12. Uudistalo.

Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan poikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi oli. Kun lähtöni kylän viimmeisestä talosta oli jokseenkin iltapäivällä, neuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat hyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva taival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkun tiellä vastaan tulevan pienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, että metsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta penikulmalta aivan putipuhtaiksi, niin että metsää ei näkynyt muuta kuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden alinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita, jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata, polttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa laitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niitty-kurujansa. Niistä syistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä aikoja, jolloin matkani sattui, oli ollut suvi-ilma, jonkatähden koko aukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei reki tahtonut pysyä suorassa hevosen perässä, vaan se kääntyi aina poikkipuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä. Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lanta alkoi tulla myrskyn ohessa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unhottanut saadut neuvoni ja joutunut väärälle suunnalle,' jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin jäädä vihdoin väsyneenä — uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle, hevosineni hirmuisen myrskyn käsiin — kuolemaan. En kumminkaan antanut epätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin voimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisiinmasti oikeana, sillä tietä ei enään ollut. Vihdoin viimmeinkin rupesi kaukaa taivaan rannalta häämöttämään korkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle ilmotettu olevan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön havaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan aavoilla hietikoilla matkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu kosteikko. "Tuollahan se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, eikä tarvitse minun jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta alkoi nyt tulla niin rajusti, ett'ei sylen päähän erottanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin tuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin taisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkömetsää, mutta tietä en löytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen läpitse eteenpäin; täytyi sitoa hevonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka vihdoin viimmeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän aikaa männikköä ajettuani, rupesi valkea pilkottamaan edestäpäin. "Tuollahan se on tavottamani uudistalo", ajattelin itsekseni iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista loisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta myrskyltä suojassa. Kun sain hevoseni riisutuksi, astuin kursailematta sisälle, toivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hevosensakkin oli ladon nurkassa eri häkkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs pieni vanha huonekömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.

Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta myrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun kömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se luvattiinkin ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin pari hirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja reki mahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa yöksi eteen, ja sillä kerralla olivat näin elämän surut poistetut ja minä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheeseen.

Tällä kertaa kun eivät omat huoleni enää olleet hämmentämässä huomiotani, näin heti, tupaan tultuani, että siellä vallitsi perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat lumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia lumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuuvaatteilla varustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin ryysyihin kääritty, noin seitsenvuotinen poika; se oli sinne vilua pakoon kiivennyt.

Emäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan kyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä; luultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että valkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä vilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen ukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa perheen vanhimpina jäseninä. Viimmemainitut eivät näkyneet pitävän mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, olivat asiat miten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittivät asian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin olla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä jäljestäpäin puhuteltuani; — ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen luonne uudistaloa perustaessa, sillä semmoinen ei voi surra niitä vaivoja ja vastuksia, jotka välttämättömästi uudistalon alkajia kohtaavat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä selvästi näkyi hän osaavan surra ja kärsiä.

Kun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkotuksen ja määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.

— "Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa miesväkeä?" kysyin minä.

— "On minulla mies", vastasi vaimo.

— "Missä se on kulkemassa, koska ei sitä kotona näy?" kysäsin taas.

— "Kyllä se kotosella on, vaan se on vielä tervahaudalla tervaksia särkemässä", vastasi vaimo.

— "Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään! Ettekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?"

— "Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä myöhäisistä ajoista; hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta, tavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin", sanoi vaimo innokkaasti, jota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat surut ja huolet.

— "Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo, jos se sinne uumertuisi?" arvelin minä taas.

— "Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta on myrskyllä hyvä suoja; kyllä hän tulee, kun joutuu, saattepa nähdä", lausui vaimo luottavasti.

— "Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.

— "Minähän tämän alotin", sanoi vanha vaari huolettomasti.

— "Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?" kysyin minä.

— "Eikö mitä; olin jo kohta viidenkymmenen vanha, kun se asia päähäni pöllähti, että pitäisi ruveta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa olisikin se mieli ollut päässä", arveli ukko huolimattomasti, ja samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.

