V.

Aamun tullen hankkiusi Iivana pappi takakaupungille. Veli Matvein käski hän odottaa itseään kello kolmeen saakka asunnossaan, mutta sitten menemään Rudometovin luo.

— Minä ravaan tästä heti veli Grigori Petrovitshin luo! — puhui hän. — Sillä ihan varmasti luulen että Paulinkka on siellä kotonaan! Sen naisen minä tunnen! No, mutta jos vastoin luuloa sattuisi jotain sellaista mikä on oikeus ja kohtuus… että ihmiset rupeaisivat lörpöttelemään Rudometovin veljenpojasta, — kuten Jumala suokoon, — niin pannaan esipappi tiukalle. Hän etsii veljenpoikansa vaikka merenpohjasta ja toimii asianhaarojen mukaan.

Matvei pappi huokasi pyörähyttäen pienoista päätään.

— Jospa Jumala soisi!

— Luota sinä siihen!

Kääriytyen uuteen mustaan viittaansa ja painaen päähänsä siihen kerrassaan soveltumattoman ruskettuneen ja läpipölyttyneen hatun, suuntasi Iivana pappi askeleensa juhlallisesti pitkin Lääninrahastonkatua kohti Joentakalistoa, herättäen näyllään kummastusta jossain laihassa porvarissa, joka kauvan katsoi hänen jälkeensä, vihdoin sylkäsi ja ilkeästi virkkoi:

— Senkin kellotapuli!

Mentyään leveän, pitkän laskusillan ylitse, uppoutui Iivana pappi likaisille, kapeille takakaupungin kaduille. Ne olivat hyvin autiot. Väestö oli hajaantunut tehtaisiin ja torimyymälöihin; lapsikakarat eivät vielä olleet ryömineet ulos komeroistaan rämpiäkseen rapakoissa — noissa viheriäisissä, jotka eivät koskaan kokonaan pohjaan kuivuneet.

Tämä ihmistyhjyys, joka muistutti hautausmaan autiutta, löi leimansa kömpelöiden, rappeutuneiden rakennusten kaikkeen viheliäisyyteen. Yksi ainokainen uusi ja valkoinen rakennus, kuni kuningas valtaistuimeltaan, katseli ylpeästi korkealta perustukseltaan köyhiä naapureitaan.

Iivana pappi sen tunsi.

Punanen lyhty sen sisään käytävällä oli sammutettu ja heilui naristen tuulessa. Porrasten edessä seisoivat nelipyöräiset ajoneuvot. Kaksi rotevaa nuorta miestä oli niihin paraikaa istuttamassa kulunutta palttoota, jonka sisässä näytti liikkuvan jotakin hyvin litistynyttä ja kokoon kitistynyttä — aivankuin mikäkin kummitus päivän valossa.

— Kuka se on? — kuului ankarasti kysyvän viiksiniekka poliisimies.

— Vieras! — vastasi toinen nuorista miehistä, — Udalovin puotipalvelija, Ivan Prokofjitsh, saippuatehtaalta. Kolmatta päivää jo ihan heikkona miehenä. Sairaalaan viedään… hyvä mies näet. Tytär hällä on mennyt miehelään… tuolle puolelle kaupunkia… sen Udalovin kanssa! Siitä asti hän…

Palttoo oli vaiti.

Se istutettiin rattaille, mutta se vyörähti sivulle aivankuin kaikki sairaan luut olisivat pehmenneet elämän "autuudesta" tai ikäänkuin joku olisi päälleastuen musertanut hänet.

