6. Tyttö.

Varmaankin olivat Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaavaisia nimien suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin. Häntä kutsuttiin suorastaan "tytöksi", luultavasti sen vuoksi että hän oli naisihminen. Kentiesi oli hänellä kirkonkirjoissa toinenkin nimi, vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai kulkea läpi elämänsä, ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko pitäjässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan "minä" asemasta.

Tyttö-paralla ei enää ollut isää eikä äitiä. Äiti oli kuollut sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ett'ei tahtonut rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa turvattomiksi oman onnensa nojaan. Tytön ikäiset naispuolet eivät muusta osanneet puhuakkaan kuin hänen mustalaissuvustaau, sillä tyttö oli kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.

Tytöllä tietysti ei ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaisiinkin taloihin, vaikka hän oli niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin, sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo — henkeä lukuun ottamatta — kallein Jumalan lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät, mitä varten Luoja tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli tyttö ollut lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein pitkät iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville he eivät koskaan sitä saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.

Samaa kiitettävää tunnetta osotti sekin seikka, että kaikki muut kohtelivat tyttöä hellästi, paitsi ilkeät tyttöheilakat, joiden ei sanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka täällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoonpa se sitten hullu tai viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa, että nämätkään tytölle juuri pahaa tekivät, vaikka he eivät kohdelleet häntä niin hellästi kuin muut. Kukapa tyttöä kohtaan olisi voinut paha ollakkaan, sillä hän oli aina niin sievä, nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan olisi hennonut ajaa pois. Jos joku ankarana talviyönä olisi ajanut hänet kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään ruokavadin pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin olisi hän tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän "suuren kiitoksen" niinkuin hyvästä työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu siitä, että kaikki tarkottivat hänen parastaan.

Niinkuin sanottu, oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä kauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään kauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä, että se oli jotakin hirmuisen ilkeätä. Jos joku vahingossakin, tytön kuullen, sitä sattui mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta kuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti palkitseekin luonto ruumiillisilla lahjoilla sen, mikä sielun omaisuuksissa puuttuu, ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niillä seuduilla, sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran, eräänä syksynä, kantanut metsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän karhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen tuo niin äreä koira mahtoi olla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.

Todellakin osotti tyttö-paran pahoin revitty käsivarsi, ett'ei metsän kuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän kuin tyttökään mairitusta. Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman väkeväksi ja koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään; vaan turhaan! Silloin oli hänelle pälähtänyt päähän sanoa tyttöä kauniiksi, ja se keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat silmät iskivät äkkiä tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsassaan muuttuivat tuhoa uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi, ja tumma puna peitti hänen kasvonsa. Kädet kouristuivat nyrkeiksi ja kiljahtaen ryntäsi hän suutarin kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimmeinen hetki ollut käsissä, joll'ei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla olisi saanut tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään kasvonsa käsillään päätyi hän itkemään ja itki itsensä taas hyvälle tuulelle. Mainioimman urotyönsä teki tyttö muutamana Juhannuspäivänä. Oli näet pitäjälle levinnyt huhu, että Juhannuksena saarnaisi Maunolan nuori Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty, ajoi sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet Herran huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä; käytävilläkin istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa saaneet. Tyttökin oli jäänyt' seisomaan käyttävälle, läntisen lehterin alle.

Alkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu. Hitailla, vakavilla askeleilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta saarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat nähdä "nuorta pappia" ja nousivat seisoalleen kurkistelemaan. Läntistä lehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis — se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja, voivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät sulloivat paetessaan heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa suuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni putoavaan parruun ja, raikkaalla äänellä laulaen:

    "Herra mua johtaapi,
    Jos minne kulkenen,
    Ja tieni viimmein ohjaapi
    Tykönsä taivaaseen",

joka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän vastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta painoa jaksanut estää putoamasta, vaan kuitenkin siksi, että lehterin alla olevat kerkisivät mennä pakoon ja moni lehterillä istuvistakin ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön voimat väsyivät, kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen lattialle, pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin alas tuota suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi, vaan Pelkolan nuori isäntä pääsi paljaalla säikähdyksellä.

Tunnottomana kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon, eikä kukaan olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.

Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten lääkäri, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun sirpaleita ja ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut sellaiseksi, että näytti ja vuosikausia olleen irrallaan. Silloin muisti Mäkelän muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän kaivoonsa ja arveli siinä sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri arveli sitä samaa. Kolmen kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteensa, ja nytkös ihmiset vasta ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja käyttäytyi kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa ei tuota muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi lahjottanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin; siis ei kellään ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään avioliittoon: "kunniallinen talon-isäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä." Kuulutusta seurasi sitten häät, ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi Pelkolan emäntää aina sittenkin kylän kesken kutsuttiin, mutta nyt oli sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset väittivät luusirun pois-ottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.

J. Reijonen.