II.

Puolimatkassa Shitnitsan ja lääninkaupungin Staromirskin välillä maata repotti notkon pohjalla Gnjesdofkan kylä. Pappina siellä oli isä Iivana Gonibjesov. [Pappia kutsutaan venäjänkielellä "isäksi", papin vaimoa "äidiksi", Gonibjesov on kirjailijan keksimä pappisnimi, se merkitseisi suomeksi: "pirujen ajajaa". (Suom.)]

Kerran aamulla heti Vasiliperän tapahtumain jälkeen seista törötti pappilan pihalla heinäkuorma ja Iivana pappi itse omassa persoonassaan oli sitä purkamassa. Seisten kuorman päällä huusi hän tuontuostakin rengille:

— Elä sinä siellä töllistelet

Hänen äänensä oli äreä ja uhkaava. Hänen jokaisessa liikkeessään ilmeni Goliatin voima. Kohottaen hankoa, työnsi hän sen varmasti heinien sisään ja jännittäen jäntereitään sekä hiukan punehtuen irroitti keveästi äärettömän taakan kerrallaan kuormasta. Nostaen sen sitten päänsä ylitse kuin minkäkin jättiläissateensuojaimen, huuteli hän hilpeillen omasta väkevyydestään:

— Oh-hoo-ho-hoo!! Hei! Ota vastaan, tölliskö!

Taakka vyörähti tallin yliselle ja hajosi kahisten laipiolle. Tuuli riepotteli papin vaaleata tuuheata partaa, kuni leikillä huljuttaen sitä toiselta hartioita toiselle ja pani pappisviitan helmat hulmuamaan ikäänkuin naisten hameet, paljastaen kuorman juurella seisovalle talonpojalle haaltuneet papilliset ruutuhousut, jonka tähden maalaisukko hieman joutui häpeisiinsä.

Ukko oli vanha ja harmaapäinen, hiukan humalassa, yllään harmaa karvatakki, päässä lämmin lakki, kovan helteen tähden takaraivolle työnnetty, jaloissa oli hänellä raskaat, paksulti rasvatut saappaat. Toisessa kainalossaan piteli hän äärettömän suurta, karttuunihuiviin käärittyä vehnälimppua, toisessa — oranssinväristä kanaa, jonka jalat olivat sidotut ja pursto eteenpäin käännetty. Hänen povestaan kurkisti viinapullon kirkas kaula.

— Se on tuota nähkääs, — puheli ukko käheästi, — että jos tuota niinkuin esimerkiksi… että koko tämä meijän talonpoikanen tyhmyytemme on lähtennä herroista…

Pappi Iivana työnteli hangollaan ja kysäsi sekaan:

— Mistä herroista?

— Ka näistäpä näistä että niinkuin jos tuota… herroista! Talonpojan meininki, kuulkaahan, pappi kulta, se näes on pyhä. Mistä vain tahot, talonpoika sulle tekee rahaa, — vaikka lannasta, vaikka liasta, vaikka kivestä taikka sannasta… rahaa sulle tekee! Jos vähän pellavaa tuli panneeksi peltoon — niin heti sulle housut ja paidat saa laittaa. Jos vehnän siemeniä maahan sirotti, — niin vuoden läpeensä sinua elättää täytyy. Jos kirveen otti, kämmeniinsä sylkäsi, ähkäsi ja puuta iski — niin heti siihen tulla tomahtaa töpötakki olento ja sanoo että: — "Me olemme — herroja. Maks pois, ukko, kruunun veroja puolitoista ruplaa". Tänään puolitoista, huomenna puolitoista. Ylihuomenna — hyi helvetti! Mutta eihän sitä sillä tavalla, pappi kulta, riitä lantaa eikä peltomutaa! Noh, talonpoika vie kuin viekin housunsa, paitansa herrain markkinoille, vaan itse piikkosissa passieraa! Ja vehnät myös myytäviksi ja joka kirveenisku — myytäväksi! Mutta herrat moittii: — "Vähänpä toit! Anna lisää!" Anna ja yhä anna!… no, talonpoika joutuu ihan ymmälle eikä tiedä, mihin päin pyllistää, joka nurkassa herrat häntä vahtivat. Poliisi häitä sakkoja kiristelee, piiripäällikkö — ruununveroja, kylänvanhin — rästejä. Huutaen, kiljuen niskaasi karauttavat. Vai mikä taikakukkaro loppumattomia rahoja se talonpoika on?! Nykyajan talonpoika on vain nimeltään talonpoika, mutta sisukset siltä on uloskiskaistu, sentähden että — vuosi vuodelta sen maa vähenee, koska hän sen on antanut joko arennille taikka myönyt pois, ja ruplia yhä nyljetään. Nykyään ne on kunnanmiehetkin — ja kauppiaat — ja vuokraajat — kaikki ne on talonpojan suhteen — herroja! Sekä piiripäällikkö että työnjohtaja ja jokainen kylän läpi matkustavainen, jos hänellä on lakissa merkki, — jokainen pitää oikeutenaan talonpojalle sanan sanoa ja enimmäkseen häntä haukuskelee… Vaan talonpoika itse ei saa puutteistaan edes puhua missään, siksi ne nykyään kokouksissakin vain herrat ovat äänessä! Heistä se kaikki surkeus tulee! Ihan paljaaksi nyljetty ihminen on talonpoika eikä hänellä enää ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin kapina… Olette kai kuullut, pappi kulta, kuinka Shirokosadov petkutti kuolleillaan vasiliperäläisiä?