Mutta minä taas jatkoin puhettani emännän kanssa.

— "Kumpiko teistä on noiden vanhusten lapsi: tekö vai miehenne?" tiedustelin häneltä.

— "Minähän tuota olen heidän lapsensa; Heikki on tähän muualta tullut", vastasi vaimo.

— "Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?"

— "On meitä ollut kymmenen kaikkiansa, vaan yhdeksän on kuollut", sanoi vaimo.

— "Jokos te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?" kysyin taaskin.

— "Kuusi vuotta", oli vastaus.

— "Onko ollut lapsia muita kuin nuot kaksi, jotka minä näen?"

— "On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, vaan kaksi on kuollut", sanoi vaimo surullisesti.

— "Teidän nuorin lapsenne on kovin sairas", huomautin vaimolle.

— "Niin, pikku Heikki-riepuni on kovin kipeä; pelkään hänenkin kuolevan", lausui vaimo surullisesti ja huokasi raskaasti.

Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt jotakin velvollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa ennen-aikuiseen kuolemaan; sillä en vieläkään tuntenut tarkoin asukasten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ettei tällä kerralla suinkaan sopinut lisätä "kiviä kuorman päälle", sanoin vaimolle hyvin varovasti: "ettekö olisi voineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"

Hän näkyi hyvin käsittäneen, mitä sillä kysymykselläni tarkotin; hän näytti oikein säpsähtävän ja loi läpitunkevan silmäyksen päälleni ja sanoi: "voi hyvä vieras! Te ette tunne vielä meidän sisällisiä olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee työtä yötä ja päivää, kun vaan voimat vähänkin riittävät; muita työhön kykeneviä ei ole kuin hän, sillä vanhempani ovat jo vanhat ja voimattomat; ainoastaan minä kesäaikana voin häntä työssä auttaa. Heikin tähän tullessa ei tässä ollut paljo mitään viljeltyä maata, sillä vanhempani olivat jo vanhalla puolen ikäänsä, kun tulivat tähän ja alkoivat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden vuoden kuluessa on Heikki ahkeralla työnteollansa raivannut korpeen paljon uudismaata, ja toissa kesänä saimme jo niin paljon vuodentulosta, että Heikki rohkeni ruveta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona vuonna saimmekin tämän tähän määrään.

"Aikomuksemme oli viimme syksynä saada kamaritkin valmiiksi ja tuvan parempaan voimaan, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää', sanoo sananlasku, ja niinpä kävi meidänkin. — Viimme kesänä tuli kova katovuosi, joka vei kaiken toivomme ja — elon elämämme; tilamme puoliin ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki, mitä hengestä irti oli.

"Nyt kokee Heikki, yötä päivää, vetää tervaksia haudalle ja särkeä niitä, että saataisiin survon ja petäjäisen sekaan selvää viljaa koko vuoden ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei voi olla puhettakaan."

Tämä vaimon surullisesti sointuva, viaton ja mielestäni totuuteen perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.

Koko keskustelun ajan vaimo usein hoiteli ja hellästi vaali kipeää lastansa.

Vaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan pelkoni haihtunut isännän poissaolon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen aineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon hyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en kumminkaan hennonut uudestaan ilmottaa lisäsuruksi ilmankin jo niin paljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan, rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan kätkyen ja vaimonsa tykö — hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun istuin varjopuolessa. — "Kuinka pikku Heikki voipi?" kysyi hän hiljaisesti vaimoltansa.

— "Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen, että hän kohta kuolee", vastasi vaimo.

