VI.

Työmiehiä oli noin nelisenkymmentä henkeä. Siinä oli savenkaivajia, punaiseen pölyyn peittyneitä niin että naamat, hiukset ja vaatteet paistoivat punaiselta. Mustina muurottivat lukkosepät, ikäänkuin raudasta tehdyt. Keltainen rapa oli möykyiksi kuivunut tiilenpolttajiin. Heidän välissään vyöryi harmaita kivenhakkaajia kuin mitähän louhittuja kivenkappaleita. Vähän siistimmin olivat puetut ainoastaan tehtaalaiset. Mutta heidänkin nokisissa ja ruskettuneissa naamoissaan näkyi naapuruutta tulenpaahtavista pätseistä. Kaikkien edellä kulki kaksi miestä rinnakkain.

Toinen oli korkeavartaloinen, hiukan kumarainen kirvesmies, vielä nuori, mutta sangen totinen kasvoiltaan, joilta parta oli ajeltu ja joilla pienet viikset ainoastaan hiukan varjostivat karkeita huulia ja terävää alaleukaa. Hänellä oli tuikeat silmät; keskustellessaan hän ikäänkuin nosteli jotain raskasta pitkillä, vahvoilla käsillään. Työtoverit nimittivät häntä "Ljaksanitsh", lyhennykseksi nimestä "Aleksei Ivanitsh". Hänen vierustoverinsa oli näöltään kuin savipaakku, joka on nostettu kaivoksen uumenista ja katselee mailmaa alta sumeain kulmiensa uteliain ja läpitunkevin katsein. Mutta näkyi että elämäntaistelussa tämä savipaakku oli vahvistunut, karaistunut tulisten pätsien lieskoissa ja muuttunut rautaiseksi. Hänen päänsä, jossa törrötti karkeita punasenruskeita hiuksia, painui keveästi leveisiin hartioihin ikäänkuin olisi se alati, vaikkakin ylpeästi, odotellut iskua jostakin päin, ja sentähden hänen neljänkymmenen-ikäiset kasvonsa, jotka olivat vähän turvoksissa ja joissa kasvoi karkea punaparta, olivat odottavan ja häijyn näköiset.

— Me tulemme sinun luoksesi, Grigori Petrovitsh, — alkoi hän puhua ikäänkuin olisi huutanut tyhjään tynnyriin: — sinä olet siellä ainoa järkevä ihminen… aivankuin et vielä olisi villiintynyt! Sinun kanssa toki saattaa puhella ihmisellisesti, ilman haukkumista. Toveritkin sanovat: menkäämme ukko Perehvatovin luokse.

— Mitä te, herraseni, minulta tahdotte?

— Ole armollinen, tule välittäjäksemme! — pauhasivat äänet: — muutamia päiviä sitten sinun onnistui masentaa Muhapelli! Lempo sen tietää, kuinka se sinulle onnistui.

— Mikä Muhapelli?

— Ka se Heikki! naurahtivat työmiehet: — meillä on hälle oma liikanimemme keskuudessamme. Ljaksanitsh sen on keksaissut.

— Muhapelli tosiaan on olemassa! — hymyili Ljaksanitsh: — kaljasielu! Hän on myönyt itsensä Udaloville oluttynnyristä. Tuhansia hän saapi! Vaan eihän meidänkään ole tarvis nälkään kuolla, Grigori Petrovitsh! Kullakin on pereensä… Tuolla Potapovilla esimerkiksi on kuusi lasta.

— Kuusipa hyvinkin! — säesti Potapov: — ne täytyy kasvattaa… opettaa ne täytyy! Vaan eiväthän nuo ole tehtaalle edes koulua puuhanneet. Meihin katsotaan kuin petoeläimiin…

Potapov pyöritti vihaisesti päätään.

— Ehei, miksi niin… emme me ole lainkaan petoja! Se että me teemme halpaa ruumiillista työtä, ei merkitse mitään: ruumiillisella työllä koko mailina koossapysyy! Kyllä se kulta kirkkaasti kimmeltää rikkaitten kammareissa, vaan eipä se ilman meitä kimmeltäisi, vaan maassa makaisi…

— Oikea ajatus! — hymyili Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle.

— Jääköön siis meidän kouriimme siitä kullasta edes muruset, jotta voisimme ihmisiksi elää ja lapsiamme kasvattaa, jotta heistä tulisi oikeita ihmisiä ja saisivat oikeutensa.

