I.

Neljännes-vuosisataa sitten pidettiin Shitnitskin kihlakuntaa Staromirskin läänin rikkaimpana alueena. Kihlakunnan pääkaupunki Shitnitsa, jota vilja-aitat renkaana ympäröitsivät ja jossa yötä-päivää kaadeltiin ja ammenneltiin jyviä, muistutti näöltään ainaisia markkinoita, joiden hälinä kantautui yli likaisten katujen, yli kuhisevan sataman ja yli vienosti väreilevän, sileän joenpoukaman, mikä kihisi täynnänsä lotjia, hinaajahöyryjä, kansiniekkoja ja parkkilaivoja. Tuo katujen rapa näytti kultaiselta ravalta, sillä niin sakeasti oli siihen varissut jyviä sekaan. Senpätähden muistutti koko kaupunki näöltään äärettömän avaraa lintuhuonetta, jossa kyyhkysparvet, ikäänkuin kaikki hävittävät heinäsirkkapilvet liitelivät ilmassa, kilvan jakaen runsaan saaliinsa kanojen, varpusten ja naakkojen kanssa. Lähi- ja kaukokylien talonpojat tekivät kaupungin vilkkaannäköiseksi aivan kuin siellä olisi vietetty lakkaamatonta juhlaa. Jo kaukaa tunsi paikkakuntalainen talonpojat heidän puvustaan, puheestaan, hevosvaljaistaan, ja erikoisesta käytöksestään.

— Kas tuossa tulevat savidofkalaiset! — puheli hän mennen portille, jota seppelöi heinäkimppu: — kylläpä ne äänekkäästi kokkapuheitaan laskettelevat… Se on rikasta väkeä! Pöksät heillä vain ovat viheliännäköiset, vaikka pönäkkämahaiset nekin!

Ja ottaen lakin päästään astui hän keskelle katua ja kumarsi:

— Tehkää hyvin ja poiketkaa meille! Meillä on piha avara ja oiva!

Aamulla anivarahin, kuullessaan vankkurien kitinää ja pienten kulkusten lirinää, on kaupunkilainen kiireenvilkkaa rämäyttänyt majatalonsa portit sepposeljälleen tai on hän rientänyt avaamaan "höystetavara-kauppansa" luukut ja ovet.

— Pajomshtshinan väkipä sieltä matelee! — on hän silloin murissut partansa sisään: — jumaliskyläläiset yhdessä vasiliperäläisten kanssa!

Viimemainitut on hän tuntenut heidän solevasta ulkonäöstään ja heidän hiukan yrmeästä luonnonlaadustaan. Ne astelevat ryhdikkäästi kuormiensa äärellä, eivät koskaan karju hevosilleen, juovat viinaa kohtuullisesti eivätkä saata sietää rivoja puheita; kun pyhäpäivä heidät sattuu yllättämään kaupungissa ollessa, niin menevät he arvokkaasti kirkkoon, pulskina ja siististi puettuina, asettuvat likelle alttariaitausta, tekevät kiihkeästi ristinmerkkinsä ja lahjoittelevat ruplia sielumessuihin. Ja jos pappi Krjakov sattuu olemaan siunatun leivän kannossa, niin hän välttämättä tarjoaa jollekin noista vasiliperäläisistä tai jumaliskyläläisistä. Kaupunkilaisen on mieluista heidän kanssaan neuvotella omista asioistaan ja usein hän heille sanookin että:

— Pajomshtshinan pitäjän ukot ne ovat meidän parhaat ystävämme!

Jos taas sattui kuulumaan hanurin tai balalaikan soittoa ja illan viileässä valtatieltä kaikui kiivasta rautapohja-anturain kopinaa, niin kaupunkilainen hymähti:

— Gnjesdofkalaisetpa siellä pelailevat… Saivatkin hyvän vuoden!

Kainaloissaan heleävärisiä ostosmyttyjä, milloin hoilaten rekilauluja, milloin täyttäen ilman naurunhohotuksella ja haukkuma-sanoilla, he, nämät maalaiset, nämät Shitnitsan suositut vieraat, olivat näöltään kuin mikäkin sotajoukko, joka rauhallisesti valloitti kaupungin, ostaen sen itselleen miljoonilla kullankarvaisilla jyvillään.

Eipä siis ilman ylpeyttä herra Veseluha-Miropolski, paikkakunnan sanomalehden "Staromirskin Lehden" toimittaja ja kustantaja lehtensä etusivulla kehaissutkin, puhuessaan Shitnitskin kihlakunnasta, että:

— Me sitä elätämme koko Venäjänmaan! Ja jos herra toimittaja sanalla "me" tarkoitti osaksi itseäänkin, niin sehän oli anteeksiannettava hairahdus. Ollen kuuskymmenluvun aikuisia kansanystäviä, jospa kohta valtioneuvoksen puitteisiin pistettynä, oli hän imelästi ihastunut tuohon hämäränsalaperäiseen "me" sanaan ja ylpeili sen menestyksestä.

— Me olemme se maataviljelevä väestö, — puhui hän eräässäkin kokouksessa, — me olemme kyntäjäkansa! Me kynnämme mailman vainiot ja kylvämme ne "ikuisen onnen siemenillä…"

Mutta herra Veseluha-Miropolski ei ollut koskaan mitään kyntänyt.

