1. Kun isä lampun osti.

Kun isä lampun osti tai vähän sitä ennen, sanoi hän äidille näinikään:

"Äiti hoi, kuulehan, — eiköhän ostettaisi lamppua meillekkin?"

"Mitä lamppua?"

"No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet."

"Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä."

"Se se on — ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttaisi."

"Vaan mitenkä se märkä öljy palaa?"

"No, mitenkä viina palaa?"

"Vaan saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon — kun viina syttyy palamaan, ei se sammu vedelläkään."

"Eihän siitä mitenkään talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen lasin sisässä ja tuli on myöskin."

"Lasin sisässä! — Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla — eikö se poksahda rikki?"

"Tuliko?"

"Ei vaan lasipa."

"Poksahda rikki! Eikä poksahda — kyllä se saattaa poksahtaakkin, jos tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää."

"Tultako vääntää? — Älä — älä — mitenkä sinä tulta väännät!"

"No, ka — kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee — siinä on niinkuin kynttilässäkin sydän ja tuli nousee myöskin, mutta kun vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhasee, niin se sammuu."

"Vai sammuu — mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka selittelisit — mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia."

"Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan."

"Paljonko se maksaa?"

"Seitsemän ja puoli markkaa — öljy erittäin, ja sitä saa markalla kannun!"

"Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! — Sillähän saa jo pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan."

"Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakkaan; pitää etsiä ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo kohta ovat lopussa."

Äiti se kyllä tiesi, ett'eivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkkiä taida loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole vielä mitään kuulunut, mutta että nyt vaan piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Vaan ei se äiti siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli — pappilaa lukuun ottamatta — ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa. Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että "osta sitten vaan, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekkö vai muu öljy, kunhan vaan kehrätä näen. Koska sinä sen sitten ostaisit?"

"Ajattelin, sopisi ehkä jo huomenna lähteä — olisi vähän muutakin asiaa kauppamiehelle."

Tämä oli keskellä viikkoa ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat olisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut mitään, ajatteli vaan, kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana iltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari ennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuljetti, ja käski äidin täyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme, minkätähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia keskelle, mutta äiti käski meidän olemaan vaiti. Isä oli paremmalla tuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on lasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan taikka reki muuten tärskähtäisi.

Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, se, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon puhetta piisasi.

Isä viipyi matkallaan koko päivän ja se päivä tuntui meistä kaikista hyvin pitkältä, ett'ei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä puoliseksi. Istukas-Pekka se vaan söi muittenkin edestä ja kiskoi sinä päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta levettä kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunan luokse katsomaan, eikö isää jo näkyisi jäältä tulevan. Muutaman kerran sanoi hän Pekalle, ett'ei niitä päreitä enää taideta tarvitakkaan, mutta Pekka ei sitä puhetta edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei enää muka päreitä tarvittaisi.

Vasta iltasta syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.

Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua re'estä nostamaan. Pekka jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli jo siinä käynyt niin kömpelöksi, että kolahutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin kantoi. Vaan siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa miestä ole eläessään lyönyt.

Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt, mutta ei sille toki tullut mitään.

"Mene uunille, sen tollo", ärjäsi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.

Vaan isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja ripusti sitä kädessään.

"Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on — tänne lasin sisään pannaan öljy ja tuo suikale siellä sisällä on sydän eli 'veeku' — pysykää ulompana päreinenne siinä!"

"Eikö sitä panna palamaan", kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän ulommaksi.

"Oletko sinä hupakko — mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä öljyäkään."

"No, vaan eikö sitten saata panna öljyä."

"Vai öljyä panna, ehei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies varotti moneen kertaan, ett'ei saa tulen valolla öljyä panna, se saattaisi syttyä ja polttaa koko talon."

"Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?"

"Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivään odottamaan — ei se niin kovin kummaa ole."

"Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan?"

"Minäkö!? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt — olen nähnyt pappilassa ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin."