— Kuullut olen, Vasili Petrovitsh!

— Mainio mies!… Vaan nyt ne vasiliperäläiset viedään käräjiin! Kas semmoinen se on se herrain oikeus!…

Vasili Petrovitsh vaipui mietteisiinsä, huokaillen ja hiukan horjahdellen, jonka vuoksi kanalta pursto pullistui levälleen.

— Mutta oletkos, herra pastori, kuullut uutisen? — muisti hän yht'äkkiä: — Krestofkan papilta on eukko karannut.

— Mitäh?!

Iivana pappi heitti heinäkimpun niin varomattomasti että se hajosi pitkin pihaa tuulen kantamana kaikille suunnille. Nojautuen hankoon, katsoi hän ukkoa aukiräväytetyillä suurilla silmillään, ja hänen kasvojensa päivetyksen ja punakkuuden läpi kuulsi huomattava kalpeneminen.

— Mitä sinä siellä valehtelet! — sanoi hän ankarasti.

— Enhän minä valehtele! — vastasi ukko, hieman loukkautuneena: — Mikolai poika ajoi kuormakyytiä Jumaliskylään — niin siellä kaikki siitä olivat pakisseet! Menn'yönä oli kyydillä ajaa karauttanut lukkarin kanssa… Kirjúhalla hevosia vaihettu oli. Kirjúha oli tietänyt kertoa että se niin oli päätään kadulla käännellyt ja keikutellut… jotta tullaanko muka perästä.

— Sinun Kirjúhasi lörpöttelee!

— Kirjúha ei lörpöttele! — sanoi ukko vakuuttavasti: — Kirjúha on — mustalainen! Vaikka läpi seinän se näkee!

Isä Iivana heitti luotaan heinähangon.

Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta.

Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas kuormalta.

— Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan! Sellainen oiva, sulosuu naikkonen… Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa? Roskaa, lörpötystä!

Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin taivasta.

— Äiti hoi! — huudahti hän astuen huoneeseen: — tulehan kuulemaan kummia uutisia!

Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä, kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta, päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa vanhentunutta palvelijatarta.

— Mitä uutisia? — kysyi hän lyhyen-kuivasti.

Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi:

— Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa?
Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan?
Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen!

Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan kuvaansa kuin vieraaseen.

— Häpeä nyt toki hiukan, Liina! — kihisi Iivana pappi. — Sillä tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on Paula! Tuiki tuttua!

— Sinunpa tuo on tuttujasi… Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut!

— Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet sinä kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen!

Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa.

— Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä? Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta!

— Elä sinä siinä hypi! — sanoi papin eukko kylmästi: — eläkä käsiäsi heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet… minä en kuulu pelkureihin. Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun… Paulasi! Enkä toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut läpi nähnyt!

— Missä asiassa? — kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana, epäluottamuksella vaimoonsa katsoen.

Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti.

— Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! — kuohahti hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: — kuuletko, elä kehtaa?! Jollei olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua pakoon… valkoisten muurien taa hautautuisin!

— Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! — virkkoi Iivana pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan ikkunanruutuihin. — Mene vain, onnea matkaan… hauska kai minusta on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata! Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä! Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua kohtaan edes pisara rakkautta.

— Vai rakkautta!!

Papin vaimon kasvot vääristyivät kuni viiltävästä kivusta ja hän vyöräytti himmenneistä silmistään ikäänkuin sysimustan, synkän aallon miestänsä vastaan.