Ajanpitkään alkoi hänen äänensä yhä epävarmemmin kaikua, kunnes vihdoin kauppias Tshugunnikov (Rautiainen) huutokaupasta osti "Staromirskin Lehden".

Tästä-alkaen mahtisana "me" poistui vähitellen näyttämöltä haihtuen siihen sumuun, josta se ei pitkään aikaan päässyt esiin, ja josta sai kiittää yhteiskunnallista liikettä, Sen sijaan tuli nyt sana "meidän". Se kajahti valtavalta ja itsevarmalta. "Meidän politiikkamme", "meidän taloutemme", "meidän kauppamme", "meidän nuori teollisuutemme…" "Me" ja "meidän" olivat joutuneet kovaan, mutta epätasaiseen taisteluun keskenään, — tuo heikko "me", joka tuskin oli päässyt jaloilleen ja jo heitetty hallituspoliisin holhouksenalaiseksi, — sekä tuo ylpeä "meidän", — joka kuin karhiainen oli kasvaa putkahtanut virkavaltaisen järjestelmän katveessa. Elämän syvissä syövereissä riehui niiden raateleva taistelu, mutta pinnalla tämä tuima ottelo ilmeni sanasotana, jossa huudettiin ja itkettiin, jossa käytettiin milloin häveliäitä, milloin hävyttömiä sanoja, — suurimmaksi osaksi ulkomaisia sentähden että luotiin sellaista uutta, jolle ei kielessä löytynyt vastaavia käsitteitä, ja luotiin sitä sellaisella kiireellä ettei ollut aikaa muovata niitä oman kielen sanajuurista. Näillä peloittavilla ja viehättävillä sanoilla otsikoittiin Shitnitsan sanomalehtikirjoitukset. "Maaomaisuuden ekspropriatsiooni…", "Maalais-proletariaatti…", "Administratsioonin mielivalta…", "Suurtilallisen burshoasiin lisääntyminen…"

Näitä sanomalehtipätkiä iski kuin pommeja toimiston seiniin.

Ne varoittelivat äärettömän suuresta vaarasta, kasvavasta hirmuhädästä. Aivan kuin suunnattoman avarasta lattianalaisesta kellarista olisi huudellut kirjoittajan ääni:

— Me kuljemme kohti turmiota!

Osan näitä sanomalehtipätkiä nielasi toimiston paperikori, sentähden että ne koskivat Tshugunnikovin tuttavia, toisen osan ahmasi painoasiamiehen punainen käärme. Mutta sekin mikä jäljelle jäi, synnytti pahaa verta. Niinpä kerran juhlapäivällisillä senssori — paikkakunnan varakuvernööri, — harmaapäinen, kiiltäväkaljuinen, ankaraluontoinen ukon-kääpiö, jonka päässä hehkui pari pyöreätä silmää, virkkoi Tshugunnikoville: — Kuka teillä on Shitnitsan kirjeenvaihtajana? Hänen ylhäisyytensä on häneen tyytymätön! Meillä on painovapaus, julkinen sanavapaus, kaikkea voi meillä arvostella, mutta…

Hän kohotti kulmakarvojaan, pyöritteli silmiään ja teki vihaisen liikkeen kädellään. — Minä varoitan, — mielivaltaisuutta emme kärsi!

Tshugunnikov tyrmistyi ja tuskin kykeni sopertamaan:

— Y-ymmärrän… teidän… ylhäisyytenne!

Viikon päästä saapui toimitukselle kirje painoasiamieheltä:

"Viimeinen tiedonanto Shitnitsasta sisälsi salatussa muodossa ilkeän hyökkäyksen läänin hra päällikköä vastaan. Vaikka moinen kirjoitus ei ole minun läpipäästämäni, vaadin että viipymättä ilmoitatte minulle tekijän sukunimen…"

Tämän kirjeen johdosta aiheutui myrskyinen neuvottelu toimituksessa. Ja vaikka Tshugunnikov alati pelkäsi äkillistä sydänhalvausta, niin hän silti karahti nyt kasvoiltaan punaiseksi raivosta, ääni kävi käheäksi ja hän alkoi mutista taloudellisista oikeuksistaan ja suvaitsi tehdä loukkaavan hyökkäyksen toimittajia vastaan. Samana päivänä luopui kolme aputoimittajaa toimituksesta ilmoittaen erostaan sanomalehdessä.

Nuot erityiset "kirjeet" lakkasivat paikalla.

Vasta puolen vuoden kuluttua saapui toimitukseen pyyntö palkkion lähettämisestä — jonnekkin Solvitshegodskiin.

Mutta ilman kirjeenvaihtajia ei lehti kuitenkaan jäänyt. Paikkakuntalaiset alkoivat kirjoitella, kirjoitella kaikesta: — "kastelemattomista kaduista", "kulkurikoirista", "tuntemattomilta tuvilta kaupunkiin tulvivasta väestä, joka etsi ansiotöitä", "kerjäläisten ja kulkurien kasvavasta laumasta" ja yhtärintaa "poliisin toimettomuudesta", "rikosten kehityskulusta omaisuutta vastaan", "haureuden tavattomasta lisääntymisestä", "holhouslautakunnan järjestämäin tee-anniskelujen hyväntekevästä vaikutuksesta väestöön", "juhlallisesta rukoushetkestä piiripäällikön läsnäollessa veljesten Kandaurovien tehtaan avajaisissa, jossa tilaisuudessa pappi Joonas Luostarinen piti liikuttavan puheen isäntien oikeuksista ja palvelusväen velvollisuuksista…"

Totisesti on kaupunki Shitnitsa muuttunut 25:den viimeisen vuoden kuluessa.