"No, paloiko se?"

"Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt vaikka nuppineulan lattialla — katsokaa, tässä on tämmöinen 'kuuppa', ja kun tuossa tuli palaa, tämän oikulaisen lasin sisässä, niin valo ei pääse kattoon, jossa sitä ei tarvitakkaan, mutta leviää alas kaikki, niin että näkee vaikka nuppineulan lattialla."

Kyllä meidän kaikkein olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö vaikka nuppineulan lattialla, mutta isä ripusti lampun kattoon ja rupesi vaan syömään.

"Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä", sanoi isä syödessään, "mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua."

"Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä."

"Ka, eikö ole kiskonut — kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi — muuhun ei nyt enää päreitä tarvitakkaan."

"Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa", sanoi äiti.

"Mutta tuvassa poltetaan lamppua", sanoi isä.

Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin ilennyt, kun muistin, että lamppu vasta iltasella pantaisiin palamaan. Olin nähnyt unta, että isä yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän palaisi.

Heti päivän tultua, kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.

Vaan kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruokkoamaan ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi, "mitä se isä nyt tekee?"

"Panen öljyä lamppuun."

"No, vaan särjethän sinä sen — mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka irti väänsit?" — Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi sitä sanottaisiin, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vaan pysyä loitommalla. Sitten hän kaasi siitä pienestä putelista siihen lasiastiaan, niin että se tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa mahtoi olla öljyä.

"No, eikö siihen nyt tulta pannakkaan?" kysyi äiti taas, kun kaikki ne irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti lampun kattoon.

"Nytkö päivällä?"

"Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa."

"Kyllä se palaa — odota vaan iltaa äläkä hätäile!"

Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa nytkähti ja öljy lampussa liikahti.

"So, so!" sanoi isä, "mitä sinä nyt?"

"Toin pärepölkyn sulamaan — eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko."

"Eihän sitä ole pakko kiskoakkaan", sanoi isä ja iski meille silmää.

"No, ei kai se tuommoisena pala."

"Eihän sen ole pakko palaakkaan."

"Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakkaan?"

"Entäs jos ei kiskottaisikaan."

"Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee."

"Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu." Kun isä tämän sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.

"Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakkaan."

"Vai ei tarvitakkaan", sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen havuko'on sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti ulos.

Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekkään lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kukaan meistä sormellaankaan lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vaan pelotti, että, jos se nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaisi, sitä sitten sanottaisiin meidän syyksi.

Ikävältä meille kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli yhteinen vesitie joelle ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta juoksi aina avennon toiselle puolelle pitkän matkan.

"Tuolla tulevat lamppulan lapset", huusivat kylän lapset, kun näkivät meidän tulevan.

Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkottivat, mutta kuitenkin kysyimme me, "mitkä lamppulan lapset — eihän meidän talon nimi ole lamppula."

"Jos kohta — vaan eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?"

"No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?"

"Äitisi oli meidän pihan läpi kulkeissaan sanonut äidille, että isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialla", sanoi lautamiehen tyttö.

"Se kuuluu olevan ihan samallainen kuin se, joka on pappilankin salissa — niin kertoi isänne meillä vast'ikään, ja minä itse kuulin sen", sanoi kievarin poika.

"No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu?" kysyivät kaikki kylän lapset.

"On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala; mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki."

Me laskea jyräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.

Sillä lailla kului aika sukkelammin kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä viimmeinen kerta laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti juoksemaan.

Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.

Yhdessä avauksessa syöksimme tupaan, koko lapsilauma.

Vaan siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu palamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ett'emme osanneet muuta kuin silmät tirrallaan siihen tirkistellä.

"Ovi kiinni, osto-lämmin", huusi ääni pöydän päästä.

"Lentävät kuin kanat tuleen", kuului äiti toruvan karsinasta päin.

"Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapahan minä vanha ihminenkään en osaa muuta kuin päivitellä", kuului kievarin vanha emäntä sanovan.

