8, Karsikot.

Omituisia pitämyspuita ovat Suomalaisilla n.s. karsikot, jotka vielä ovat tavallisia Savossa ja Karjalassa sekä paikoin Pohjanmaan perilläkin.

Tavan mukaan tehdään karsikko petäjästä taikka kuusesta oksia karsimalla siten, että joko ainoastaan latva tai myöskin tyvipää jää karsimatta. Keskelle puuta jätetään vielä käsivarsiksi kaksi oksaa, jos se henkilö, jolle karsikko tehdään, on nainut, mutta vaan yksi, jos hän on naimaton.

Karsikkoja tehdään sekä eläville että vainajille. Jos joku ensi kerran saapuu vieraaseen taloon, niin hänelle kunniotukseksi tehdään karsikko, jossa oksa osottaa, miltä ilmalta hän on kotoisin. Matkustaja on silloin "härkämies" ja karsikon tekijöille tulee hänen kustantaa härkäkannut. Samoin tekevät matkatoverit karsikkoja toisillensa, kun esim. kaupunkiretkillä saapuvat oudoille seuduille.

Vainajalle tehdään karsikko ruumista kirkolle vietäessä. Jos vainaja on nainut, niin jätetään kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin, naimattomalle yksi oksa tielle käsin. Paikoin taasen tuntee kuolleen karsikon siitä, että oksa viittaa kirkolle. Mutta myöhempinä aikoina on aljettu silittää petäjän kylkeä ja siihen on leikattu vuosiluku taikka petäjään kiinnitetty kohon muotoinen musta lautanen ja siihen pantu vainajan nimimerkit sekä kuolinvuosi. Jopa sanotaan Iisalmella vainajien muistoksi seiniinkin leikattuja vuosilukuja karsikoiksi.

Nähtävästi karsikon yllä kerrottu muoto "käsivarsineen" tavottaa ihmisen haamua ja M.A. Castrén kertoo muistoonpanoissaan Sodankylästä sen tavan, että matkustaja, joka ensi kerran tulee jollekkin seudulle, teettää itselleen joko karsikon taikka ihmismuotoisen veistokuvan, jota sanotaan hurrikkaiseksi ja jonka Castrén arvaa olevan samaa laatua kuin Lappalaisten muinoiset puuseidat. Tuollaisia kuvia on kuvattu ja lueteltu Kemijoen varsilta, jossa niitä runsaasti tavataan patsaiden nimellä pyytäjien jättäminä muistoina kenttäpaikoilla, apajan nostimilla sekä peuran ja simpukan pyyntipaikoilla.

"Oikeastaan, kertoo eräs tutkija, ovat ne olleet Lappalaisten epäjumalain kuvia eli 'seitoja', joita nykyinen kansa huvin vuoksi vielä jäljittelee. Muistellaan näet Lappalaisilla ennen vanhaan olleen tapana, kalastamaan kun rupesivat, luvata veden kunniaksi tehdä patsas, jos runsaasti viljaa saisivat. Samaten tekivät niitä kun peuranhaudoistaan saivat hyvän saaliin. Patsaita on sekä puusta että kivestä. Edelliset tehtiin siten, että elävä puu hakattiin poikki 1:n eli 2:n kyynärän pituudelta ja pölkyn pää muodostettiin ratin muotoiseksi, joten se johonkin määrin tavotteli ihmisen haamua; päältä se tasotettiin ja laelle pantiin kivilaaka estämään lahoamista," Kivipatsaat taasen ovat pieniä, päällitysten ladotuista kivilaaoista tehtyjä, siis sellaisia kuin Jatulin patsaat Kemissä.