Sinne on ylpeästi kohonnut elevaattori, rakennettu insinööri-mekaanikko Beresinin järjestelmän mukaan. Päälinjalta kaupunkia kohti ulottuu haararata. Se on kaunistettu kaikellaisilla rakennuksilla, katusilloilla, sähkövalolla sekä uudella kellotornilla naisluostarin vieressä, joka torni on kiev-petsherskiläistä mallia. Jyvä-aittojen takalistoon on kasvanut kauppaloita ja esikaupunkiosia, tosin pimeitä ja likaisia, jo syntyessään tuhrautuneen ja rappeutuneen näköisiä, mutta jotka lisäävät kaupungin väkiluvun 15:destä 30:een tuhanteen. Kuten ennenkin kitisevät Shitnitsassa yötä päivää vieläkin viljakuormat, ja hinaajahöyryt kiljuvat kilpaillen Kandaurovin veljesten tehtaan kumean ulvonnan kanssa. Mutta ei näy enää entistä määrää kyyhkysiä, eivätkä talonpojat enää anna kaupungille tuota loppumattoman juhlan näköä. Kuormien perässä astelee nyt nääntyneitä, likaisia ihmisiä repaleisissa karvanutuissaan, alakuloisina ja nälkäisinä. Ja kaupunkilainen on jo unhoittanut entisen ystävyytensä heitä kohtaan. Seisten portillaan; lakki nenälle painuneena, mielessään hautoen huonoja aikoja, seuraa hän heitä nyrpein katsein, tuontuostakin vihaisesti huudahtaen:

— Ka mihin te siinä matelette, sen roistot!! Mutta maalaisia yhä vain tulla vuovaa loppumattomana jonona rattaille retustettuine vasikoineen, vihaisesti karjahdellen kurjille hevoskaakeilleen ja alamaisesti kiskaisten päästään riekaleiset lakkinsa nähdessään kunnianarvoisia henkilöitä sinisissä kauhtanoissa ja kiiltosaappaissa, joiden varsissa helisee viinapulloja.

— Teidän arvonne… Mihinkäs tätä viljakultaa nyt varistetaan?

"Maalaiselot" olivat nyt vaihtuneet "porvali" ja "arenti-eloiksi".
Aivan kuin peili heijasti kaupunki koko kihlakunnan vienti-liikettä.

Uudet valloittajat olivat nöyryyttäneet kaupungin!

Shitnitskiläinen asukas, ollen myötätunteiltaan kovin vaihtelevainen, näyttelee nyt itsetyytyväisellä ylpeydellä matkustajille kaupungin uusia merkillisyyksiä: noita kokonaisia tontteja täyttäviä, kömpelönkolkkoja, jos kohta valiomallisia taloja — tylyn ja raskaan arkkitehtuuri-mielikuvituksen luomia, jotka siellä seisovat kauppiassäädyn palveluksessa.

— Tästä meidän suuresta kylä-resustamme se on paisunut kerrassaan kaupunki! — haastelee hän imelästi nauraa hihittäen: — aletaan jo puhella "shitnitskiläisestä sivistyksestä…" heh, läänin pääkaupunki tästä vielä pamahtaa! Suvaitkaahan udella, mimmoisia rakennuksia meillä täällä joka nurkassa rehoittaa! Tottatosiaan niitä voi sanoa taloiksi… heh!

Taloja! sanoo itserakas kaupunkilainen. Mutta me sanomme että ne eivät ole "taloja"! Ne ovat venäläisen kapitalismin pesiä, verenhimoisen hämähäkin verkkoja, tosin sellaisia verkkoja, joilta puuttuu mielikuvitus ja laveus: ne muistuttavat linnoituksia, joihin itsepintaisesti on tunkeutunut nousukas ylimystö, tuo rähisevä joukko uusia argonauteja, jotka ovat tulleet entisten, laillistettua ryöstöä harjoittaneiden ritarien sijaan ja ahnaasti kiinnitarttuvin käsin yhä repivät rikki tuota vanhaa kultaista lampaannahkaa.

Kas tuossa on kauppias Shapovalovin talo. Nelikerroksinen rakennus, jonka rintaseinään on puhkaistu kolmekymmentä ikkunaa, vuoroin suuria, vuoroin pieniä, vuoroin pyöreitä. Pohjakerroksessa on rivi varastohuoneita rautaisine ovineen, joiden takana säilytetään kymmeniä tuhansia puutia viljaa. Talonpoikaisvankkureita on näiden ovien edessä ahtautumaan asti, ympäri taloa riepottelee tuuli heiniä ja olkia — noiden laihojen hevosluuskien ruokia.

Ja tuossa on kauppias Strishikosinin talo! Tosin sitä vasta nyt rakennetaan, mutta äärettömät hirsimetsät pakottavat jo kaupunkilaista puhumaan siitä kunnioittavasti, kiusallisen-kateellisesti:

— Niin, Strishikosin! Ei siitä ole kauvankaan kun se herra vielä tulitikkuja möi… Seitsenkertaisen rakennuksen se nyt lykkää!

