11. Köyhäinmajassa.

Erään pikku kaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa liikettä. Hän nojaili akkunanlautaa vasten, hyräillen:

"Antakaa, hyvä herra, penni", huusi vähäinen poikanulikka surkealla äänellä.

"Älä teeskentele", sanoi ylioppilas. "Tuossa toki saat pennin, mutta jos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä." Poika meni ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti nuorukaista,o sanoen: "Hyvää päivää! älkää noille rahoja tuhlatko! kyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin laiskureitakin; tehkööt ihmiset työtä, niin ei heidän tarvitse kerjätä."

"Se kyllä paljon kurjuutta estäisi", vastasi nuorukainen, "sillä valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet tavaraansa. — Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää."

"Hm — hm, niin kyllä", vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:

    "Täällä kehdon, kodon saamme,
    Haudan rauhaisen —"

kun eräs sievän näköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua pitkin, seisahtui akkunan eteen, sanoen: "Hyvää huomenta, Keto!"

"Huomenta, huomenta! Minne matka?"

"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! mitäs tuolla kuumuudessa venyskelet? täällä ulkona aamu-ilmassa on virkistävää kävellä."

"Maltas! heti olen valmis tulemaan." Keto otti lakkinsa, riensi ulos kadulle ystävänsä luokse, joka, niinkuin jo kuulimme, oli nuori maalari, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. "Mistä nyt aiot kuviasi etsiä?" kysyi Keto.

"Köyhäinhuoneesta", vastasi maalari; "minä olen siellä jo käynyt ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä."

"No niin, tuo hyöty — sehän sitten vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä ja arvostella pensselisi tuotteita."

"En tarkota ainoastaan heidän ulkomuotoaan, myöskin heidän sisällinen elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen."

"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin", sanoi Keto, "mutta koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vaan kurjuudenkin majaa katsomaan."

Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, jossa joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken-ikäisiä, ja kullekkin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs seura oli lahjottanut lapsille vaatteita, että olivat ulkonäöltään jotenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän ja kärsivällisen näköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha akka erittäinkin veti näitten nuorukaisten huomiota puoleensa. Tämä suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan; hänen vaatteensa olivat siistit ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, joka tietää sekä ilon että surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaan otettavia. Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään tuon akan kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin akalta: "Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?"

"Kyllä on montakin, vaan eivät ole kovin hyvissä varoissa nekään", sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.

"Joll'ette pahastuisi", sanoi Keto, "pyytäisin teitä kertomaan jotakin elämänvaiheistanne. Olette suvainnut ystäväni maalata kuvanne, suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne."

"Hyvä, oppinut herra! minun elämäkertani on aivan tavallinen", vastasi akka, "sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt — vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää. Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa, miten se on kulunut tähän asti, ja miten tänne jouduin:

"Minäkin olin ennen nuori ja iloinen; palveluspaikkoja en juuri muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani, se annettiin oikein kirkossa — juuri Mikonpäivänä — ja rahaan oli kirjotettu: 'uskollisesta palveluksesta.' — Tässä sen näette." Muori otti nauhan kaulastansa, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. "Kun sen sain", jatkoi hän, "oli minulla juhlahetki; ette voi sitä ymmärtää, mitä silloin tunsin — ehkä sentään — näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotia, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on — totta tuo on teille onnen tunteita tuottanut? — Mutta jatkanpa kertomustani. — Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin eräälle papille ja minä rupesin heidän palvelukseensa, vaan pian jouduin itsekkin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, — kun Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut — kova oli eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet — mutta — hänen otti Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa — minun oma rakas Tuomoni — niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt — mutta, hänellekkin oli luotu kumppani — poikani meni naimisiin — ja minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani minulle osotti. Minä huomasin tuon ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa' ja itse myöskin ikävöitsin takaisin tuota entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi minulle ja antoi tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä; koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua toki. Näin vuodet kuluivat, vaan kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla, ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani eivät toki enään tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä päivänä ilmotti hän saaneensa minulle paikan köyhäinhuoneessa. — Se oli salaman-isku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minun hylkäsi, vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin! Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut poikani; — rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ett'ei sitä kuitenkaan parantaa voi! Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet? —"

"Ja te saatatte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?" kysyi maalari.

"Herra hyvä", vastasi muori, "anteeksi antaminen on paljoa helpompaa kuin anteeksi pyytäminen." —

"Muori, kuulkaa!" sanoi maalari innokkaasti, "kun olen kuvanne maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten, että tahtoisin olla tottelematon köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän kuvaanne, ja se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne sekä kuinka pitkälle itsekkäisyys saattaa mennä."

"Ja onpa", lausui Keto, "meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne, muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin äitini hylkääjä!"

Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät köyhäinmajasta. Muori ajatteli itsekseen: "Oppinut, näen mä. saattaa kaikesta oppia ottaa."

Th. Hahnsson.