Viel' elää Ilkan työt, kenties

    Kauankin, kansan suussa.

    Hän eli niinkuin Suomen mies

    Ja kuoli — hirsipuussa.

    Ol' Ilkka talonpoika vaan,

    Siis suur' ei suvultansa;

    Mutt' jaloin poika Suomenmaan

    Hän oli aikanansa.

    Hänt' ajan hurjan myrskyihin

    Vei oikku onnetarten;

    Hän sopi niihin kuitenkin

    Kuin tehty niitä varten.

    Se aik' ol' ajoist' ankarin

    Ja itkun aika varmaan,

    Kun käsissä Klaus Flemingin

    Ol' ohjat maamme armaan.

    Kyll' itki moni huokaillen;

    Ett' oikeus on pilkka:

    Mutt' itkiessä toisien,

    Niin itkenyt ei Ilkka.

    Vaan koska kansa valittaa,

    Hän neuvon sille antaa:

    "Niin kauan huolta nähdä saa,

    Kuin tahtoo sitä kantaa."

    "Ken vaivojansa vaikertaa,

    On vaivojensa vanki,

    Ei oikeutta maassa saa

    Ken itse sit' ei hanki."

    "Siis vapauteen taistellen

    Ken miehen mieltä kantaa:

    Tie suorin kulkee onnehen

    Lähellä kuolon rantaa!"

    Ja vasamata nopsempaan,

    Jonk' ilmaan viskas' jousi,

    Nää sanat lensi halki maan,

    Ja Suomen kansa nousi.

    Nyt liekki sodan verisen

    Levisi pitkin maata:

    Ei Suomi sotaa Ilkkaisen

    Unohtaa koskaan saata.

    Jo kohtas kosto sortajat

    Kädellä ankaralla,

    Siks' kunnes juonet kavalat

    Löi Ilkan Nokialla.

    Tuo teot suuret kunniaa:

    Tok' viedä voivat muuhun,

    Ja Ilkan tietä suorimpaa

    Ne veivät hirsipuuhun.

    Mutt' varmaan Ilkan neuvo tää

    Viel' elää kansan suussa:

    Kauniimpi orjan elämää

    On kuolo hirsipuussa.