Kas tuossa vielä on eräs "merkillisyys" — Shirokosadovin talo: tyhmä seos maurilaisesta ja venäläisestä tyylistä. Pylväs-pahasia, risti-ikkunoita, leikkaus-korniiseja, tornitötteröitä nurkissa, parvekkeita kannattavia kentaureja, näöltään kuin veteenhukkuneita vainajia, ja samalla kertaa koko talon ulkomuodossa jotakin pöhöttynyttä ikäänkuin vesitaudissa, jotakin kokoonpuserrettua kuni pimeydessä harhaileva ajatus.

Ja niin joka-ikisellä kadulla — samallainen uusi talo.

Niiden valtijat tuntee kuin viisi sormeansa joka-ikinen avojalkainen katupoika; näiden "maanvalloittajien" rikastumishistoriat, jotka kulkevat suusta suuhun, muodostavat ei yksin koko kaupungin, vaan koko kihlakunnan, koko läänin aikakirjat ja kronikat.

Venäläisiä elämäkertoja luodaan täällä jokaisessa kadunkulmassa!

Shapovalov oli alkanut elämänuransa shitnitskiläisessä yömajassa. Siitä oli jo kauan. Ei kukaan tiennyt mistä hän oli ilmestynyt shitnitskiläisen taivaanrannan näköpiiriin. Ei kukaan hänestä silloin alussa ollut piitannut. Ja ehkäpä kaupunkilainen juuri sentähden, ikäänkuin aavistaen tuon miehen tulon, joka ilmestyi historian hämäryydestä hehkuvine silmineen, oli päästänyt ketjusta susikoiransa yöksi talonpoikien kuormia vartioimaan. Vasta loppuaikoina, kun Shapovalov oli hankkinut kaulaumiston omia koiria, jotka raivokkaasti haukkuivat hänen aittojensa äärellä, — muistivat ihmiset hämärän kertomuksen kauppapalvelijasta, joka tuhlasi isäntänsä rahat "uusiin asioihin". Ilman tointa, ilman varoja, ilman tuttavuuksia ventovieraassa kaupungissa, poljettuna ja potkittuna, hetalehousuissaan ja rikkinäisissä jalkineissa, — oli hän palvellut jonkun aikaa poliisilaitoksessakin seisten vahtina katujen kulmissa, kulkurin viheliäisin katsein tarkastellen sivukulkijoita, vaan toisinaan myös ryhtyen diplomaatin tehtäviin sisäpolitiikan alalla. Mutta tämä palvelus oli häntä tympäissyt. Luonnostaan oli hän toimelias. Vähitellen — välityskaupalla, rihkamakaupalla, sittemmin pörssivälityksillä oli hän ehtinyt haalia kokoon jonkunverran rahoja. Näin eleli hän aina nälkävuoteen asti. Nälkävuonna hän — yhdessä lauman kanssa muita ryöstäjiä — iski kuin korppikotka kiinni kihlakuntaan. Sieltä hän, noista nälästä ihan pöhöttyneistä maalaiskylistä osteli maita, kokonaisia kymmenyksiä yhdellä jauhopussilla. Kuni sotaleiritulella valloitetussa maassa, asui hän kesäkauden palttinateltassa, tarkoin vartioiden saalistaan, kunnes koko maa oli kiristynyt hänen kynsiinsä. Toiseksi kesäksi siirtyi hän kihlakunnan toiseen puoleen, mutta asettui jo asumaan vanhaan herrashuvilaan. Nyt on hänellä viisitoistatuhatta desjatinaa omaa ja vuokrattua maata, omat maatalonsa, "omat" talonpoikansa ja "pesäpaikkansa" kaupungissa.

Strishikosin — hän taas on eilinen talonpoika.

Ulkomuodoltaankin on hän vielä säilyttänyt talonpoikaisnäkönsä ja maalais-hyvänsävyisyytensä, vaikka hänen lapsensa jo kulkevatkin herrashöpeniin ja heleisiin huiveihin pyntättyinä. Hän rakastaa vielä muistella niitä vuosia, jolloin hän paljain jaloin kävi koulua, missä pappi häntä opetti kärsivällisyyteen, nöyryyteen ja Jumalan haltuun heittäymiseen. Ne oppitunnit olivat tuottaneet omat hedelmänsä, kuten kaikki farisealaisuus ainakin.

Ja Jumalan avullahan minä kaiken olen läpikestänyt! — naurahti Strishikosin pehmeästi muistoilleen, hypistellen paksuja kultavitjoja liivinsä päällä: — oli se ukki se pappi Joona… Luota sinä vainen ainukaiseen Luojaan omissa asioissasi, — niinpä hän selitti, — mutta kaikessa muussa alistu esivallan alaiseksi, sillä sen on Jumala sinun päällesi asettanut… Eläkä ilmoisna ikänä häpeä! — Ja minä alistuin! Ja luotin vain lujasti! Ja jos minulla nyt onkin pikkuruisen tuota maa-pahaista, niin en koskaan unhoita, etten sitä suinkaan ansiosta ole saanut… heh…

Hän kohotti nenälleen valkoisen sormensa, joka oli koristeltu kantasormuksilla, lausuen autuaallisen alentuvaisella äänellä:

— Jumalan avulla tässä on toimeentultuna!

Ja tuo entinen paljasjalkainen pojan-kakara, jonka luonnonoikku oli lennättänyt kaupunkiin, — ja joka oli alottanut tulitikkukaupalla, Strishikosin, hän jakoi nyt yhdessä Shapovalovin kanssa koko kihlakunnan, repien palasiksi tuon rikkaan saaliin. Ikäänkuin pitaalitaudin tahrat kuumottivat heidän omistamansa alueet kihlakunnan kartalla.