— Mitä oikeuksia te tarvitsette? — tokasi levottomasti kämmeniään hieroen Perehvatov.

— Maallisia, ihmisellisiä oikeuksia! — huudahti Ljaksanitsh: — onko oikein ja kohtuus, että toisilla on kaikki, vaan toisilla ei mitään? Meille sanotaan — oikeus on taivaassa! Ei se ole totta, se on maan päällä, mutta… kätkettynä!

— No sinä, hyvä herra, et ole oikein, — säikähti Perehvatov: — semmoisista puheista eivät kiitä…

— Mistäs meitä sitten kiitetään? Puhuminen omista asioista on kielletty, lukeminen on kielletty… kohta tulee ajatteleminenkin kielletyksi!

Hän loi kolkon katseen tehtaan savupiippuihin, jotka hymyilivät auringolle, ja lisäsi:

— Se aika on mennyt! Jos ihminen on oppinut erottamaan hyvän pahasta, kuinka hän voipi käydä sovitteluihin…

— Raskasta tämä on! Kerrassaan raskasta! Ja epänormaalia, — alkoi taas Potapov puhua: — ja läpiläpeensä kohtuutonta! Ilman lisäpalkkaa on meidän mahdoton toimeentulla, — sen sinä itsekkin näet, Grigori Petrovitsh. Aika on tukala; töitä ja työtunteja on vain lisätty. Kruunu on antanut Udaloville urakalla uusia kasarmeja rakennettavaksi. Kaikki ainekset myös rautasiltaa varten Pajom-joen yli valmistetaan meidän tehtaassa. Kaksi tuntia on työtä lisätty, — vaan palkka on entisellään… Onko se oikein? Lisäksi on töihin tulvinut paljon kaikellaista kansaa, — työmiehiä, urakoitsijoita, insinöörejä… Kaikki on kallistunut, — asuntovuokrat ja ruoka-aineet… Mutta palkka on vanhoillaan. Käykös tämmöinen laatuun?

Potapov vaikeni.

— Herrat toverit! — alkoi Perehvatov puhua: — kun minä itse palvelin rahatoimikamarissa… Tuota ei, kuulkaahan mitä teille sanon. Minä olen vanha, vanha… minä kieltäyn! Minusta on kovin rauhatonta täällä! Puhelinhan minä teidän saksalaisenne kanssa, koetin häntä vakuuttaa. Vaan hän vain häkätti mulle: — "Lakko! Ei saa olla hempeä lakolle". No, mistä minä siis tiedän, lakkoko teillä on vai mikä… Silloin kun minä itse palvelin rahatoimikamarissa…

— Vaan mitäs se saksalainen oikein sanoi, häh? — pauhattiin joukossa.

— Kyllä minä hänelle järkisyyt selitin! Sepä tietty, sillä mahdotontahan on toimeentulla sillä, mitä te saatte. Vaikka tehtaalla työ nousee satoihin tuhansiin! Rahatoimikamarissa olen minä tottunut numeroihin… ja ne vilisevät silmissäni heti kun alan loppusummia laskea… No niin, — vaan elkää huoliko minua vaivata enempää… Vieläpä huutamalla huusi korvaani se saksalainen ja sanonpa teille muutaman salaisuudenkin: — oli puuhassa kutsua tarjokkaita päiväkaupalla… tulityöhön.

— Niinkö? — sanoi Potapov synkästi.

Mutta Ljaksanitsh riehahti äkisti vihanpuuskaan.

— Jos niin… niin kaikki työmiehet nostatamme lakkoon!! — ja hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi kiskaissut maasta irti jotakin raskasta.

— Ei heillä ole siihen oikeutta! — huusivat työmiehet: — me teemme työtä vuosikaupalla, me olemme tänne perheinemme asettuneet! Vai aikovatko he meidät kadulle viskata?

— Nähdäänpäs vielä! — virkkoi Potapov kokonaan pörhistyneenä ja ikäänkuin karvat pystyssä vihasta:

— He tahtovat meidät kuljettaa jyrkänteen reunalle? Koettakootpa! Voimaan on pakko vastata voimalla, — vaan kuka on väkevämpi, se on vielä koettelematta!

Ljaksanitsh ikäänkuin voimisteli käsillään.

— Kaikki me nostatamme lakkoon! — huusi hän: — sekä shilorojevilaiset että neimannilaiset… Loukkaukseen emme taivu!

Hän kääntyi ympäri.

— Toverit! Oitis tehtaalle!

— Oitis!!