— "Jumala varjelkoon!" sanoi huolestunut ja vaivoistansa väsynyt isä, astui pienokaisen kätkyen tykö, kohotti sen silmivaatetta, kyyristyi kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa — suuteli lapsensa kuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen ja säälimätön käsi oli niihin nostanut. — Silloin en ollut kyllin voimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä. Mies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle — luultavasti siten ilmottaaksensa, että täällä on vieras. — "Miksi sinä olit näin pahalla ilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissaoloasi." Isäntä näytti säpsähtävän viimmeistä osaa vaimonsa lauseesta, ja sanoi: "kuka vieras täällä sitten on ollut?" Vaimo viittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan vieras on vielä nytkin." Nyt vasta isäntä havaitsi minun ja alkoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät tiedot saatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä, kuin tervaksien särky on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän kovan ajan yli." Sen tehtyänsä rupesi mies vasta lämmittelemään kohmettuneita käsiään takka-valkealla ja vaimo laittoi hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin, jonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli: karhea sekaleipä, toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suolaruuhi; näin oli illallinen valmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä illallistansa. — Muu väki oli tietysti syönyt illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin silloin, mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli pettupuuroa, höystettyä vähillä suuruksilla. Mies, syömään ruvetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi oven pielessä makaava poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti vuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä tykö ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti vuoteesta vaateriepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he menivät yksissä neuvoin jatkamaan illallista. Minun kävi poika-riepu kovin säälikseni: otin siis eväästäni puolen leipää, johon panin voita päälle, ja palasen lihaa, ja vein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään vastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen kehottanut. Hän näkyi pitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanovan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekkin." — "Ei Heikki-raukka saata nyt syödä mitään, hän on kovin sairas; syö nyt vaan itse!" sanoi hänen äitinsä. — "Hyvä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen veljeensä, vaikka ei suinkaan oma nälkänsäkkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä viimmeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.

Tähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin välttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui vallottavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että menisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo iltapäivällä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin kylmän, ett'en minä täällä tarkenisi, semminkään kuin vuoteita ei ollut. Esitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekkin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin vuoteeseensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyineen takan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen valvomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa vääntyi, vaimonsa kehotuksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani päällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.

Ilma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin sakeasti, että oli mahdoton erottaa minkäänlaista esinettä. Ennen kuin menin saunaan, täytyi käydä ensin vaalimassa ja hoitamassa hevostani, joka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen huoneeseen.

Saunan tykö tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli hyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä auki, vaan sepä ei auennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää kovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi aika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kaksin käsin, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimmein heltimään, ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?" — "Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä ulkoa.

— "Älkää vielä, kun minä saan oven auki", kuului vanhuksen ääni saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja näpläämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut mitään.

— "Minä palellun tänne, avatkaa ovi!" huusin minä tuskissani ulkona.

— "Eihän tuota saa auki", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain voimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimmeinkin ovi aukesi. Minulle tuli jo niin vilu ulkona pitkällisen oven aukaisemisen aikana, että hampaat suussani kalisivat.

Kun pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla oven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen ryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän, niinkuin se tekikin sille myötäänsä, ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi oli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää pitkin rakennetulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun joillakuilla vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin sompeloisesti ja koneellisesti, ett'ei itsekkään saanut sitä auki muutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari muorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli vielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi mainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä, niin lavalle ei ollut ajattelemistakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli vaan yksi pieni hirren kapula, johon ei ensinkään sopinut makaamaan ja lattia oli sekä siivoton että kylmä, jotka syyt tekivät sen kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta tuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä yötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.

— "Onko pitkästi tästä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäisin ukolta.

— "Puolitoista peninkulmaa", vastasi hän.

— "Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.

— "Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa", vastasi ukko tyytyväisesti.

— "Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?" kysyin taasen.

— "Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.

— "Teiltä on kuollut paljon lapsia?"

— "Yhdeksän kappaletta."

— "Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"

— "Jo kaksi, kaikki seitsemän ovat täällä kuolleet."

— "Mutta jos otaksumme, että lapsenne ovat kuolleet sentähden, että heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin minä varovasti.

— "Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsikakarat elävät kaikki terveinä ja ovat punaposkisia ja palleroisia kuin hylkeet. — Semmoiset mielipiteet ovat aivan joutavia — kuka kuolemasta estää? Syy lastemme kuolemaan on vaan se, ett'eivät ne — eläneet", lausui ukko huolettomasti ja vähän närkästyksissään.