Mutta heidän jälkeensä tulla jonottaa vielä satoja muita.

Nämät mustat sotnjat olivat astuneet itsetajuttoman historian kehityksen leveälle taistotanterelle ja tarttuneet yhteisvoimin sen jättiläisrattaaseen, vähääkään huomaamatta että tämä ratas pyörii vain yhteen suuntaan: heidän omaan, sallimuksen määräämään turmioonsa. Se taloudellinen näytelmä, jossa he olivat esittäneet julmaa osaansa, paisui paisumistaan sosiaaliseksi näytelmäksi, suureksi, vuosisatoja sorretun, keskellä verta ja kyyneliä heräävän persoonallisen itsetietoisuuden näytelmäksi.

Mutta keskellä näitä nousevia maa-loordeja ja maan kuninkaita kuuluu ensimmäinen sija Shitnitskin kihlakunnan historiassa Shirokosadoville. Raskaine askelineen, synkkinä katseineen nousi tämä mies kuni uhkaava haamu ylitse koko kihlakunnan heittäen pahaaennustavan varjon kauvas ympärilleen.

Ollen rappiollejoutuneen staromirskiläisen kauppiaan poika, oli Porfirus Vlasitsh Shirokosadov [Kirjailija näyttää tahallaan valinneen tällaisen ivallisen sukunimen. Shirokosadov merkitseisi suomeksi sellaista henkilöä, jolla on leveä takapuoli] kasvanut ja kasvatettu perheellisen hirmuvallan kuivakiskoisissa olosuhteissa, perinnöllis-orjallisen maailmankatsomuksen omistavan piirin lakkaamatta valehtelevassa keskuudessa, tukahduttavassa, ummehtuneessa räme-ilmassa, jossa hänen sieluunsa oli kiintynyt alituinen paha painajainen, täynnä unenhoureita, joita hän niin menestyksellisesti osasi hyväkseen käyttää. Perittyään isältään avaran, voimakkaan luonnon, oli hän läpikäynyt ministeri Tolstoin järjestelmän mukaisen koulun, jossa hänestä jo ennen neljännelle luokalle pääsyä oli osattu tappaa järjen ja sydämmen kaikki hyvät intohimot. Isän despotismi oli pakottanut hänet yksinäistymään omaan itseensä, ja basaari oli puhaltanut hänen järkeensä sisällyksen sekä luonut hänen tahdollensa suunnan. Loppukasvatuksensa hankki hän Venäjän aro-markkinoilla, missä ryöstökauppa kirgiisien kanssa antoi hänelle runsaasti käytännöllistä harjoitusta petollisissa nylky-tempuissa sekä viitoitti hänen elämänsä ohjelman. Mentyään muutamien irstasten vuosien perästä naimisiin isänsä käskystä — isänsä, joka ajoissa oli hänet saanut eroitetuksi oikeasta lemmitystä — tähdäten suuriin kapitaaleihin — luopui hän isästään myrskyisen riidan jälkeen sekä alotti itsenäisen toiminnan. Asetuttuaan nuorikkoineen ja Aleksandra-nimisine tyttärineen Shitnitsaan asumaan, loi Shirokosadov samean silmäyksen mailmaan ja astui juopuneen horjuvin askelin sitä valloittamaan.

Ihan vaistomaisesti ymmärsi hän maanryöstämisen taktiikan, — ymmärsi käyttää hyväkseen jokaista talonpojan taloudellista vauriota, ymmärsi valita silmänräpäyksen, milloin oli edullista tulla tekemään toista orjakseen.

Tulla tupsahtaa maanmoukilla pakkoaika maksuilleen maanviljelypankkiin, — hänpä ymmärtää antaa rahoja sellaisilla ehdoilla, että maat loppujen lopuksi siirtyvät hänen huostaansa. Sattuu moukilla siemenviljan puute, — hänpä vierasvaraisesti aukaisee aittansa, vaan sato taas siirtyy hänen huostaansa. Mutta kadon tullessa joutuivat talonpojat täydellisesti hänen valtaansa ja usein he risaksiriistettyinä aivan ilman taistelua luovuttivat hänelle maansa, sitten nälkäisenä hyökylaumana täyttääksensä shitniskiläiset esikaupungit ja kauppalat.

Missä hän vain kulki, siellä kuului hänen selkänsä takana orjien huokauksia ja kirouksia, mutta hän kulki kulkemistaan yhä kauvemmaksi pitkin kihlakuntaa, noine arvoituksellisen-tylsine, sameine katseineen, salaten ryöstönsä suunnitelmat, jotka peloittivat suuriakin maanomistajia terävästi-harkittuine äkkitemppuineen. Kuni kylläinen, mutta alati ahnas korppikotka kiersi hän hitaasti ympäri piiriään ja kappale kappaleen perästä jäi hänen kynsiinsä. Tässä työssään ei hän häikäillyt edes roistomaisuutta, jos sen sopi johtaa lailliselle pohjalle, ja näinpä hän saattoi tehdä tavallista pitemmän harppauksen eteenpäin pitkin kipperän lain liukasta ja turmeltunutta tannerta. Yhdellä ainoalla iskulla hän masensi Savidofkan! Vuokrattuaan näet savidofkalaisilta talonpojilta maata kahdeksitoista vuodeksi, perustuen sopimukseen, jonka rikkomisesta oli määrännyt äärettömän suuria uhkasakkoja, pakoitti hän heidät myömään itselleen maat ikipäiviksi. Mutta kauppa-kiinnekirja oli asetettu toisen nimelle. Ja Shirokosadov kiskoi talonpojilta uhkasakot, jotka veivät heidät täydelliseen tappioon. Sitten, yhdistettyään maahan naapuritilallisten peltosarat, kiristi hän koko kylää kuin rautainen rengas. Ja niin nyt tuo entinen suloinen Savidofka on virallisesti muutettu "Shirokosadovoksi" ja siellä on samanniminen rautatie-asemakin, josta ijäti vierii shirokosadovilaista viljaa.