Talonpoikaisukko, joka sillävälin oli kärsivällisesti huokaillut kynnyksen edessä sen näköisenä kuin muka olisi laskenut rakoja laessa, oli kuitenkin siksi uteliaasti takertunut kuuntelemaan perhe kohtausta, että oli kokonaan unehuttanut kanan, niin että se havahtuen pitkällisestä horroksistaan, yht'äkkiä rupesi rapistelemaan siipiään ja lentää pomahti kaakattaen papineukon jalkoihin, haikeasti kurotellen kaulaansa. Ukko, haluten saada kanan kiinni, pudotti vehnälimppunsakin, joka jymähtäen läksi kierimään pitkin lattiaa kunnes puoliympyrän kierrettyään pysähtyi kanan viereen.

Papilta pääsi nauru ja hän läksi äkkiä pois, mutisten mennessään:

— Ka siinä papin roskat! Ne lentävät ja kierivät! — Kestitseisit meitä, äiti, mieluummin teellä tämän Vasili Petrovitshin kanssa. Se naittaa poikansa, siksi on tuonut lahjoja.

Papinrouva avasi limppukäärön, pisti liinan pesukomeroon, vaan vei kanan keittiöön. Palattuaan takaisin, alkoi hän kaataa teetä laseihin ja siirtäen lasia vieraan eteen, sanoi:

— Mitäs varten sinä, Vasili Petrovitsh, kanan toit tullessasi?

— Kuinkas muuten: — jupisi ukko ymmärtämättä: — eikös sitä tarvita?

— Ei olisi haitannut, jos olisit tuonut hanhenkin.

— Hanhenko! Katsos pe… jumala siunatkoon! Hanhen? Mikäs aihe minulla… Vai sillä tavalla! Herranen aika, rouvakulta! Emmehän me toki…

Ja hän ravisteli hämillään ja häpeissään paksusti voideltua päätään.

— Jätetään siis hanhi vastaiseksi!

— Niin, hanhi on hyvä lintu! — sanoi samaan äänilajiin pappi Iivana: — se on erittäin rasvainen paisti. Kerrassaan mainio elukka! Siinä on jotakin sellaista…

Hän näpsäytti sormiaan.

— Vankkaa, ymmärrätkös… sellaista perusteellista! Niin juuri, kuinka sitä sanoisin… käsitätkös… hanhimaista! Hajukin siinä on erilainen kuin muissa linnuissa… se pistää nokkaan!

Syntyi hiljaisuus.

Lehmän ammuntaa kuului jostakin ja myös, kuinka hevonen jossakin heleästi purra rouskutti ruokiaan polkea tömistäen kengitetyillä kavioillaan. Joku odottamaton tapaus tuntui saavan aikaan hälytyksen kanakopissa. Ikkunain sivu lentää suhisti valkoinen kyyhkysparvi laskeutuen vihreäryönäiseen likalätäkköön, jossa parhaillaan kylpevät siat siitä vähän häiriytyivät. Kaikilta suunnilta sorisi ikkunaan maalaispäivän ääniä sulaen sopusointuisesti yhteen maalais-ihmisen ajatuksien kanssa, jotka kuni säleaita piirittivät sielun pimeää ja pohjatonta syvyyttä.

— Kuulkaahan isäntä, — sanoi papin eukko, — meillä on yksi lammas viimeaikoina vähän sairastellut.

— Ka semmoistahan sitä tapahtuu. Ihmisellekkin, saati sitten lampaalle… Se on kai, tienmä, emälammas?

— Ei, se on vuonimaton lammas… sellainen sievä… vaan nyt on sairastunut! Laihtunut niin kerrassaan ettei ole kuin luut jäljellä. Ettekö te vaihtaisi sitä meiltä? Teillehän se olisi samantekevää, kun teidän kuitenkin tarvitsee häiksi teurastaa… Romulammasta ei niin olisi sääli!

Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi lakeen ja hujautti käsiään.

— Vaihdetaan vain!

— No, — sanoi isä Iivana: — eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki viemään… Jätä nyt edes siitoseläimeksi!

Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen.

— Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että — kenenkä kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen?

— Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta… kuin korpilla!

— Onko sillä viikset? — kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä.

— Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä Kirjúhalta… "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli komentanut, — "arkkipiispan käskystä!"

— Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin sukulainen… Kyllä tunnen, kyllä tunnen!

Hän siveli hämmästyneenä partaansa.