He kääntyivät siihen suuntaan, josta tehtaan savupiiput häämöttivät. Aurinko valaisi heidän päättäväisiä kasvojaan. Iivana pappi tarkasteli heitä miettiväisesti ja hän tunsi heistä uhoavan jonkunlaista vastustamatonta voimaa.

— Vaatikaamme itse Muhapelliä! — kuohui Ljaksanitsh. — Tulkoon ulos puhumaan! Vaan jos riitaa rakentaa, niin riidellään vaan!

— Jääkää hyvästi, Grigori Petrovitsh! — huusivat työmiehet.

— Veikkoseni, elkäähän vain tehkö tuhmuuksia! — koetti Perehvatov vakuuttaa.

He poistuivat, ja oli kuin heidän käynnissään olisi ollut jotakin erikoista, mikä ei kuulu tavallisille ihmislaumoille.

Muutamat työmiehistä katsahtivat taaksensa ja hymyillen nyökäyttivät päitään Aleksandra neidille.

— Hyvästi Aleksandra Porfirjevna!

— Hyvästi, toverit! — vastasi tämä.

Iivana pappi ja Perehvatov katsahtivat kummeksien neiti Shirokosadovaa.

— Mutta tehän näytte olevan heidän kanssaan ihan veliveikkoset! — sanoi Perehvatov.

— Kuinkas minun sitten pitäisi olla heidän suhteensa? Sehän on minulle kaikki tuttua väkeä…

Edetessään joku työmiehistä vihelsi, joku toinen alkoi laulaa laulua, jolloin toiset siihen yhtyivät. Savitanner oli hetkeksi elostunut.

Pilvettömältä taivaalta valoi aurinko kultaista valoaan vajojen mustiin kattoihin; tehtaan piiput ikäänkuin hymyilivät syrjästä vasten aurinkoa. Nälkäturpainen kulkurikoira ilmestyi keskelle tannerta ja alkoi ulvoa kuullessaan laulua, joka häipyi tehdasrakennusten taa.

— Pelkään, — puhui Perehvatov, — ettei tämä hyvällä lopu. Heikki herra ei hevillä suostu myönnytyksiin. Ja ne ovat siellä koonneet jonkun neuvoston, tahtovat ilmoittaa asian kuvernöörille…

Aamiaisen jälkeen lausui Aleksandra Porfirjevna hyvästit talonväelle, ja Iivana pappi ja Paulinkka hankkiusivat menemään Rudometovin luo.

He kulkivat kolmen yhdessä pitkin Takaliston autioita katuja.

— Voi kuinka minä hirveästi pidän teidän vaimostanne! — virkkoi
Aleksandra Porfirjevna Iivana papille.

— Mistä ihmeestä te hänet tunnette? — kysyi pappi.

— Miten mistä? — kummasteli vuorostaan Aleksandra Porfirjevna, katsoen vuoroin Paulinkkaa, vuoroin pappi Iivanaa.

Paulinkka pyrskähti nauramaan, vaan pappi Iivana, käsittämättä asianlaitaa, joutui kauheasti hämilleen. Silloin vasta Aleksandra neiti äkkäsi erehdyksensä.

— Minä kun luulin että Paula Grigorjevna on teidän vaimonne, — nauroi hän.

— Miksi te niin luulitte?

— Kas kun hän minulle oli sanonut että hänen miehensä on pappi.
Sitäpaitsi te koko aikana ette päästänyt silmiänne irti hänestä.

Paula Grigorjevna kosketti neidin kyynäspäätä ja katsahti kummallisesti naurahtaen häntä kasvoihin:

Tosiaanko? — virkkoi hän viekkaasti.

— No kaikkea!—sanoi pappi pitkään, rykien: — minä kun en tuota vähääkään hoksannutkaan. Mutta olettepa te, neiti, aika myrkyllinen!

— Ka sellainenhan olen! Nähkääs: minä ylipäänsä en liioin suosi pappeja. Minun käsittääkseni kunnon ihminen ei rupea papiksi…

— Ohoo! Sepä ankara tuomio! Mutta se on puolueellista…

— En minä läsnäolevia tarkoittanut.

— Se ei muuta asiaa!

— Nähtävästi minä taas teitä satutin. Elkää erehtykö, hyvä ystävä.

— Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti… löylyttäkää vain! Minulla on kumara selkä, joka kaiken kestää, vaikka olenkin kunnoton mies…

Aleksandra Porfirjevna rupesi nauramaan.

— Millenkäs te nauratte?

