkistossa säilytetyistä tilikirjoista tiedämme nimittäin, että Suursaaresta v:n 1540 paikoilla maksettiin kruunulle veroa 27 leiviskää kaloja, ja että se ynnä muut ulkosaaret sen itäpuolella kuului Viipurin ja kohta sen perästä Koiviston seurakuntaan.

Paremmin tiedämme, mistä saaren asujaimet ovat tulleet. Siihen antaa vastauksen kielimurre, siihen myös osaksi viittaa kansantaru. Edellinen osottaa, että Virolahden tienoilta eli länsi- ja itämurteen rajalta ensimmäiset asukkaat ovat Suursaareen saapuneet; sillä tämän saaren kielessä löytyy aineksia kummastakin Suomen päämurteesta. Kansa taas kertoo, että eräs talollinen Virolahden Kiislahdesta oli kerran matkalla Viroon. Yksin hän ankkuroitsi Suursaaren rannalle nykyisen Kiiskinkylän paikoille. Mutta sattuipa mies nyt näkemään kauniin unen, jonka johdosta hän päätti jäädä siihen ja pyysi lupaa saaren asukkailta, joita silloin jo löytyi nykyisessä Suuressakylässä. Nämät suostuivatkin anomukseen sillä ehdolla, että tulokkaat rupeaisivat heidän lampaanpaimenekseen. Tästä muka Kiiskinkylä sai alkunsa. Vielä nytkin löytyy Kiiski-nimisiä, useampiakin viimmeksi mainitussa kylässä.

Miten onkin, kansaa on karttunut, niin että vuodesta 1841 Suursaari lähellä olevan Tyttärensaaren kanssa muodostaa itsenäisen seurakunnan, jolla on oma pappinsa ja kaksi kirkkoa, yksi kummassakin saaressa. Tosin asukasmäärä ei ole aivan suuri: noin 1200:n hengen paikoilla, joista 700-800, sijotettuina kahteen eri kylään, tulee Suursaaren osaksi. Mutta tässäkin on niin kylliksi, että useimmat vaivalloisesti vaan voivat saada elatuksensa. Maastansa he eivät suinkaan voi hankkia sitä; sillä mitään kellertäviä viljavainioita sinä et siellä huomaa, etkä tuommoisia avaroita niittyjä, joista manteren mies niittää talven tarpeet karjallensa. Nimeksi tosin joka talolla on vähän niittyä, mutta hyvästikkin hoidettuna se useimmiten ei voi antaa talveksi ruokaa yhdelle lehmälle. Pikkuisia "tuhlimaita" (potaattimaita) näet siellä täällä, vaan tulos niistäkään ei ole suurempi, kuin että se riittää, siksi kuin saarelainen syksyllä Virosta hankkii talven tarvittavat. Meri se kuitenkin ennen kaikkea on, jonka uhkuvasta rinnasta hän imee elinvoimansa. Mereen hän kylvää, merestä hän satonsa korjaa. Kalanpyytö on hänen varsinainen elinkeinonsa. Kun kevään aurinko on sulannut lumen vuorilta, kun meri taas vapaana hengittää, silloin alkaa myös vilkkaampi liike saarella. Jaalat mereen, ja pieninkin talo lähtee johonkin läheiseen kaupunkiin hakeaksensa suoloja kohta alkavaa kutuaikaa varten. Nuotat laitetaan kuntoon. Johonkin kalliorotkoon kaadetaan kiehuvaa vettä ja siihen valetaan kuumennettua tervaa, jossa sekanesteessä nuotat kastetaan saadakseen ne kestäviksi, ja sitten ne kuivataan joko kalliolle hajotettuina tai "kärytpuihin" ripustettuina. Nuotat jaetaan suuriin, jotka vaativat kahdeksan henkeä, ja pieniin, joita vaan kuusi hoitaa. Erotus ei ole yksistään niiden suuruudessa, vaan siinäkin, että edellisten pyytämät kalat jaetaan kylän noin 60:n talon kesken. Pienien nuottien osakkaita taas on ainoastaan 2-4 taloa kussakin. Luonnollista on sentähden, että nämä viimmeksi mainitut osottavat paljoa suurempaa huolta ja intoa työssään kuin suurennuotan väki, ja niille pannaankin saaren rotevinta kansaa, jota vastoin vanhanpuolisia miehiä ynnä naisia enimmiten saa nähdä suurilla nuotilla. Toukokuun lopulla kutuaika alkaa ja kestää aina juhannukseen saakka — aika, jolloin myrskysäät ovat suursaarelaisen pyydölle samaa kuin halla maamiehen viljalle. Silloin vaaditaan kestävyyttä yhtä suuressa määrässä kuin ankarimmassa maatyössä.