Ja myös talonpojista on tullut — shirokosadovilaisia talonpoikia.

Shirokosadovilaisen tuntee heti: hän on resuinen, likainen, masentunut tai raju, riippuen asianhaaroista: selvä tai juovuksissa, — ja juovuksissa on hän heti kun siihen suinkin on tilaisuutta. Jos te asemahuoneella satutte näkemään seuraavan näytelmän: juopunut maalainen riekaleinen paita yllään haukkuu kamalasti jotakin henkilöä viuhtoen toista kättään ilmassa, päin vaunuihin kuin mikähän traagillisen osan näyttelijä, vaan toisella kädellä huolellisesti kannattaa puoleksi putoavia housujaan, jotka viattomasti paljastavat Aatamin alastomuuden, niin elkää huoliko kysyä urhealta santarmilta, kenet hän "saatteli" pois asemasillalta… Se oli shirokosadovilainen! Elkää myös kyselkö itseltään shirokosadovilaiselta, kuinka hän talonpojasta on muuttunut rapajuopoksi, kujankulkuriksi, koirien vainoomaksi varkaaksi, jota iloiset puotilaisetkin pieksävät basaarin huviksi. Himein silmäyksin hän teihin katsahtaa eikä teitä ymmärrä… Kiittäkää onneanne, jos ei hän teitä hauku pahanpäiväisesti! Ei kukaan niin osaa haukkua kuin shirokosadovilainen. Hän haukkuu aivan persoonaan käyden isät ja äidit, sedät ja tädit, veljet ja sisaret… Hän osaa ainoastaan sadatella. Ja kiroilla kaikkia: vaimoa, lapsia, maan hedelmättömyyttä, avaruuden äärettömyyttä, aamua ja iltaa, yötä ja päivää! Vieläpä hän alkaa verestävin silmin uhkaavasti tuijottaa päin taivasta ja huomenna kentiesi kiroaa itse Jumalaa. Onpa kerran joku shirokosadovilainen lähetetty Siperiaan siitä että hän pieksi pyhäinkuvia, riivatusti huutaen:

— Tulkaa minun lehmiäni ruokkimaan!

Omat lapset hylkäävät shirokosadovilaisen isänsä, jättäen hänet vapauteensa raivoamaan keskelle vieraita vainioitansa, rypemään juovuksissa toiselle kuuluvissa pellonojissa, kuolemaan näännyksiin toisten tilusrajoilla: — sillä he ovat jo oppineet kunnioittamaan valloittajaa. Pojat rupeavat puotipalvelijoiksi Shirokosadovon lähistöön, karjahtelevat tylysti talonpojille, pettelevät heitä mitoissa ja laskuissa. Ja tyttäret… vaihtavat punaisen maalaishuivinsa kaupunkilaiseen hattu-hökötykseen, auringon paahtamat poskiensa punat hajupuutereihin, joita sitten humalapäissään itsevaltiailla suuteloillaan irti nuoleksii Shirokosadov.

Kuvaamallamme hetkellä ovat Shirokosadovin maatilat jo heittäneet surmansilmukan Pajomshtshinaankin.

Muinoin rikkaat "jumaliskyläläiset" ovat antautuneet. Ainoastaan "vasiliperäläiset" ovat olleet varuillaan. Nepä ne vielä häiritsivät Shirokosadovia, sillä niiden tilukset kulkivat halki Pajomshtshinan. Toisella puolella pitäjää oli heillä lavea maakaistale, jota molemmilta puolilta puristivat jumaliskyläläisten maat, mitkä jo ammoin olivat siirtyneet Shirokosadovin vuokramaiksi. Tuo kaistale se kiilana työntyi Shirokosadovin maan sisään ollen yksi ympäristön parhaita paloja. Sitäpaitsi leikkasi se Pajomjoen rantaa, johon olisi ollut erittäin sopivaa laittaa höyrymyllyn…

Kauvan ja itsepäisesti kierteli pomo tätä maata.

Mutta itsepäisiä olivat vasiliperäläisetkin.

— Meillä tämä maasarka on kuin morsiamen myötäjäiset! — puhelivat he: — se on parhainta maata… Kuinka sitä voisi poisantaa? vai kuka rupeaa omaksi vihollisekseen! Mitäs meille itsellemme sitten jäisi?!

Monta kertaa jo ajaa lennätti huutaen kylään piiripäällikkö vaatien rästejä epätavalliseen aikaan. Monta kertaa jo kylänvanhin kutsui kyläläiset kokoon maata luovuttamaan peittääksensä yhteiskunnalliset velat, ja kirjuri lukea rompotti kokoukselle jo valmiiksi laaditun sopimuskirjan viekkaine ehtoineen, jotka puuttuivat vain allekirjoitusta.