— Sille, kun te loukkaannutte. Semmoisesta minä pidän. Ainoastaan hyvät ihmiset kykenevät loukkaantumaan!

— Tuopa ei ole hullumpaa logiikkaa!

— Semmoisen suhteen, mistä en pidä, olen minä aina jyrkkä. Vaan äskettäin ette minua miellyttänyt…

— Entäpä nyt? Neito nauroi viekkaasti.

— Nythän tuota olette kokolailla… Minä tunnen teitä kohtaan myötätuntoisuutta… kuten oikeaa ihmistä kohtaan.

— Siitäpä siis kiitos teille! sanoi pappi.

Sillan takaa, mäkirinteeltä, tuli näkyviin ukko Shirokosadovin talo. Sen edessä oli vähäinen paaluaitaus vanhanaikaisine, kömpelöine puineen, jotka raappivat akkunoita ja loivat runsaan varjon. Vihreän seasta näkyi talon pitkä ja matala fasaadi, joka oli maahan painunut, aikoinaan siniseksi maalattu, mutta nyt jo paikoin virttynyt, ja siinä tavattoman suuret pimeät akkunat ilman akkunaverhoja, jonkatähden talo näytti asumattomalta. Portille päästyä sanoi Aleksandra Porfirjevna:

— Kuulkaahan? Mennäänpä iso-isiin luo! Vaarista se olisi hirveän hauskaa! Hänen luonaan ei käy juuri ketään, vaan ennen hän eleli hyvin leveästi…

Iivana pappi katsahti Paulinkkaan.

— Mieluusti minun puolestani, kunhan vain ei kauvan viivytä.

He astuivat sisään autiolle pihalle, joka oli ruoholla kasvettunut ja jossa oli tilavia vaunuvajoja ja talleja, näöltään tyhjiä. Myös sisältä näytti talo asumattomalta. Avarasta salista kävi kylmän uho. Vanha, päällystetty huonekalusta näytti rapistuneelta. Kuvastimet kurkistelivat ikäänkuin arastellen seinämiltä. Iso hämähäkki kiipesi kiireesti kattoa kohti pitkin hienoa lankaa. Myös vierashuoneessa seisoi raskas, vanhanaikuinen, kolkko huonekalusta, ja laesta riippui kynttiläkruunu, jota ei pitkiin aikoihin oltu sytytetty. Keveästi raappivat akkunoita puiden oksat siimestäen hiljaista autiutta. Palkit narahtelivat tulijain varovaisten askelten alla. Kammottava tunne valtasi Paula Grigorjevnan ja hän tarttui väkinäisesti Iivana pappia kynkästä…

— Mikäs sinulle tuli? — kuiskasi pappi.

— Tuntuu niin kummalliselta! Aivan kuin täällä joku olisi kuollut…

Aleksandra Porfirjevna aukasi raskaan, kumeasti narisevan oven. He tulla töksähtivät huoneeseen, joka heistä näytti elolliselta vain läpikuljettujen huoneiden autiuden jälkeen. Se oli ukko Shirokosadovin makuukammio. Siellä vallitsi oikein tuollainen alkuaineellinen epäjärjestys. Aivankuin olisi kaikista muista huoneista tänne raahattu kaikki hylkytavara, pinottu läjiin ja ripustettu hajalleen miten sattui pitkin seiniä. Siinä seisoivat toisiinsa sekaantuneina nojaimet ja tuolit, jotka näyttivät kerrassaan peloittavilta rapistuksessaan; pelipöytä kortteineen ja liidunpalasineen oli niin kiinni pienen napupelipöydän kanssa ettei siitä voinut sivu päästä; tavattoman iso kirjoituspöytä oli työnnetty likelle sänkyä, joka oli aivan matala ja leveä kuin arkisohva, ja jonka vuodetta nähtävästi ei milloinkaan oltu korjattu. Pitkin seiniä roikkui kellastuneita valokuvia ja arvokkaannäköisten kauppiastyylisten vanhusten öljyvärisiä muotokuvia. Muudan arkkipiispa katseli ankarasti kuni elävä seinille ripustettujen halattien, paitojen ja lievetakkien takaa. Vuoteella istui kuluneessa, pehmoisessa, bukharalaisessa viitassaan, harmaapäinen, ryppykasvoinen vanhus ja värisi kokonaan kuin vilusta, vaikka aurinko parhaallaan paistoi tännekkin — noihin pölyisiin, puoleksi verhottuihin akkunoihin. Kaula hänellä oli laiha ikäänkuin venyttämällä kavennettu; ryppyiset kasvot harmaine parran typyköineen näyttivät teräviltä, mikä kai johtui siitä että niistä tihtasivat tuikeat, kylmät, älykkäät, myrkyllisen-pilkalliset silmät, joiden syvyydestä päilyi tuo tumma pohjamuta, mikä niin oli ominaista kaikkien Shirokosadovien silmille. Vanhus oli jostakin kiihdyksissä ja hypisteli hätäisesti molemmin käsin viittansa rinnuksia.