Kun huomasin ett'ei senlaatuiset puheet huvittaneet ukkoa, käänsin puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpiko teistä on vanhempi, tekö vai muorinne?" (— muori oli aikoja nukkunut —).

— "Ämmähän tuo on pian kymmentä vuotta nuorempi minua."

— "Onko talon emäntä vanhin lapsistanne?"

— "Vanhin; ja onpa siinäkin ollut vastusta meidän osaksemme, saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas uusisin sen ikävän lasten kuolemajutun.

— "Vävynne näyttää kelpo mieheltä?"

— "Onhan se; tavallinen työmies se on."

— "Minusta näyttää, että hän on parempi kuin tavallinen", väitin ukkoa vastaan.

— "Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arveli ukko, ikäänkuin ilmottaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka vaan uudistalossa tahtovat oman ja perheensä hengen elättää.

— "Minä pelkään, että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.

— "Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee", lausui ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.

Mielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei tullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaatu kangasteli vaan alati mielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa ja siellä tanssivat lumihiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni. Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut, ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka kelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun; mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, vaan hyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen juonteilla varustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden ruusuista, vaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin, ett'ei hänen sydämmensäkkään ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja lastensa ja perheensä isänä, koska hän — niinkuin ennen olen kertonut — suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka tauti oli siihen saattanut — sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää vaikka minkälaiseen hoviin. — Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan kotiin, elämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi sisällinen syy — rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan tuon sisällinen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tulitikulla valkean ja katsoin kelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin, näkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut minkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että minun oli mahdoton sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis taas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimmeinkin tapasi minun uni.

Minä uneksin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli ollut, ja kahta ankarammin tanssivat lumihiutaleet tuvassa. Lapsi oli kovin sairasna, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä kätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja parvi isoja lumihattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa tanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kurottui sen yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt tuli ovesta valkoinen, läpikuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit siivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt käyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä, että hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle. Murheellinen äiti havaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni viette?" sanoi hän haamulle. — "Sinne, jossa ei enää lumihiutaleet tanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti hymyili surullisesti. Sen tehtyänsä lähti haamu lapsen ja tanssivien lumiparvien kanssa ulos, semmoista vauhtia, että ovi meni siitä liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan, mihinkä he menisivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäksi ja ylemmäksi; minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin, vaan viimmein he katosivat näköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: "Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon Herralle meidän Jumalallemme ijankaikkisesta ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä, pärevalkean valossa; muori oli myös jo ylhällä ja kutoi sukkaa. Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuallista unta, vaan se ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi uni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on — kuollut.

— "Oletteko jo käyneet tuvassa?" kysyin ukolta.

— "Eikö mitä; mitä minä siellä olisin käynyt", vastasi ukko huolimattomasti.

— "Katsomassa vieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.

— "Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin", sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon vastaus tuntui taas hyvin yhtäkaikkiselta ja huvittomalta; sivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo lakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla nostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso koko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa tuijottivat kätkyeeseen; he näyttivät olevan niinkuin kivettyneet. Selvään näkyi, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin kasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.

— "Onko lapsi kuollut?" kysyin heiltä hiljaa.

— "Pikku Heikki ei ole enään elävien joukossa", sanoi äiti surullisesti.

Vaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin: suonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä kasvoissaan; suuri kyynelparvi nyt valahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkotus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri uudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus: kun maita ja valtakuntia vallotetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman paljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee myös maksanut Suomen vallottaminen viljelykselle ja yhteiskunnallisille ihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei voi mitkään tilastolliset tiedot vastata, sillä:

    "Ken taistelut ne kaikki voi
    Kertoilla kansan tään,
    Kun sota laaksoissamme soi
    Ja halla nälän tuskat toi?
    Sen vert' ei mittaa yksikään,
    Ei kärsimystäkään."

P. Päivärinta.