14. Koivuni jouluyö.

Hinnuksen mäellä ikkunain luona seisoo suuren suuri yksinäinen koivu. Koska hän jo on vanha, Sampsa Pellervoisen kylvämä, niin on hän Väinämöisestä oppinut laulamaan, vaan hänen laulunsa on tähän saakka aina ollut surullista, >niin murheellista; aina hän vaan vaikeroi. Eikä ihme, sillä keväällä, kun toiset puut sen läheisyydessä kuiskailevat toisillensa iloa ja riemua, alkaessaan pukeutua kauniiseen, vihantaan pukuun, tulee sydämmetön ihminen, pistää terävällä puukollaan koivun kylkeen suuren haavan ja imee siitä sen elinnestettä, makeaa kuin hunaja. Koivupa tuosta surkastuu, surkastuupa yhä enemmän, varsinkin kun se näkee, miten vähän edempänä isähaapa ja äitihaapa vihannoivassa puvussaan puhelevat lempeästi keskenänsä vienon tuulen soidessa ja ihanalla mielellä katselevat ympärillä olevia, yhä kaunistuvia lapsiansa. Ihmekkö siis, että hän laulaa surullisella äänellä.

Tulevat sitten kesän ystävälliset, helteiset päivät. Autuus ja elämä kaikuvat metsässä, lumoen niin ihmeellisellä, tavalla ihmissydämmen; kedot ja laaksot vihannoivat, pihlajat ja tuomet kukkivat, lepät ja tuon vanhan koivun lapset, lasten lapset ja muut sukulaiset koreilevat, virkistäen ihmisen väsynyttä silmää. Mutta hän, tuo Sampsa Pellervoisen kylvämä koivu, on niin surkean näköinen; hänen lehtensä ovat pienet, tummat, hän kun näet oli kadottanut osan elinnestettänsä. Eivät linnutkaan laskeu sen oksille; he lentävät muihin tuuheampiin, siimeksisempiin puihin visertelemään ilolaulujansa. Välistä, vaikka ani harvoin, sattuu tikka siihen lentämään, vaan sekin tekee pahaa koivu paralle, hakaten sen kylkeen haavoja; ja jos joskus ylpeä harakka viitsii armostansa levähtää sen oksalla, niin sekin vaan nauraa räkättää pilkkanauruansa. Kesäkään ei siis tuonut koivulleni iloa, ja hän lauloi nyt, ei kateudesta, mutta murheesta, vielä surullisemmalla äänellä, niin surullisella, että minun huolettomuudesta paatunut sydämmeni heltyi. Mietinpä sentähden tehdä koivuni onnellisemmaksi. Minä sidotin kiinni sen latvaan pitkän riuvun ja vedin tämän nenään nuoran avulla suuren, kauniin lipun; ja koska hänen laulunsa oli ikäänkuin oman sydämmeni laulua, rakensinpa koivun oksille lavan, jossa, kyyneleitä vuodattaen, tahdoin kuunnella kesä-iltoina koivuni surullisia säveleitä. Mutta korvani olivat nyt kuurot, ja mielestäni oli siis tuo koivu nyt niin kaunis ja niin onnellinen; lippu liehui sen latvassa, liehui koreasti luikerrellen; ja entä lava sitten istumapenkkeineen ja ristikko-käsipuineen! Luulinpa kaikkien näiden toki vetävän ihmisten silmät koivun puoleen. Mutta turhaan; hänestä ei sittenkään huolinut kukaan.

Rupesivatpa vielä päälliseksi syksyn tuimat, vihaiset haltijat riehumaan. Kova humina kuului ilmassa heidän siipiensä liikunnosta, ja rapsis! Ne riuhtasivat lipun palasiksi, lennättäen näitä kauas, kauas pois; ryhtivätpä vielä lavaakin, niin että ne rautanaulat, joilla sen olin oksiin kiinni lyönyt, repivät koivun haavoja vaan yhä suuremmiksi. Eivät lehtiäkään jäljelle jättäneet, nuo armottomat; niitä he kuljettivat sinne ja tänne ja veivätpä suuria oksiakin kerallansa. Ainoastaan lipunriuku jäi jäljelle ikäänkuin muistopatsaaksi koivun, minun mielestäni komeimmasta ajasta. "Voi koivu-parkaa! hän lauloi kuolinvirttänsä, hän on jo kuollut!" huokasin minä surullisesti. Mutta Luonnotar, joka juuri loi valkean vaippansa maahan, haudaten sen alle ruohot ja kukat, joilta samoin kuin puiltakin kuolon enkeli oli korjannut viimmeisenkin elon talteen, kuiskasi ystävällisesti minulle: "Ei koivusi ole kuollut, vaikka se siltä näyttää; se elää. Hyvä Jumala, joka pitää murheen kaikista, niin luotujensa kruunusta kuin maan madostakin, antaen heille onnellisemman ajan ja autuaallisemman riemun, on koivullesikin varustava ihanan palkkion sen kärsimisistä."