— Vieraat, jotka tulevat oikeaan aikaan, ovat kuin luut, jotka nälkäiselle viskataan! — alkoi hän puhua.

Hänen kimakassa äänessään oli valtava sävy.

— Vaan vieras, joka sattuu sopimattomaan aikaan…? — alkoi Iivana pappi.

— On kuin mahansa täyteen syöneen jälkiruoka! — naurahti vanhus, vintilöiden Iivana pappia ja Paulinkkaa lävistävällä, ikäänkuin hypähtelevällä katseella: — en tunne, pyhä isä, en teitä enkä teidän arvoisaa muorianne… Mutta varmaankin olette hyviä ihmisiä! Heh-heh! Sandra kuljettaa näet luokseni ainoastaan hy-y-viä ihmisiä. Istuutukaa, pyydämme nöyrimmästi… Kiitos että tulitte vanhaa miestä katsomaan! Ukko Shirokosadov ei ole nykyisin oikein kurssissaan… heikontunut, näivettynyt on ukko Shirokosadov! Hänestä ei välitetä! Nykyisin kaikki isoiset miehet ovat mennyttä kalua… Tilanomistajat… maanviljelijät… tehtailijat…

Hän yskähti pappi Iivanalle käsittämättömästä suuttumuksesta.

Samalla kohosi pimeästä nurkasta ikäänkuin musta varjo, kömpelö ja leveä haamu, Porfirius Shirokosadov. Mutaisin silmäyksin hän tuijotti vieraisiin eivätkä hänen kasvonsa mitään ilmaisseet. Tervehtiessään ojensi hän jokaiselle paksun, turvettuneen, lyhytsormisen, kummallisen kylmän kätensä sekä virkkoi isäänsä kääntyen:

Tuulotelkaahan, isäseni, itseänne vierasten seurassa… Voimmehan puhella perästäpäinkin.

Raskain askelin, josta huonekalut hypähtelivät, vieläpä arkkipiispa seinällä tärähti, poistui Shirokosadov ulos makuukammiosta. Ja pitkin etäisiä huoneita kaikuivat hänen painavat askeleensa aivankuin siellä olisi vaeltanut keskiaikainen ritari täysissä tamineissaan.

Ukko seurasi hänen menoaan vihaisin katsein.

Nähtävästi jokainen pojan sana oli hänen mieltään kuohuttanut.

— Ja mitä hän noin kopistelee, kopistelee! — kärisi ukko: — ruumisarkkuako hän minulle naulata kaputtelee?!

— Se on hänen käyntitapansa, isoisä kulta. Elkää olko levoton! — sanoi Aleksandra Porfirjevna istahtaen hänen rinnalleen ja hiljaa tarttuen häntä kädestä.

Neito suuteli vanhuksen kättä.

Ukko rauhoittui tuokiossa ja hänen silmänsä syttyivät iloiseen liekkiin.

— Sandra kulta! Sandra pieni! — jupisi hän: — Sinun tähtesi juuri isoisä näin yhä taistelee.

— Kiitos, vaari kulta, te seisotte takanani kuin vankka vuori. Teihin minä toivoni asetan, — puheli neito lempeästi: — totta tosiaan, vaari ei ilmianna, kyllä minä sen tiedän!

Ukko suli miltei lapselliseen nauruun.

— Nähkääs, millainen pojantyttö minulla on? — sanoi hän ojentaen Iivana pappia kohti laihat, vapisevat kätensä, jonkatähden hänen bukharalainen viittansa lemahti auki paljastaen hänen käheästi huohottavan rintansa: — kultainen on minulla pojantytär! Hän on minuun kokonaan kiintynyt! kuin oma tytär ikään! Shirokosadovilaista verta… talonpoikaista! Jyrkkä ja lempeä yhtaikaa! Me Shirokosadovithan olemme tallukanpunojien sukua… Järjellä me olemme itsemme ihmisiksi kehittäneet… emmekä väkivallalla! Katselkaahan tuota muotokuvaa tuolla seinällä!