— Mutta mitäs peliä se oikeastaan on… häh? Niin jumalattomasti pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein luokse… ihan välttämättömästi täytyy ajaa.

— Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti… koulutytöstä. Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa… ja itse niin hilpeä… Aina vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen… ja ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili… ja vaikka äsken olisit itkenyt — niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan, huolettomana… ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat… Niin se oli ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui — siellä oli aina melua, humua ja iloa… Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme!

Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen partaansa nyrkin sisään — jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät tavattoman pehmeillä ja hyviltä — valmistui hän kuvauksiaan yhä jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan.

— Mikä sinua vaivaa! — yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt.

Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen. Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan:

— Sellaista se elämä on!

Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella:

— Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu… ukkosenluontoinen!

Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään.

Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut minkä kavioista lähtee.

Räminä vaikeni portin kohdalla.

— Eihän vain meille tullut? — virkkoi isä Iivana kurkistaen ikkunasta: — no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on?

Ja samalla tunsi tulijan:

— Isä Matvei!

Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas, pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla, nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti:

— Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen ansainnut?!

— Rauhoitu! — neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti.

— Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä… häväisty… kaikkien silmien edessä…

— Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? — kysyi isä Iivana häneen tutkivasti katsoen.

— Silkkiinkö?

Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena.

— Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille… vaikka niinisäkkiin… sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan Iivana hyvä… velikulta! Lähde kanssani!

— Mihin nyt?

— Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! Häntä kiinniottamaan… Hänet täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on maineeseeni iskenyt… Koko pappisurani pilannut… Ja miksi? millä olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa… Paras pitäjä koko hiippakunnassa… ihan tuottamaan asti… Rikkain pitäjä. Sametissa sai vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin… Niin juuri! Milloin vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse… kahdentoista hopearuplan maksavia!

— Ka tiedänhän minä!

— Hameenkin sille hankin… aivan näinä päivinä… punasilkkisen… viimeisintä kuosia!

— Senkin olen nähnyt! — sanoi karkealla äänellään miettiväisesti
Iivana pappi: — heleänkirjava se oli!

— Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan! Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa… Itse ruustinna hänen elämäänsä kadehti… Kuningatar, kuin kuningatar hän elää sai. Fortepianonkin hälle ostin… Herrajes! Miksi minulle siis kaikki tämä surkeus!

Pappi parka läiskytteli kämmeniään.

— Sano sinä, miksi?

— Hemmottelit pilalle… siinä syy! — sanoi isä Iivana ankarasti. —
Annoit akkavallan talossa. Ymmärrätkös… silkkihameisiinkin pynttäsit!
Et tiennyt, kuinka eukkoja täytyy pidellä…

Hän ojensi kätensä puristaen sen nyrkiksi, mutta luotuaan syrjäsilmäyksen ovea kohti, jonne tuonoin papin eukko oli kadonnut, piilotti nyrkkinsä taskuun ja päästi kauhean rykäyksen kurkustaan.

Kuulematta häntä antoi Matvei pappi pörröisen päänsä vajota käsiensä varaan, rupesi itseänsä huojuttamaan ja sopersi:

— Minä kuolen… minä kuolen! Minä en kestä tätä! Se on häpeä! Koko hiippakunnassa! Minä rakastan häntä! Kuinka hän saattoikin! Kuinka hän uskalsi? Minä otan eron hänestä!

Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti traagillisesti heristellen ilmassa pieniä nyrkkejään epätoivon huumauksessa:

— Minä tapan hänet!!

Mutta samassa jo, rysähtäen takaisin sohvalle, riutui heikentyneen ihmisen asentoon voimatta tarkoittaa edes kärpäsiä, joita ryömi pitkin hänen märkiä kasvojaan. Hänen rinnassaan vain värisi vielä joku viimeinen pulputus ja hysteerisesti imi hän ilmaa sisäänsä nytkyttävin henkäyksin. Käyttäen hyväkseen valitusten välihetkeä, otti Iivana pappi häntä kiinni kainaloista ja nosti sohvasta suopeasti puhellen:

— Jokos nyt olet itkaissut? No, kyllä jo riittää ruikutus! Niistähän nyt nenäsi puhtaaksi! Ja heitä raivostelemiset pois… et sinä kuitenkaan kelpaa ryöväriksi. Kaikki tässä muka maurilaiseksi Otelloksi! Tapan — pah! Hei helkutti — lähetäänpäs teetä juomaan! Se on sentään toista. Huuhtele kuumaa vertasi vesikullalla. Ja porujolli pois! Ei terveen talonpojan kannata pyhää öljyä tyhjään tiputtaa!