Tulipa viimmein se aatto-ilta, jolloin me ihmiset, kukin perhekunnassamme, puhtaalla sydämmellä riemuitsemme, jaeskellen lahjoja omaisillemme ja katsellen, miten viattomat lapset tanssiskelevat piirissä joulukuusen ympärillä; tulipa sen jälkeen se yö, jouluyö, josta Pyhä Raamattu tietää niin paljon ihmeellisiä asioita kertoilla. Juuri tänä yönä astui taivaasta enkeli koivuni luo, suuteli sitä ja varisteli valkoisia, ihania lumikukkia sen päälle. Kohonnut kuu taas puolestansa sytytteli leimullaan jääkynttilöitä sen oksille palamaan. Täten tuli tuo tähän saakka surkean näköinen puu ennen muita koristetuksi niin ihanan kauniiksi, että se siitä itsekkin vapisi. Ja kun sydän-yö lähestyi, ja kukko alkoi aamuvirttänsä kujertaa, rupesi koivukin taas laulamaan, mutta niin suloisilla sävelillä, ikäänkuin nämät olisivat Väinämöisen uudesta kanteleesta lähteneet. Metsä kaikui ja kaikui yhä raikkaammasti, ja sävelet vierivät tuhat-äänisinä taivasta kohti. Koko luonto kuuli nuo viehättävät äänet ja kaikki linnut — samoin kuin muinoin Väinämöisenkin soittoa kuullessaan — levittivät siipensä lentoon, mennäksensä koivun luo. Tänne kiiruhti korppi juhlapuvussaan, musta hännystakki yllä, pulmunen lumivalkeassa viitassaan, varpunen harmaassa mekossaan, harakkakin hymysuin, viheriänloistavassa hameessaan. Nähtiinpä joukossa häkkilintujakin, sillä hekin olivat laulun kuulleet, vieläpä huoneitten sisällä ollessaankin siihen ihastuneet ja samassa vaikeroinneet ulos päästäksensä koivun luo, johon saivatkin tilaisuuden, kun pienoiset kevät-yhtiön jäsenet, saatuansa joululahjaksi "Kevät-yhtiön Kirjan" olivat sääliväisyydestä laskeneet laululintunsa orjuudesta vapaiksi. Kalatkin olivat luultavasti järven jään alle tuon ihanan laulun kuulleet, koska hekin kiiruhtivat juoksevaan, jäättömään puroon, joka virtaa lähellä koivuamme, ja kohottivat päänsä veden pinnan yli. Sammalkin pilkisti lumen alta; ihmiskorva vaan oli kuuro koivun sulolaululle.

Olipa täällä riemua koivun luona. Talviunestaan heränneet hyönteiset olivat täällä: kärpäset lentelivät luikerrellen, perhoset lekottelivat loistavia siipiänsä ja hyttyset survoivat, kaikki ihastuksissaan koivun ympärillä. Tulimatojakin näkyi tuhansittain ja ne hohtivat laulavan puun juurella ikäänkuin vahakynttilät. Nopeajalkaiset jänikset ja vikkelät oravat tanssivat niin iloisina sen ympärillä parittain piiritanssejaan, niin että seuraavana aamunakin vielä jäljet heidän iloansa osottivat. Kaikki, jänikset, oravat, korpit, pulmuset, varpuset, hyönteiset viettivät siis tuossa suloista jouluhartauttaan ja kuunnellessaan koivun laulua uneksivat ne tulevaa lämmittävää aurinkoa. Silloinpa koivu värähytti oksiansa ja pulmunen huusi: "kah joulupukki, joulupukki", niin että kaikki unelmistaan heräsivät. Koivun oksista ja urvuista todellakin sateli kaikille joululahjoja, makeita, hyvin makeita hedelmiä, jopa kaloillekkin jyväsiä, joita tuuli lennätteli heille, jopa maallekkin osansa, nim. lumikukkia. Jokainen tuosta rupesi iloitsemaan ja riemua täynnä kiiruhtivat kaikki lähemmäksi koivua häntä kiittämään, ylistämään. Häkkilinnut visertävät hänelle kiitosvirttään. Varpunen tekisi samoin, mutta suu on täynnä makeisia, hän vaan kumartaa, nuokuttaa päätänsä kiitosmerkiksi; täten kiittää jäniskin, nakertaen koivun lahjottamia pitkiä rusinoita, samoin oravakin pureskellen koivun pähkinöitä. Pulmunen ja korppi ylistävät lahjan antajaa niin kauniisti kuin taitavat, ja harakka, joka kesällä koivun oksalla nauroi pilkkalauluaan, on nyt kohonnut koivun latvassa vielä jäljellä olevan riuvun nenään ja laskettelee sieltä ylistysvirttä hänelle niin kimakalla äänellä, että koko luonto kuulee. Hyönteisetkin yhtyvät vikisemään samaa virttä ja mykät kalat pirskottavat pyrstöillään vettä taivasta kohti, kiitoksen ja ylistyksen osotukseksi. Toiset puut nuokuttavat latvojaan kunniotukseksi ja tuo synkeämielinen närekkin luo pois lumiverhon päältään ja tekee viheriässä puvussaan kumarruksen koivulle. Tähdet katsovat kirkkailla silmillä tuota ylevää juhlanviettoa ja hyvä Jumala hymyilee taivaassa suloisesti onnellisen koivuni joululle.

A. Rahkonen.