5. Savonlinnan ihmeet.

Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt Opinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee kuvallisen maantieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on linna, joka Uudeksilinnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla rakennettu, sekä luonnon että taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin edustalla on lauttasilta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja tämä vedetään aina yöksi koneiden avulla rantaan — tosin ankaralla työllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultansa. Lahnakin siinä virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkauu, kulkien Viipurin ohitse, muuttaa se itse järvenkin mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla linnanväki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, syöstään hän säälimättä tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käypi kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aaltojen päälle neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta häiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmisparat luoksensa.

Semmoinen on Uusi-linna Suomen perimmäisillä rajoilla; semmoinen virta ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia. Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa maille. Venäjänpuoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka loppuu, kantavat he veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat toiseen vedenjaksoon. Suomenpuoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket tarkottavat vähemmin sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surmatöitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työaseita saavat he viljellä kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puollustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja joutsimiehiä, ja käsivarren voimilta ovat he sangen väkeviä, joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät päällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita joutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on vahvaan hihnaan kiinnitetty, taikkapa heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiehdotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisiin, joiden kärjet on tulessa karkaistu tai nauloilla terotettu. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat puollustustyössä, ja se, jolla ei muuta asetta ole, hän viskaa verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa ratsumiehenkin kumoon. Mutta suuremmaksi avuksi ovat Suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä paljon pelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itärajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.

Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takasin Savonlinnan kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen kuin Olaus Magnus uutena Pliniona kirjotti merkilliset juttunsa "Arx nova'n" ihmeistä, on Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas, niin että toisen kuoltua aina toinen uusi on hankittu, ja kun Venäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnaa: hallussansa, hekin samoin hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viimme kesänä eli v. 1728 on Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui, ja sen perästä ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan aivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.

Y. Yrjd-Koskinen.