Hän saattoi hänet ruokasaliin, istutti pöytään, hypisteli kämmenellään jäähtynyttä samovaaria, katsahti neuvottomasti makuuhuoneen oveen ja huokasi.

— Kone on vähän kylmennyt, näkyy. Mutta ei se mitään, haaleata saat juoda… sinulle kuuma onkin vahingollista ja siitä vain kiukku kiihtyy. Kyllähän minä tietysti kiehukettakin saisin, jos muorille sanoisin… Mutta, hyvä ystävä, satun tässä muistamaan sananparren: elä häiritse leijonaa hänen luolassaan.

Hän kaasi teetä laseihin.

— Juokaamme pikkuruinen pisara asian annahan hyväksi, huuhtokaamme mahamme makealla nesteellä seurassa suloisessa — ja sitten mars matkaan… Sillä kyllä mä tästä lähden sinun kanssasi…

Matvei pappi pyyhki kyyneleensä ja huiskutti nenäliinaa vasten turvonneita kasvojaan niitä viillyttääkseen.

— Ole niin hyvä, veli Iivana! Jumalan tähden! Sinulla on häneen vaikutusvaltaa. Sinun puolestasi hän Jumalaa rukoilee. Sinuun minä kaiken luottamukseni panen!

— Luota sinä Jumalaan eläkä ihmisiin! No, minä lähden kuin lähdenkin.
Eläkä mangu enää!

Hän kurkottautui ulos ikkunasta ja huusi ukkosenjyrisevällä äänellä:

— Para-mon hoi!

— Mi-täh? vastasi renki kaukaa.

— Käske Abdulia jouduttamaan troikkaa valjaisiin. Rusko aisojen väliin. Kulkuset mukaan… kaupunkimatkalle!

— Mitkäs suitset pannaan?

— Ne vaaleanpunaiset!

Pappi lysähti raskaasti tuolille.

— No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa!

Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle.

— Lue!

Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä tummempi puna nousi hänen kasvoilleen.

"Matvei!" — niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: — "Kohtele edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun maljani on reunojaan myöten täysi, — se vuotaa ja räiskyy jo yli laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa minä itken… Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en aurinkoa… aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat ja riemulliset! Mutta minä… minä olen onneton… Minä tiesin vain että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, — minut viedään sinne! Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen… Vaan kun sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on minulle — maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle — epätoivo! Ymmärrä tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle! Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien vihaama… ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni — ikäänkuin suon syvyyteen hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan kaupunkiin… Anna minulle vapaus, pyydän sinua, — anna minulle oma itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni! Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton Paula."

Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle.

— Tästä kirjeestä, — virkkoi hän, — ei vielä mitään hirveätä käy selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt!

Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta.

— Mutta koeta nyt ymmärtää minua! Hänhän karkasi rakastajan kanssa!

— No niin, sanoi Iivana pappi epäilevästi: — tällaisen kirjeen jälkeen en enää sitä ollenkaan usko. Huimapää, romantikko! Sepä tietty, kukapa voi sietää moisia aatteita… Mutta että tässä olisi jotakin rumaa… sitä en usko Vai oletko ennen mitään huomannut? Et suinkaan?

— En tosin! Mutta hän on viekas… viekas. Hän kykenee kaikkeen… vaikka mihin ilkeyteen. Häntä ei voi uskoa! Jo kauvan olen ollut hänen kanssaan epäsovussa… mutta olen salannut! Milloin hän itkee päivätpitkään, sulkeutuu huoneeseensa, istuu eikä tule ulos. Milloin kulkee häijynä pitkin huoneita, tarttuu jokaiseen sanaani, haavoittaa. Milloin mikin seikka ei ole hänen mieleensä. Sekaantuu seurakunnan asioihin, tuomitsee minun toimiani aivankuin se olisi naistenasia. Tässä tuonoin syntyi meillä kahakka muutaman talonpojan takia, joka tahtoi passia… Jo aikoja sitten oli hän tuuminnut lähteä pois talosta, jo aikoja! Ja kun minä sitten sain tämän kirjeen, — niin ihan menin sekaisin alussa… en silmiäni uskonut! Oli ilta, taisi yökin olla, ymmärrätkö… Olin juuri tullut kotiin pitäjältä… Niin siinä oli kirje vastassa… Minä syöksyin tiedustelemaan palvelijattarelta, rengeiltä. Ei kukaan tiedä mitään! Riensin kirkonisännän luo. Ei hänkään mitään! Mutta samalla kulkee tiakka kujalla ja naurahtelee: mihinkäs, sanoo, se teidän eukko sen lukkarin kanssa lennätti?… Sinähän tunnet, veliseni, sen Rudometovin, piispan isän sukulaisen! Varas ja ryöväri! Kiiruhdin kyytitaloon. Niin… niin se kävi…

Isä Matvein punanen naama rypistyi jälleen kuin pesusieni.