Karsikoilla, hurrikkaisilla ja patsailla näyttää kuitenkin, edellisestä päättäen, olevan melkein sama tarkotus, koska ne kaikki ovat muistoja vieraalla seudulla käynnistä. Jos taasen niin on, niin karsikkojen yleisyys Savossa ja Karjalassa todistaa, että sellaisten muistojen pystyttäminen ei ole ainoastaan halpaa lappalaisen tavan jäljittelemistä, vaan nähtävästi jossakin muodossa ikivanha tapa Suomalaisillakin, vastaava ehkä penaatien siirtämistä klassillisessa muinaisuudessa. Siihen viittaa eräs säilynyt historiallinen muisto. Kun näet Venäläiset v. 1559 valittivat Ruotsin hallitukselle uudis-asutusta Oulunjärven ympäristöillä, joita pitivät venäläisenä alana, niin kertoivat muun muassa, että uudis-asukkaat, Kuritkin nimiseen kylään tullessaan, pystyttivät veistokuvansa — "theres utskårne beleter" — niille paikoille, johon aikoivat perustaa talonsa.

Luonnollista on, että Suomalaisten kotoiset epäjumalain kuvat, sen mukaan kuin niitä löytyi, varhain hävitettiin kristin-uskon jaloista; vaikeampi oli hävittää tuota satunnaisissa tiloissa käytettyä tapaa, josta ylempänä on kerrottu. Joitakuita tarinoita kotoisistakin epäjumalain kuvista on kuitenkin säilynyt. Viipurin Sanan-Saattajassa v:lta 1834 luetaan Karjalaisten kääntymyksestä kirjotus, jossa lähteitä mainitsematta kerrotaan muutamia outoja tietoja heidän pakanuudestaan, muun muassa, että heillä kotona oli puusta veistettyjä epäjumalain kuvia, mutta metsissä tilavia uhrikenttiä suuri kivi keskellä, jolle konttien kantoivat uhrinsa, voidellen sitten niiden verellä epäjumaliensa kuvia. Töysässä taasen kerrotaan Töhnin epäjumalasta. Se oli pystytetty Töhnin talon viereen kiviraunioon, jota sanottiin ristiraunioksi, mutta jo toista sataa vuotta sitten sen hävitti Lapuan nimismies. Kun raunio sittemmin purettiin, löydettiin vielä kuvan peräpuoli ja sen sisästä hopearaha sekä raunion pohjasta pieniä ristiä ja sormuksia.

Vaikeata lienee päättää, kumpiko yllä kerrotuista tavoista on kansalle vanhempi, karsikkojenko vai veistokuvien teko. Edellinen oli tietysti yksinkertaisempi ja karsikot, jotka vähemmin ovat herättäneet papiston huomiota, ovat sentähden voineet säilyä kansan tavassa meidän aikoihin asti kuten uhripuutkin, joita vielä tavataan monessa kohden Keski- ja Itäsuomessa. Sanotaanpa Viitasaarella vielä säilyvän uhripuun, jonka kylkeen on leikattu epäjumalain kuvia, — ehkä samallaisia ihmisen muotoisia kuvauksia kuin ne, jotka M.A. Castrénin mukaan on tavattu iäkkäissä puissa Suomen pohjois-osissa.

Karsikolla, joka tehdään vainajalle ruumista kirkolle vietäessä, mahtaa tietysti olla joku toinen tarkotus. Sanomissa Turusta v. 1861 sanoo eräs matkustaja tavanneensa maantien varrella Viipurin ja Haminan välillä ison koivun, jonka kyljessä oli lukemattomia ristiä sekä vainajien nimillä ja kuolinvuosilla varustettuja lautasia. Sitä sanottiin ristikoivuksi ja selitettiin, että se estää vainajaa kotona käymästä. Hän näet seisahtuu nimeänsä katselemaan, mutta kun samassa näkee ristin, niin täytyy hänen palata. Kerrotaan että samaa tarkotusta varten muuallakin Viipurin läänissä piirretään risti puuhun tai kiveen kodon ja kirkon puolimatkalla. Lienee siis vainajan karsikollakin tarkotuksena estää häntä kotona kummittelemasta.

J. R. Aspelin.