9. Imatra.

Muutamia virstoja ylempänä lepää Saimaan selkä tyynenä, rauhallisena Savo-emonsa sylissä. Se luopi korkeuteen päin suuren sinisilmänsä. Se ilmottaa tämän kristallikirkkaan silmänsä kautta salaisimmat, syvimmätkin sydämmensä pohjukat. Se kuvastelee siinä, niinkuin viaton lapsi, ainoastaan näitä kahta: emonsa kuvaa ja taivasta.

Ja tässä Imatran koski hurjana kuohuu, rauhattomana riehuu, sokaisenkeltaisena syökseytyy silmän näkemättömiin syvyyksiin.

Mikä perinjuurinen erilaisuus näissä molemmissa luonnon-ilmiöissä, mikä päinvastainen luonne näissä molemmissa näöissä! Kenpä näistä voisi vähintäkään sukulaisuutta keksiä! Vaan kuitenkin on niillä likempikin side keskenään kuin paljaan sukulaisuuden. Sama Saimaa-lapsi, joka tuolla äitinsä sylissä makasi, se nyt Imatra-nuorukaiseksi varttuneena yrittää tässä raivata itselleen tietä maailman kautta. Sama veri, joka lapsessa tyvenesti juoksee juontansa, se nuorukaisessa pöyhkeästi paisuu ja tahtoo halkaista suoniaan.

Hurja on tämä Imatra-nuorukainen, mutta "nuoruus, hurjuus — vanhuus viisaus". Katsokaa vaan pikkuisen tuonne edemmäksi, niin Imatrakin, viisastuneena, vakautuneena, niinkuin aika miehen sopii, taas tekee Vuoksena rauhallista, hyödyllistä työtä, kostutellen laajoja rantojansa, kuljettaen ihmisiä ja heidän aarteitaan.

Ja ihana, jalo on Imatra juuri hillittömässä hurjuudessaan! Katsos, kuinka hän äitinsä sylistä karattuaan kepeästi niinkuin vallaton vasikka hyppää ensimmäisten hänelle vastaan sattuvien hankaluuksien ylitse. Ne ovat Neitsytniemen kosket. Katsos, kuinka hän sitten, vastusten häntä yhä soukemmalle ahdistaessa, alkaa suuttua; hänen sappensa paisuu ja muuttaa hänen pintansa kellertäväksi; hän rientää yhä kiireemmin, pikemmin muka päästäkseen tästä ahdingosta. Hän ei ole vielä maailman rantaa tarpeekseen kokenut; hän ei tiedä vielä, että tämmöinen se on tie maailman kautta aina, ja että kulkunsa täytyy sitä myöten asettaa.

Ja viimmeinpä kalliot, melkein yhteen liittäytyen, näkyvät aikovan estää hänet tykkänään edemmäksi pääsemästä. Nyt hän aivan vaalenee vihasta, ja syökseytyy vimmaisesti alas pohjaan kallioita vastaan, ikäänkuin niitä kerrassaan puhkaistakseen. Mutta kova ikivuori ei hetkessä anna myöten — takaisin syöstynä kuohahtaa nyt koski korkealle, lennättäen valkeata vaahtoansa ilmoihin ja kiiveten, niinkuin kuoleman hädästä pois pakeneva, tuskallisesti ylös ahtaan rotkonsa seiniä myöten. Mutta hän vaipuu niistä voimatonna jälleen alas; kallioseinät ovat liian korkeat. Hän syöksyy taasen syvyyteen, koetellen, onko pohja siinäkin kohdassa yhtä rautaisenkova, ja taasen hän sitten tuskautuneena hyppää ylös äyräitä vastaan. — Tämmöiset ovat pääpiirteet tässä jalossa, kauhistavassa — ihastuttavassa näössä. Täydellisesti ei sitä voi sana selittää, kieli kertoa. Eipä edes kuva, ei paraskaan, voi Imatrasta oikeaa käsitystä antaa. En tiedä, mistä se tullee, vaan kaikki Imatran kuvat aina tekevät kosken paljon matalammaksi kuin miltä se todella näyttää. Lieneekö sitten silmän petos vaikuttanut niihin, jotka ovat sitä kuvata yrittäneet, vai lumonneeko kenties kosken pauhu ja jyminä katsojain silmät, sitä ei ole helppo päättää.