— Vai niin, vai niin, — jyrisi Ivana pappi. — Siispä teillä jo aikaisemmin on ollut sorasointuja… sitä en tietänytkään.

— Sorasointuja? Herrajumala! Häpeäjuttuja toki ollut on! Vaan mitäs se… Niitähän on kaikilla, ilman niitä ei päästä. Ei kaikille elämä ole makea. Ei sitä juosten vain mennä.

— Niinhän tuo on! — myönsi Iivana pappi.

Pihalla helisivät kulkuset ja lämpätti aisakello.

— No, — sanoi Iivana pappi, — asia on sotkuinen, kaupungissa sitten kaikki selvitämme. Mutta se vain on vilpitön neuvoni: elä ajattele siihen asti yhtään mitään, ja pääasia on ettet kaivele nenääsi… Sellaiset akat kuin sinun, veliseni, eivät siitä pidä. Eikähän kukaan räkää rakasta… Varustauppas nyt! Ehkä jotenkuten saamme asian korjatuksi.

— Mutta tuota, — virkkoi Matvei pappi alentaen jostakin syystä äänensä: — olisihan minun pitänyt tavata sinun vaimoasi… vaikka minua hävettääkin.

Iivana pappi raappi niskaansa.

— Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet… hieman sairas. Ei saisi häiritä leijonaa pesässään… Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman sitä kuitenkaan taida päästä.

Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada aikaan niin vähän kuin mahdollista melua.

Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu pitkin seiniä — ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin myötäjäisiä — tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista, — kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, — kaikki huokui luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut reväissyt itseään irti maallisista.

Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä mustan-ankarana varjokuvana.

— Liina! — kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin.

Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa. Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä kohti ja ojensi hänelle kätensä.

— Liina! Miksi sinä vielä… olet minulle vihainen? Vaimon kasvot muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen tarttui miestään kädestä.

— En tiedä. En minä ole vihainen… Minussa on jotakin outoa. Suo nyt anteeksi…

Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut.

— Kuules Liina: siellä on Matvei pappi.

— No mitäs sitten!

— Etkö sinä tule esiin? Vaimo pudisti hiljaa päätänsä.

— En voi! Elä huoli pakottaa… He vaikenivat hetkisen.

— Onko Liisukka terve? — kysyi pappi jotakin kysyäkseen. Ja kolistelematta suuteli hän peittoa tyttösen rinnan kohdalta ja sanoi, kohoten pystyyn ja luoden katseen öljytauluihin:

— Liina! Minä matkustan… kaupunkiin. Papin puolison kasvot muuttuivat vähitellen entiseen tylyyteensä.

— Mitäpäs se minuun kuuluu…

— No hyvästi siis! Kylmästi vastasi toinen:

— Hyvästi!

Mies hiipi hiljaa pois tuntien itsensä jollain tavoin rikokselliseksi, vaikka ei tunnustanut itsessään mitään syytä.

— Hän on sairas, hyvä veli… käski pyytää anteeksi! — selitti pappi virkaveljelleen.

Hevoset seisoivat porrasten edessä rauhattomina, Abdul piteli valmiina suitsia ja Paramon seisoi portilla valmistautuen sitä aukiremauttamaan. Herrat papit olivat jo ehtineet istuutua matka vaunuihin, kun yhtäkkiä palvelijatar kutsui isä Iivanaa takaisin sisään.

Ruokahuoneessa oli häntä odottamassa itse rouva.

— Tässä on sata ruplaa ja säästökirja. Vie siellä kassaan.

— Mistä kummasta sinä näin paljon olet kokoonhaalinut? — ihmetteli Iivana pappi: — yhyy, kyllä huomaan mitä merkitsevät kanat ja lampaat…

— Mitäs sitten… Itseäkö varten, luulet?… Liisukan nimiin sinä säästökirjan panet. Me vietämme kituvaa elämää, olkoot edes lapset sitä viettämättä!

Ja hän liukui jälleen kuin musta varjo makuuhuoneeseensa.