"Vaan joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää", sanoi lautamiehen miniä.

Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli naapurin väkeä puolillaan.

"No tulkaa nyt lapsetkin vähän likemmäksi, että oikein näette", puhui isä paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.

"Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se oikein korealta näyttää", sanoi taas vuorostaan äiti.

Kuurtaen kaartaen kiersimme me äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet, että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimme, niin tuntui meistä, kuin olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin se nyt paloikin.

Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi, "tottapahan sitten saatte nähdä."

Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin vanha emäntä sanoi, että "sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin taivaan tähti." Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä mainio, "ett'ei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi vaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan." Siihen sanoi isä, että "kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta hyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa tuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka monta olisi." — Kun äiti virkkoi, "ettei kirkon pienempi kruunukaan sen kirkkaammin valaise", niin isä käski minun ottamaan aapisen ja menemään ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin lukea "Isämeitää." Mutta silloin kaikki sanoivat, että "se poika osaa sen ulkomuistista." Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä ja minä rupesin lukemaan "Jerusalemin hävityksestä."

"No ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty", ihmettelivät kyläläiset.

Sitten isä vielä sanoi, että "jos kellään olisi nuppineula, niin saisi viskata sen lattialle ja se kyllä paikalla löytyisi."

Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se sen lattialle heitti, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka mitä olisi tehty.

Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.

Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta riisui sitten vaan rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.

"Mikä se tuolla katon rajassa kiiluu niin, että silmiä häikäsee", kysyi hän viimmein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.

"Arvaappas nyt, mikä se on", sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille silmää.

"En minä sitä arvaa", sanoi Pekka ja läheni lamppua.

"Ehkä se on kirkon kruunu", ivasi isä.

"Jos lienee", arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja alkoi koetella lamppua.

"Ei sitä koetella tarvitse — pitää se uskoa koettelemattakin."

"No, no — en minä häntä tahdokkaan", sanoi Pekka vähäisen vapisevalla äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuu-seinälle.

Äidin taisi käydä Pekka-parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi selittämään hänelle, ett'ei se kruunu ole, mutta että sitä kutsutaan lampuksi, ja että siinä palaa öljyä, eikä nyt enää tarvitse pärettä polttaakkaan.

Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen pienentelemään. Vaan isä sanoi hänelle, että johan hän päivällä sanoi, ett'ei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa.

"Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää tarvitse" — ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.

"Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa", sanoi isä, mutta Pekka ei enää puhunut mitään.

Vähän ajan perästä rupesi hän kenkiään paikkaamaan. Kurkotti päreen orrelta, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me lapset huomasimme sen ennenkuin isä, joka, selin Pekkaan päin, kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet, mutta nauraa kuhersimme vaan keskenämme ja ajattelimme, että "annas kunhan isä näkee — mitähän sanoo!" Ja kun isä sen näki, astui hän kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, mitä hän siinä nyt niin tarkkaa teki, kun ei muiden tulella nähnyt? "Kenkiänihän minä tässä paikkaan", sanoi Pekka. "Vai kenkiäsi sinä paikkaat — mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse."

Ja Pekka lähti.

Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen toiseen. Hiljalleen kyhni hän ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki kartanolla ja sen sijaan näimme me vaan lampun häikäisevän kuvaimen mustassa ikkunassa. Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu. Lamppu se vaan katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa — pappilaa lukuun ottamatta — alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies samallaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä milloinkaan sytyttämään oppinut, niin möi hän sen kievariin, ja siellä se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät puhteensa pärevalkean ääressä.

Vaan sitten kuin meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särjettiin ja sijaan tehtiin uusi ulos lämpiävä, peltiniekka.

Vanhan uunin kivistä teki Pekka saunaan uuden kiukaan, ja niitten kanssa muutti sinne sirkatkin, koskapahan niitä ei sen koommin enää ole tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä pärettä polttaen iltojansa viettää.

J. Brofeldt (Juhani Aho).