Vanhus osoitti isoa öljymaalausta, joka kuvasi kuivakiskoista talonpoikaa räikeine, älykkäine kasvoineen ja luonteenomaisine tummine katseineen.

— Se on maanmuokkaaja… minun siittäjäni! Katsokaahan vaan! Minä en hylkää sukuani, en häpeä sukuperäni halpuutta. Sillä kuka ihminen, Herran Jumalan luoma, on syntynyt moukaksi? Sekä aateliset, että kauppiaat, että talonpojat… ovat kaikki samasta savesta tehtyjä! Järki… kas se on pääasia! Kahta ihmistä eroittaa toisistaan ainoastaan järki… ja vielä sielu! Ja kellä ihmisellä sielu vain on lavea ja puhdas, ja järki terävä — se totisesti on ruhtinas ja aatelismies, vaikkapa synnyltään olisikin moukka…

Ukko joutui jälleen mielenkuohuun, kurkotellen hoikkaa kaulaansa.

— Mutta vaikka tuo Porfirius onkin minun poikani… niin en rakasta häntä!

— Vaan minuahan rakastatte, isoisä kulta? — kysyi Aleksandra neiti johtaakseen vanhuksen ajatukset toisaanne.

Ukko siveli kämmenillään tytön korvia, veti luokseen ja lähes autuaallisella hartaudella suuteli häntä.

— Sinä olet minun ainukaiseni! — puheli hän mieli liikutettuna: — kaikki muut ovat vanhuksen hyljänneet eivätkä häntä rakasta! Sinä yksin olet minut ymmärtänyt. Olet käsittänyt vanhan isoisän! Isoisä on syntinen ihminen… varas ja rikoksentekijä tämän maan päällä… Mutta yhden asian vain isoisä osaa… Verensä ja henkensä uhraa sinun tähtesi!

Kyyneleitä näkyi vanhuksen silmissä.

— Armas isoisä! Miksi sinä tänään olet niin rauhaton?

Ukko ei vastannut, vaan jälleen jännitti hermojaan.

— Taas kopistelee! Taas kopistelee! Kaukaisista huoneista kuuluva Shirokosadovin askelten ääni läheni lähenemistään. Tuntui kuin koko autio talo olisi niitä askeleita seurannut säikähtyneesti kyyristyen kokoon kylmine sisuksineen.

Ovi aukeni ja Shirokosadov astui sisään.

— Isä, minä olen luopunut äskeisestä tuumastani! — alkoi hän puhua jonkunlaisella sävyntuntumattomalla äänellä, katsomatta ketään silmiin: — minun täytyy huomenna matkustaa Bogdanofkaan markkinoille. Puhutaanpa siis asia heti loppuun… Varsin mukava että täällä on Aleksandrakin saapuvilla ja tuo arvoisa pappi tuossa… Arvoisa pappi voipi myös jonkun järkevän sanan lausua.

Raskaasti, kuorsahtaen, laskeutui hän nojatuoliin hiukan haaroittaen jalkojaan ja antaen paksujen käsiensä pudota polvilleen.

— Aleksandra! — sanoi hän: — etkö ole vielä vehkeilyltäsi heittänyt?

— Mitä vehkeilyitä? — katsahti tytär kummastellen.

— Hankettasi matkustaa Pietariin opiskelemaan… Neidon kasvot muuttuivat ankariksi ja itsepäiset silmänsä himmenivät kuten isälläkin.

— Minä en muuttele päätöksiäni! — sanoi hän kuivasti.

— Mutta jos minä… käsken?!

— Minä olen täysikäinen ja voin menetellä itsenäisesti! Minulla on elämäntarkoitus eikä mikään voi pakottaa minua palaamaan omalta polultani!

Shirokosadov lyödä lämäytti polviaan lyhvillä sormillaan.

— Mutta jos minä… käsken?! — toisti hän itsepäisen-karkeasti: — minä sylkäsen sinun täysikäisyyttäsi! Minä olen isäsi! Minä sinut olen kasvattanut… minä sinusta vastaan! Minä tiedän, mikä sinulle on pahaksi ja mikä hyväksi! Katsohan, tyttö!… Isäsi näkee kaikki! Ja jo nyt olet sinä huonolla tiellä…

— Millähän huonolla tiellä minä sitten olen?