Joka kerta, kun olen istunut Imatran äyräällä ja katsellut sen viimmeisiä ponnistuksia, on minulle sattunut mieleen se vertaus, että se on aivan vangitun jalopeuran kaltainen, joka häkkinsä ahtauteen suuttuneena järisyttää sen seiniä, karjuen niin, että koko ympäristö kumajaa ja viskellen pitkää harjaansa, niin että siitä tuskan heruttamat hikikarpalot kauas pirskoilevat. Ja että tämä eläinnäyttelyn vertaus tulisi aivan täydelliseksi, vilisee täälläkin pitkin käsipuita häkin ympärillä ajattelemattomia ja halpamielisiä katsojia, jotka vangittua jaloa elävää härnäilevät ja pilkkailevat. He viskaavat sen kitaan puun karankoja, jotka vihainen peto hetkessä puree pieniksi muruiksi. He astuvat aivan liki äyrästä, ikäänkuin houkutellakseen sitä päälle tulemaan, ja nauravat sitten, kun se turhaan yritettyänsä vaan saapi heitä huiskahutetuksi kostealla harjallaan. He saastuttavat sen kallioseiniä joutavilla nimillään, ikäänkuin kerskatakseen kaikille jälkeentuleville, että heissäkin on ollut tuo verraton rohkeus tulla makaavaa hirviötä likelle. He tekevät köydentanssijakonstiansa sen ylitse, ajaen äsken laitetussa vaunuin tapaisessa laitoksessa rannasta rantaan, kutkutellaksensa maailmankaupungin ylellisistä huvituksista tylstyneitä hermojansa sillä tunteella, että muka taivaan äärettömyyden ja pyörteen pohjattomuuden välillä rautalangasta riippuvat.

Sattuipa kerta muutamalle älykkäälle miehelle päähän sekin, että toki on sääli antaa Imatran näin joutilaana peuhata. Sen veden voimalla olisi ilma puserrettava kokoon, tämä puserrettu ilma torvia myöten johdettava Moskovaan asti, ja siellä sen voimalla, kun se jälleen tavalliseen tilaansa pyrkii, pantaman liikkeelle satoja tehtaita. Tällä keinoin luuli hän saavansa, muistaakseni, 14,000 hevosvoimaa palvelukseensa. Mutta siinä luvunlaskussa oli pikkuinen, vaikka sentään sangen tärkeä erehdys. Nuo 14,000 voimaa Imatrassa, näet, eivät olekkaan hevos- vaan jalopeuran voimia! Jalopeuraa saattaa vangittuna pilkkanaan pitää, vaan ei sitä ikinä saa työjuhdakseen, orjakseen. Hei kuinka noiden viisasten herrain vedenjohtimet ja rattaat olisivat saaneet lystin kyydin, samassa kuin ne olisi paikoilleen asetettu! Olisivatpa itse keksijät saaneet kiittää onneansa, jos ei heidän olisi täytynyt seurata samalle matkalle! Ei, Imatra ei rupea tehtaita palvelemaan; ainoa tehdas, jota se käyttää, on hänen omansa, jossa se huviksensa sorvailee "kelräkiviä." [Keträkivet ovat välistä ympyriäisen, välistä 8:n näköisiä kiviä, jotka kosken kuohu on vuollut tämmöisiksi ja joihin se myös on piirustanut säännöllisiä viivoja.]

Eikös se siis toimita mitään tosityötä? Toimittaa kyllä, vaikka omalla tavallaan. Se viilee ja vuolee jo vuosituhannet sitä kalliokynnystä, joka Saimaan vedet Laatokan vesistä erottaa. Ennen muinoin, kun Imatra ensiksi työhönsä ryhtyi, oli tämä kynnys joka paikassa yhtä korkea kuin kosken reuna. Nytpä on se jo uurtanut itselleen syvän rotkotien ja uurtaa sitä yhä syvemmäksi, leveämmäksi. Pohjoisella rannalla näkyy vielä selviä jälkiä sen muinaisesta kulusta; siellä on useammassa paikassa, niin korkealla, ett'ei nyt kepein vaahtokaan enää niihin ylety, kalliot vuollut ja läpinäverretyt veden voimalla. Siihen aikaan Imatra luultavasti syöksi pystysuoraan alas tuolta kynnykseltä; se oli silloin oikea vedenputous eli köngäs, eikä koski niinkuin nyt. Tätä nykyistä seikkaa katsookin moni viaksi ja se muka halventaa Imatran arvoa, pystyjyrkkien koskien rinnalla. Mutta paraassakin Euroopan könkäässä, Schaffhausin könkäässä, ei ole sitä monipuolista vaihtelevaisuutta, joka Imatran juuri niin ihastuttavaksi tekee. Eikä sillä myös — kuivina vuosina on joskus sen poikki jaloin kahlattu — ole sinnepäinkään Imatran valtavaa vedenrikkautta. Trollhätta Ruotsissa on pikemmin Imatran veljeksi luettava, vieläpä suuremmaksi veljeksi, koska se on paljon korkeampi, mutta se on niin moneksi erinäiseksi pienemmäksi koskeksi jakautunut, ett'ei sen suuruutta ja jaloutta voi yhdellä silmäyksellä käsittää. Verraton on siis Euroopassa meidän jalo Imatra, eli, käyttääksemme Kalevalan ylistysvirttä hänestä:

    Ei ole Vuoksen voittanutta,
    Ylikäynyttä Imatran.

(Suomen Kuvalehdestä).