— Oman kuolemantuomiommeko allekirjoittaisimme? — sanoivat vasiliperäläiset: — Shirokosadovilta et saamari soi ota mitään takaisin!

Ja kokouksessa tapahtui myrskyisiä näytelmiä.

Aika-ajottain, pitkien riitojen perästä, rupesivat Shirokosadovin puoluelaiset pääsemään voitolle esittämällä huikaisevan-houkuttelevia tulevaisuuden näköaloja. Mutta se oli vain satunnaista riemua — siihen saakka kunnes kylään ilmestyi eräs Nasarov niminen, nuori, kaunis talonpoika, jota opettaja kutsui "Sadko-saksaksi", vaan piiritarkastaja "hirtehiseksi", ja tämä Nasarov oli intohimoinen ja hehkuvan-kaunopuheinen mies, yksi noita "aatteellisia" talonpoikia ja kansallisia puhujia, jotka osaavat lumota laumoja tulevaisuuden kuvilla. Hän oli käynyt maamieskoulun, rakasti syvästi kirjoja, kaunista, älykästä keskustelua, oli monesti joutunut rangaistusten ja vangitsemisien alaiseksi maaseutuhallinnon puolelta, oli istunut tyrmässä lukutupien perustamisista talonpoikien keskuuteen… Kun tämä mies pääsi esiintymään kansankokouksissa, niin hän heti sai raukeamaan kaikki shirokosadovilaisten liittolaisten salavehkeet.

Vimmattuun keinoon ryhtyi nyt Shirokosadov. Kunnankirjurin, kylänvanhimman ja heidän heimolaistensa välityksellä — jotka olivat lahjotut Shirokosadovin suosionosoituksilla — laadittiin paperi joentakaisen maan luovutuksesta Shirokosadoville 12 vuodeksi, mutta kun samana vuonna kylässä liikkunut kulkutauti oli hävittänyt paljon talonpoikia, — niin kaikki vainajat pistettiin sopimuskirjaan, — heidän allekirjoituksensa risteineen paistoivat harmaalla arkilla ja olivat kirjoituksentaitavien oikeiksi todistamat ja kirjurin allekirjoituksella sekä kylänvanhimman leimasimella varustetut.

Vasiliperäläiset huokasivat raskaasti. Nousi käräjänkäynti, mutta juttu meni myttyyn, sillä kaikki muodollinen oikeus huomattiin olevan Shirokosadovin puolella.

Silloin syntyi yhteiskunnallinen liike, jonka kaltaista ei ikinä ennen oltu nähty Vasiliperän historiassa. Vasiliperäläiset vaelsivat kuin juopuneina vihan kiihoituksesta moista vääryyden alastonta rehentelyä nähdessään! Heidän edessänsä olivat murtuneet itse elämän kermakerrokset, kaikki, mihin he olivat tottuneet uskomaan ja mistä luulleet puolustusta saavansa. Ollen alussa sekasorron valtaamat, he jo nyt alkoivat puhella seuraavaan tapaan:

— Ei keneenkään näy pitävän luottaa! Meidän täytyy itse seistä itsemme puolesta!

Ne olivat Nasarovin sanoja.

Kaikki alkoivat toistella näitä sanoja, yksin naisetkin.

Kylä jakaantui puolueisiin: kylänvanhimman puolue ja Nasarovin puolue. Edelliseen yhtyivät kaikki "pomot", jälkimmäiseen — kaikki köyhät, kaikki nuoret, kaikki vääryyttä-kärsivät. Siellä täällä syntyi talonpoikaiskokouksia, joissa usein puhetta johtivat naiset. Ja sillä aikaa kun ukot vielä etsivät laillisia pelastuskeinoja, ehdottelivat naiset repäisevänjyrkkiä toimenpiteitä. Nuoret taas alkoivat kuljeksia parvissa laulaen pohattaan ikkunain alla ja toisinaan lennähti kivikin ikkunaruutuihin, huutojen kaikuessa:

— Alas kavaltajat!

Koko talven jatkui mieltenkuohua, vaan kevään tullen syntyi jäykkä, pahaaennustava hiljaisuus.

Talonpojat sallivat Shirokosadovin rauhassa kynnättää ja kylvättää maat.

Mutta kun viljankorjuu-aika joutui, niin monipäisenä laumana työntyivät he Nasarovin johdolla sirppeineen ja viikatteineen riidanalaiselle maalle ja yhdessä yössä leikkasivat, niittivät ja poiskuljettivat viljat. Syöksähti siihen päällystö, alkoivat tutkimukset, asiakirjat, kotitarkastukset, vangitsemiset, sukeusi "rikosjuttu omavaltaisesta ryöstöstä". Talonpojat vaikenivat, ketään ilmiantamatta. Mutta heidän mielenkiihkonsa ilmeni ryöstössä. Talven kuluessa polttivat he kylänvanhimman talon, kastelivat eloaumat parilta pomolta, joita huhu enin syytti kavalluksesta. Piiripäällikkö kulki yhä useammin vimmastuneena ympäri kylää keräten kaikellaisia huhuja. Vartavasten hänen pyynnöstään saapui Vasiliperän kylään ristiniekka pappi, isä Matvei, ja kutsuttuaan kokoon kokouksen rukoushuoneella, puheli näin:

— Kaikkien ihmissielujen täytyy alistua esivallan alle! Miksikä siis, rakkaat ystävät, nousette kapinaan kuin saatana Herraa vastaan, teidän hurskaasti-huolenpitävää päällystöänne vastaan?