Mutta — seuratkaamme mukana jollekkin kalaretkelle. Päivä on jo puolessa; hengetön tyyni vallitsee: sen vuoksi ei ole enää aikaa viipyä kotona. Nuotat lopetaan haapioihin, voimakkaat kädet tarttuvat airoihin, ja nytpä pannaan aika kiistaa, että ajoissa jouduttaisiin parhaimmille apajoille. Kun apaja on saatu omaksi, niin iltapäivän kuluessa tuon tuostakin käydään katsomassa soretta — pulakkeita eli kuplia vedessä niillä paikoin, joilla kalaparvi liikkuu — tai tarkataan, näkyykö vedenpinnassa uivan kalalauman väreitä. Jos ei mitään syytä ole soutaa nuottaa mereen, odotetaan auringon laskua. Kun viimmeisetkin rusopilvet taivaalla ovat vaalenneet, silloin on iltavedon aika. Nuotta "potkitaan" mereen, ja sill'aikaa kun väki vetää sitä maalla käsivoimin (veivit, joita useammissa paikoin manteressa käytetään, olisivat rotkoisilla kallioilla hankalat liikutella), niin perämies pysyy nuotan perillä valmiina päästämään sitä auki, koska se melkein joka apajassa tarttuu kiinni jonkun paaden taaksi tai sompa joutuu kivenrakoon. Saalis tällä kertaa ei ole niin runsas, että heti vedettäisiin toinen apaja. Pannaan sen vuoksi kaloja kiehumaan ja asetutaan leimuavan tulen ympärille, jossa jokainen koettaa hankkia itselleen niin mukavan aseman kuin mahdollista. Pianpa tuossa yksi jo niin makeasti nukkuu, ett'ei suinkaan luulisi kallion olevan hänen polstarinaan eikä kiven hänen päänaluksenansa; toinen piippukyssä suussa tuijottaa tuleen ja miettii varmaankin painavia asioita; hänen päänsä vähä väliin nyykähtää kalliota vasten. Muut joko seuraavat näitten esimerkkiä tai keskustelevat "päivän kysymyksistä." Joskus kuuluu korviisi oudonlainen laulu: suomea se ei ole, ruotsia täällä et kuule. Tutuilta tuntuvat sanat kuitenkin: virolaisia miehiä ja naisia, joita keväiksi joukoittain tulee saarelaisten nuottamiehiksi, on yhtynyt sekaäänisesti laulamaan jonkun kauniin laulun armaasta Eestimaastaan tai kaaltaalla huolehtivasta immestä.

Mutta, ei ole enää aikaa loikoa, "pimeintä aikaa" täytyy koettaa. Saalis lupaa hyvää, ja sen vuoksi kohta koittavan aamun hämärässä kaikki väki jaloilleen. Kuteva hailikala, joka ynnä siika on ainoa, jota Suursaaressa pyydetään, on ilmestynyt näillä paikoin, ja siitä syystä tänne kymmenittäin haapioita soutelee. Nytpä syntyy aika hälinä ja kiire. Vielä on toisella puoli nuottaa meressä, kun jo toinen aitaa oman nuottansa hänen ympärilleen. Ja kun viimmein on saatu haapio niin täyteen, että parraspuut vaan ovat vedestä ylhäällä, soudetaan kiiltelevät hailit kotiin, jossa ne mitataan, ruokitaan, virutellaan ja suolataan suuriin tynnyriin "viroreisua" varten. — Ilma pysyy yhä kauniina, eipä siis ole lomahetkeä kotona levähtääkkään. Uudestaan soudetaan virstoittain, uudestaan katsellaan soretta ja vedellään nuottaa; niin että parhaimmalla kutuajalla moni pariin kolmeen vuorokauteen ei ole tilaisuudessa suuresti silmiään ummistaa. Mutta hän tietääkin, että nyt on pyydön aika, että tämä aika voi tehdä hänen talvensa joko huolettomaksi tai jättää puutteen tulevan ajan kumppaniksi. Sen vuoksi hän panee kaikki voimansa liikkeelle ja osottaakin tuota kestävyyttä, jonka me yleensä tunnemme suomalaisissa. Ennen juhannusta kaikki saatavat ovat jo tynnyrissä ja suursaarelainen valmistautuu Viroon, jossa hän vaihtaa silakkansa elämänsä tarpeiksi.

V. Porkka.