6. Eräs Sakeus Pyöriän kertomuksia.

Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa; mutta lunta ei ollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää aivan hyvin, ett'ei ollut mikään hauska kärrykeli.

Lähtöni oli eräästä kaupungista ja majapaikassani olin odottanut hevosta lähes pari tuntia.,

"Hevonen on tullut", tultiin minulle sanomaan. Sieppasin siis matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat perässä, vieressä isonlainen poikatorrelo. Kärryjen lavoilla ei ollut tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta istuimelle oli pantu vähän heiniä.

"Kumma, kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle, kaikkihan vaatteensakkin tuossa ryvettää", sanoin pojalle.

"Eipä se isäntä tahdo sitä", sanoi poika ja vänki kärryihin.

"Mitä minä isännän tahtomisista", sanoin minä, "minähän sitä tahdon."

"Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu."

"Oletko sinä kestikievarin poika?"

"Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!"

"Kenenkäs sitten?" kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.

"Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille — —"

"Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?"

"Niin olen."

"Paljonko sinä saat palkkaa?"

"Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä, että saa ruokaa suuhunsa ja vähän vaatteen apua."

Pojan päällä oli jonkun aika-ihmisen vanha takki, köytettynä jollain nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta ja tuiki vähän kehittyneeltä.

"Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?" kysyin pojalta, koetellakseni häntä.

"Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi on raskaampi", sanoi poika vakaisesti.

Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika oli minut voittanut.

"Koeta nyt ajella, ett'emme kovin kauan taipaleella viipyisi", kehotin häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.

"Kyllä, kunhan tässä tie paranee."

Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä, ja hevonen lähti menemään täyttä riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, etteivät kenenkään kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.

"Älä Jumalan tähden aja, älä aja", koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä, pinnistäen sisälmyksiäni niin ko'olle kuin mahdollista.

"Tpruu, tpruu!" Hevonen rupesi kävelemään. Sitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.

"Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie", sanoin hänelle tovin perästä.

"Kyllä, kun minä ensin käyn."

"Missä käyt?"

"Tuolla tiepuolessa vitsan leikkaamassa."

Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti juosta lönkäyttävän, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita virstoja, ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pian oli hän taas kärryissä.

"Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon", sanoin hänelle nuhtelevaisesti.

"Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut hevosta", arveli poika.

Nyt juuri loppui hyvä tie, ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin kiukaan harjaa. Raide oli syvä ja tie täynnä syviä kuoppia ja lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon kärryistä putoamisensa sentähden, että hän pääsi ajamasta juoksua tuolla paremmalla tiellä.

"Pitäisipä tässä ajaa, ett'ei kovin kauan taipaleella viivyttäisi", sanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.

Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle, ja isot matkat mentiin, niin ett'ei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.

"Älä veli kulta aja!" sain viimmein hänelle ärjästyksi.

"No, en suinkaan minä tahdo ajaa, kun ette te sitä salli", sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan kuin koko hitaan kulkumme syy olisi minussa.

"Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä", sanoin jälleen tovin päästä.

"Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä, jos minä ajan, eikä jos ajamatta olen", sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkeneet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.

"Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?" kysyin pojalta kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.

Poika joutui vähän hämilleen, mutta pian selkeni hän ja määräsi kaksivertaa siitä, mitä päiväkirja sisälsi.

"Kuinka sinä enemmän vaadit, kuin vahvistettu taksa säätää?" sanoin hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin joutuvan hämille.

Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja miehevän näköiseksi.

"No, annetaan sen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo; annetaan sen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii", sanoi hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.

Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme tuntia vähän toista penikulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ett'ei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.

Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.

"Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle", sanoin lujasti.

"Ei, herra! (minä kävin herrasta pimeässä). Älkää olko millännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta kyytiä vienyt — kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!" vakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.

Mikäpä siinä muu oli neuvona; minä ja mies nousimme kärryihin ja niin
Lähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.

Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien, oli tiheää kylää, ja sen kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä pois, ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä; näyttipä todellakin siltä, että "tämä on koeteltu hevonen" ja että "tämä on jo monta kyytiä vienyt."

"Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna", sanoin hänelle.

"Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, sen vuoksi se pyrkii joka tienhaarassa kotiin kääntymään", selitti mies. "Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikk'ei ole mitään tienhaaraakaan."

"Niin, mutta kotiin palastuksesta se kumminkin tulee; näettekös, kuinka se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme edemmäksi kodista", vakuutti mies.

"Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty", arvelin hänelle tovin päästä.

"Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö."

"Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista penikulmaa pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä pakkasella", sanoin hänelle, ennenkuin kylä loppui.

"Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella, konstiko meidän on sitten mennessä", vakuutti mies.

"Oletteko te talon isäntä?" kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.

"Isäntäpä tietenkin", sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa hevoskaakkansa.

"Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin laiha?"

"Tämä onkin vaan hollihevonen."

"Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte, että hollihevosen pitää juuri olla tuommoisen?"

"Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta asti."

"Mutta se on laiha ja huono sittenkin."

"Varasta takaa ajamasta."

"Se seikka ei paranna asiaa yhtään."

"Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ett' kenelläkään ole semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin säene; entäs se?"

"Miks!ei se ole nyt tässä?"

"Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ett' tallista saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi."

"Se olisi pitänyt kengittää."

"Ei ole saanut seppää."

"Joutavia! ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa."

"Ei todellakaan."

"Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja naulat."

"Niin vain; ne tulevat niin paljon tyyriimmiksi."

"Päin vastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka."

"Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin laskee", arveli mies ja rykäsi samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan kiinni.

"Koettakaapas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie on parannut", muistutin hänelle.

"Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa", sanoi mies touhussa.

Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan, mutta joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin ennenkin ja seisahtui.

Samassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.

"Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan", sanoi mies ihastuksissaan, ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön tehnyt.

"Saadaanpa nyt nähdä, mikä tässä syntyy."

Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivutsemme. Luultavasti hän oli huomannut meidän pulamme, koska hän juuri ohi mennessään sanoi hyvin ivallisesti: "vaihdetaan hevosia!"

Jälkeenkulustakaan ei tullut tämän taivaallista. Akka meni vaan menojansa, eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.

"Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?" kysäsin häneltä.

"Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee, kun ei siinä ruokakaan tepsi?" uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.

Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen kaariskan, jonka hän karsi ja josta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista ja kauroistakaan ota hyötyäkseen.

"Antakaa minulle kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä ajaja lyöpi aina ensi kerran ja minä osaan oikein hyvästi lyödä", esittelin hänelle.

Hän antoi sen minulle mielihyvällä.

Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi mies tuimasti. "Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksisitte sitä. Näettehän että hevos-riepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. — On kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä", porisin hänelle puolisuutuksissani.

Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauvan odottaa: hevonen seisoi yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.

Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja rupesi syöttämään sitä hevosellensa.

"Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan minä vaihtaisin pois koko otuksen."

"Kenenkäs se sitten on?"

"Talon."

"Sanoittehan olevanne isäntä."

"Tuota noin, kyllä tämä onkin omani, vaikka minä niin sanoin", sanoi mies hätäyksissään.

"Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen, mitä teillä on eväitä. Itse teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani kestikievariin saakka", sanoin hänelle melkein tuimasti.

Mies totteli ehdottomasti.

Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä vereslihalla. Turvottunut ja pahan näköinen, kiusattu liha paistoi kuin kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman näköisien puuränkikoliskoin toinen puolikas oli verissä kuin olisi veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja, haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi, jotka hakkasivat melkein niinkuin häklä hirveätä, ärtynyttä haavaa. — Hirveä oli näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen "palasti kotia päin" silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se kärsinyt vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä, sälyttää sen terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.

"Voi hirveitä ihmisiä!" sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle. Hänellä ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla hän olisi puoltanut tuota rumaa asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui hän kantamaan kapineitani.

"Onko teillä lointa muassanne?" kysyin häneltä.

"Ei ole."

"Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te kävellessänne paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoessansa", sanoin hänelle.

Mies totteli ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä jäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä jalkaisin tallusteltavana, ja täysi kuu valaisi täydeltä terältä yöllistä matkaa. Ei yhtään elollista olentoa näkynyt missään ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä ainoaa sanaa. Kolkko, öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla ympärillämme, ainoastaan säännöllinen astuntamme kapse kuului korvissamme. Tuommoisessa olossa kuvastelivat tuon edelläni astelevan miehen epärehellisyys ja tienviereen jätetyn kurjan hevosen tuskat edessäni. Koetin saada selville kysymystä: olivatko nuo epäkohdat kyytilaitoksen vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen synnyttämät? mutta siihen en saanut tyydyttävää vastausta. — Noita ajatellessani tulimme vihdoin kestikievariin mitään erin-omaista tapahtumatta.

P. Päivärinta.