Ja sekautuen kylän asioihin, alkoi tuo turmiollinen, koko elämänsä ajan sotilassaatossa tyrmästä tyrmään lähetetty ihanteen apostoli, saarnata tekstejä esivaltain synnystä.

Joku talonpojista naurahti ääneensä.

Muut olivat itsepäisesti vaiti.

Taas antoivat talonpojat Shirokosadovin rauhassa kyntää ja kylvää maansa. Ja taas ennen elonkorjuuta meluavana laumana laulaen vyöryivät ukot riidanalaiselle vainiolle.

Mutta sielläpä oli heitä vastassa sotamiehiä. Vaiteliaina ja synkkinä seisoivat nämät kiväärit jalalla.

Heidät nähdessään pysähtyivät talonpojat säpsähtäen.

Syöksähti illan hämärästä esiin piiripäällikkö, seisoen matkavaunuissaan.

— Mitä varten olette tänne tulleet? Menkää matkoihinne siivosti!
Hyvällä sanalla!

Astahti esiin Nasarov:

— Tämä on meidän maa! Ja me olemme tulleet korjaamaan omaa leipäämme!

— Tämä on Shirokosadovin maa! — huusi piiripäällikkö.

— Meidän on maa! — myös huudahti Nasarov: — meiltä se on petoksella viety! Mutta me emme sitä anna!

Silloin kaikki kiihtyneinä yhtyivät huutoon:

— Meidän on maa! Shirokosadov on meiltä sen varastanut! Tämä on meidän viljaa! Menkää itse matkoihinne! Taikka me teidät ajamme pois!

— Suu kiinni! — ehätti piiripäällikkö: — hei! apurit! Nasarov kiinni! Minä sulle nä-näytän, ryökäle… kapinoitsija!

Syntyi tungos ympäri Nasarovia. Talonpojat huusivat mielenkuohussaan äänensä sorruksiin, akat heristelivät piiripäällikölle koviksi puristettuja nyrkkejään haukkuen häntä "shirokosadovilaiseksi koiraksi". Eräs vanha ämmä, Povalihina, eriuskolainen, viskasi häntä sirpillä ja haavoitti käteen.

Piiripäällikkö kohotti veristyneen kätensä. — Käskekää ampua! — huusi hän kääntyen upseeriin: — hajoittakaa tuo roistojoukko!

Kuului komento, sotamiehet astahtivat pistimet ojossa ampuma-asentoon.

— Sotamiehet! — huusi Nasarov: — te olette samoja talonpoikia kuin mekin! Te palaatte huomenna kurjille pelloillenne, mutta teidän asemestanne tartumme me aseisiin ja astumme teitä ampumaan, vaikka puolustatte oikeata asiaa! Sotamiehet! Veljet! Ajatelkaa ketä te palvelette, ketä vastaan te astutte!

— Suu kiinni, lurjus, suu kiinni! Hirtehinen! — huusi piiripäällikkö käheästi.

Hän heilautti käsiään päin upseeriin:

— Ampukaa… Ohjesääntöjen mukaan! Kapinoitsijoita! Minä vastaan!

Nuori upseeri koetti mielenliikutuksessaan puhua:

— Hyvät herrat ja naiset! Herrasväet! Poistukaa Jumalan nimessä!
Muuten meidän täytyy ampua! Me olemme velvolliset ampumaan…

— Ampukaa siis! — huusi Nasarov: — ampukaa, jos kerran sielunne olette kansan sortajille myöneet! Ampukaa! Me seisomme oikean asian puolesta! Kuolemme, mutta paikaltamme emme hievahda!

— Ka niin, niin! Ampukaa! — huusivat naisetkin tunkeutuen eteenpäin.

Lyhtyjen valossa välähtelivät sirpit ja viikatteet; niitä vastaan likenivät pistimet armotta uhaten.

— Vasja! Poikani poika! — huudahti yht'äkkiä vanha ukko Povalihin: — sinäkinkö käyt meitä vastaan?

Kauhu valtasi meluavan joukon.

— Vasili! Povalihinin poika! Kehtaa käydä meidän päällemme!

Nuori sotamies viskasi pyssynsä, jääden paikalleen ja rikkoen siten rintaman.

Mutta rivi puristui kokoon.

Pistimet melkein koskivat laumaan, joka seisoi synkkänä ja hievahtamattomana.

Nuori upseeri huudahti liikutuksissaan:

— Seis!!

Ja sotamiehet pysähtyivät silmänräpäyksessä.

— Komentakaa ampumaan! — huusi piiripäällikkö.

— En kai minä voi ampua pamauttaa aseettomia ihmisiä! — sanoi upseeri hermostuneesti ja antoi komennuksen: — kiväärit koplaan! Otetaan kaikki vangiksi! Sidotaan kaikki tyyni!

Sotamiehet syöksyivät talonpoikien kimppuun. Mutta heitä vastaan lenteli viikatteita, sirppejä, leilejä ja ruokapusseja. Ukkojen ja akkojen nyrkit tekivät vimmatusti työtä.

Aamun tultua istui kahdeksan henkeä, niiden joukossa Nasarov, pimeässä kopperossa Krestofkan poliisilaitoksessa.