— Kyllä minä tiedän… kyllä tiedän! Sinun joka askeleesi minä tiedän! Takaliston taivaltajatar! Luuletko sinä etteivät ihmiset huomaa, minkä roskaväen kanssa sinä repostelet? Minulle siitä puhuvat jo ihmiset, joilla on valta… Häpäiset oman isäsi! Eikö jo riitä!

Hän polkasi jalkaansa, josta tytär säpsähti.

— Eikö jo riitä? — toisti hän: — olet käynyt lukion läpi… siinä on tarpeeksi. Olet tullut hemmotelluksi! Tuollainen oppi jo riittää hyvälle morsiamelle!

— Morsiamelle?! — huudahti tytär: — mitä se merkitsee?

— Udalov sinua pojalleen kosii! Vanhimmalle pojalle. Udalov… kauppaneuvos! Tehtailija… Udalov… miljoonanomistaja! Ymmärrätkös?

Hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi niillä pidellyt maanpalloa.

— Kas sellainen ääretön onni sutkahtaa käsiin! Eikö jo riitä, tytär… eikö jo riitä tuhmuuksia? Tällaista onnea ei saa käsistään päästää. Paras pari koko läänissä! Me… nousemme kuin vuorelle! Shirokosadoveihin ei enää ylletä kädellä! Sinä olet vielä tuhma, et osaa arvostella. Hallitsijatar sinusta tulee! Kaikki on mateleva jaloissasi sentähden että rahoissa on voima… Ääretön voima! Ja valta! Ja kuta enemmän on rahaa, — sitä enempi on valtaa! Ääretöntä valtaa! Minulla on puolet kihlakuntaa käsissäni… Kaiken jätän sinulle! Kultaisella kehällä kukistat kaiken, olet hallitseva! Turvaudu vain järkeen! Udalov — on ensimmäinen tehtailija! Kuvernöörikin on hänen käsissään… käypi vieraissa… Ministerinkin on vastaanottanut!

Hän tempoili käsillään kuvittelemiaan valta-alueita.

— Sitä loistoa! Pääset ruhtinattareksi! Voit koristaa itsesi ylt'yleensä jalokivillä. Sinä juuri! Shirokosadova! Udalov! Miljoonanomistaja!! Jolla on kullanetsintäpaikkoja Uraalissa… sirottele sitten mielinmäärin omia kalliita kiviäsi! Kylve briljanteissa!

Aleksandra Porfirjevna läiskäytti kämmeniään ja huudahti kiihkeässä vihastuksessa:

— Mitä te tarkoitattekaan? Aijotteko tehdä minusta kauppaa?!

Ja vaistomaisella liikahduksella nojautui hän isoisän olkapäähän.

Tämä naurahti häijyn myrkyllisestä.

— Ei se mitään, Sandra kulta, ei se mitään! — puhui hän: — isäsi marssii suoraan kuin Shirokosadov konsanaan. Mutta hän on hairahtunut suunnasta. Hän ei marssi eteenpäin, vaan taaksepäin… Meitä vastaan! Ja sentähden, poika parka, turhaan sinä siinä riehut, — me sinun kanssasi taistelemme!

Vanhus ojenteli häntä kohti vapisevia käsiään.

— En minä teidän kanssanne, isä, halua taistella! — sanoi Shirokosadov taas silmähtäen isäänsä raskain katsein: — ei tämä meille sovi. Minä tahdon teidät saada vakuutetuksi! Vanha te olette… ja aivankuin järjiltä mennyt, ette käsitä omia harrastuksianne. Vaan ettekös juuri te itse kerran minut samalla tavalla naittanut? Huonostikos kävi?

— Kadun Herran edessä! — virkkoi vanhus laskien päänsä, — niin tosiaan, poika parka!… Olen minä ansainnut tämän nuhteen. Toisellainen minä silloin olin… En ymmärtänyt. Järjen vain laskin, vaan sydäntä halveksin… Niinpä sinusta sydämmen tapoinkin… Syyllinen olen! Sinä olet minun luomani, korppikotka… mutta sinulle en anna Sandra kultaamme. Enkä annakkaan, sinä korppikotka! Hänpä se on minun järkeni kirkastanut. Sandra tyttömme kulkee omaa tietään… kultaisella sydämmellä, haukan järjellä ei voi olla kehnoja teitä…

— Te olette tullut hulluksi, isä parka! — nousi Shirokosadov sanomaan.

Mutta ukko huusi jo valtavan shirokosadovilaisen huudahduksensa:

— Minä tahdon näin!!

Shirokosadov vimmastui.

— Siispä minä hylkään tyttäreni! Riistän häneltä perinnöt!
Menköön, menköön… omaa tietään! Kyllä minä ne tiet tunnen! Se on
kaikki sitä Sinaiskia! Sen bogdanovilaisen lääninrovastin poikaa!
Ylioppilaskujeita! Kyllä minä tiedän… Roskaa ja moskaa!

— Eikö teitä hävetä noin puhua! — leimahti Aleksandra neiti vihasta paisuen puhumaan. — Jos minä… jos minä häntä lemmin! Minä en tahdo salata! Minä en salaa! Ja minä tunnustan nyt teille suoraan: hän on minun sulhaseni!

— Kas, kas… kas noin sitä mennään! — kiljui Porfirius Vlasitsh osoittaen isälleen tytärtä sormellaan: — siinä sen kasvatuksen hedelmät näkee: matkustakoon, matkustakoonpa vielä lisää oppimaan! Matkustakoon! Mutta sen minä sanon vielä kerran: elköön odottako kopeikkaakaan rahaa minulta moisiin tomppelimaisiin vehkeisiin!

— Vai rahaa, vai rahaa! — kiihtyi äkisti katkonaisesti puhumaan Aleksandra, Porfiriuksen tytär: — vai rahaa! Teidän rahanne! Minä en teidän rahojanne tarvitse… pitäkää ne itse! Minä en tarvitse! Kurjassa hökkelissä minä tulen elämään, itse aijon elättää itseni omalla työlläni! Kuuletteko? Minä en tarvitse teidän rahojanne!

Shirokosadov karahti turkinpunaiseksi naamaltaan.

— Ovatko minun rahani sitten… varastettuja, häh?!…

Silloin nousi vapiseville jaloilleen vanhus ja, kääriytyen viittaansa, lausui häijyn-käheästi:

— Vai et anna rahoja? No, ei tarviskaan! Ukko Shirokosadovilla löytyy vielä joku kolikka mustan päivän varalta… Löytyy kyllä, poika parka. Vaan sinun rahojasi ei tarvita! Kyselet, onko ne varastettuja? Kunniallisella kaupalla minä olen ansainnut ne rahat, mutta sinun rahasi ovat — köyhiltä puserrettua mehua…

— Kulta-isoisä, elä huoli, elä huoli! — keskeytti hänet Aleksandra neiti: — elä huoli noin puhua!

Shirokosadov katsoa pöllötti kummastunein ja ikäänkuin unisin silmin. Aivankuin olisi hän nähnyt ensikertaa sekä isän, että tyttärensä eikä ollut heitä tuntea, ja heidän puheensa tuntuivat hänestä vierailta ja oudoilta. Aivankuin koko tunnettu mailma olisi hänen edessään pyörähtänyt nurin ja ikäänkuin eivät kaikki sen olennot ja ilmiöt enää olisi olleetkaan samat, millaisiksi hän ne oli tottunut huomaamaan. Hän vaikeni katsellen samein silmin itkevää tytärtä ja vanhaa isää, joka kopeloi jotain pitkin seinää vapisevilla, epävarmoilla käsillään. Kääntyen jyrkästi poispäin, läksi hän ulos huoneesta paukauttaen oven jälkeensä kiinni. Ja jälleen hänen askeleensa säikyttivät vanhaa taloa töminällään.

— Kolistele! Kolistele vaan! — kähisi vanhus kopeloiden seinältä lievetakkiaan ja mennen verhojen taa. — Sandra pieni! — puhui hän sieltä: — avaa akkuna ja huuda Kaaproa valjastamaan hevosta.

— Mihin te aijotte, rakas isoisä?

— Ole vaiti! Elä kysele! Me lähdemme yhdessä… Rudometovin luo. Ole vaiti, Sandra kulta.

Hän tuli esiin verhojen takaa, hullunkurisuuteen saakka kummallisena ja surkeana kapeissa mustissa housuissaan ja pitkäliepeisessä sortuutissaan. Hän muistutti näöltään ruokkimattomuudesta kuihtunutta koiraa. Hänen harmaa, pienoinen päänsä tärähteli hoikan ja hienon kaulan päässä…

Kun Shirokosadovien lähdettyä Iivana pappi Paulinkan kera kulki talon rintaman ohitse, vilahti heille hetkeksi pölyisten akkunain takaa Shirokosadovin kasvot. Tämä seurasi heidän menoaan tylsin ja samein katsein…