Kapea, ruma poikkikatu, mikä herätti tuskaa kulkukoirassakin, joka istui pitkän, lialla pirskoitetun aidan luona ja ulvoi nostellen ilmaan märkää turpaansa, — johti Iivana papin avaralle pellolle, joka kaikilta suunnilta oli ojilla ympäri kaivettu. Mättäät ja saviröykkiöt muistuttivat kiireesti luotuja hautakaivoksia. Tämän savilouhoksisen vainion äärillä häämötti pitkiä, noella peitettyjä rakennuksia, jotka muistuttivat näöltään koridooreja. Iivana pappi tunsi ne hyvin: ne olivat Udalovin tiilivajoja. Niiden vieressä punoitti vastapoltettuja tiilihautoja. Keskellä vajoja, kuni temppelin harja, kohosi äärettömän suuri musta katto ylitse jättiläismäisen uunin, jossa tiiliä poltettiin. Sen raoista tuprusi vielä sakea savu aivankuin hirviön hengitys, jonka punainen kita viskeli katon alta vainiolle tulipunaisia heijastuksia. Ja kuitenkin sekä vainio että rakennukset olivat ihmistyhjät: ei missään näkynyt ainoatakaan elävää sielua.

Poikkikadun nurkan takana, akkunoineen päin tiilitehtaita, seisoi iloinen pieni valkoinen talo, kirkkaanvihreine kattoineen ja hakuliaitauksineen, jossa vihersi akasioita. Kaikki sen viisi akkunaa olivat avatut; niissä näkyi kukkia ja tuulessa vienosti häilyviä musliini-uutimia. Paraatiovella loisti kirkkaaksi kiilloitettu vaskinen laatta kaiverruksineen: "kolleegiasessori Grigori Petrovitsh Perehvatov".

Akkunoista virtasi ulos kitaran säveliä ja laulun hiljaista säestystä.

Iivana pappi tunsi Paulinkan äänen.

Nuorehko palvelustyttö kysyi aluksi:

— Kuka siellä?

Vaan sitten aukasi hänelle hymyillen oven ikäänkuin jotakin arvaillen, ja pappi astui hänen perässään hämärän kuistin läpi pitkin sileätä, maalattua lattiaa pienoiseen etehiseen, jossa riisui viittansa raskaasti huohottaen ja pyyhkien otsaansa suurella punaisella nenäliinalla.

Ja astui saliin.

Ikäänkuin likaiselta, haisevalta, myrskyn runtelemalta laivan kannelta laskeutui hän kapteenin hyttiin. Siellä oli rauhan mailma, se porvarillisen tyytyväisyyden hiljainen sopukka, jollaisen vain voi löytää vanhojen, ylimääräisten virkamiesten luona, jotka kymmeniä vuosia ovat pesäänsä punoneet, — missä he rauhallisesti ovat haaveksineet saavansa kuolla jälkeen elämän, jonka ovat koettaneet elää niin "kunniallisesti" kuin mahdollista, elääksensä sitten toisessa mailmassa myös yhtä tyytyväisesti. Kaikki oli sinne vuosikymmenien kuluessa kasattua, kaikki satoja kertoja aseteltua ja mittailtua ennenkuin se oli saatu paikoilleen, jokaisella esineellä oli oma historiansa ja omat muistonsa niin että oli vaikeata sanoa: isäntäkö nämät kaikki kalut omisti vai kalutko isännän omistivat, hänkö niitä piti vangittuina vai nekö häntä. Kuni kaunis unelma, joka on toteutunut ja jähmettynyt liikkumattomiin muotoihin, niin seisoivat siellä vanhanaikaiset, hiukan kömpelöt tuolit akkunain ääressä, joiden valkoisten musliiniverhojen lävitse valo pehmeästi laskeutui oleanderein, kiinalaisten ruusujen, fiikusten ja tuijain lehdille, jotka vuosikausia olivat kasvaneet huoneen lämpöisen sisustuksen keskessä; liinoilla katetuilla pikkupöydillä seinävierillä seisoivat lamput punaisten valovarjostimien alla; lepäsivät albumit, joissa vielä säilytettiin kellastuneita valokuvia eräistä henkilöistä vannehameet ja krinoliinit yllä. Nurkissa seisoi hyllytorneja korukaluineen ja ja vanhanaikuisine aikakauskirjoineen. Seinillä riippui runsaasti kuvia kokonaisesta virkamiesheimosta, ryhmittäin ja yksittäin: kolleegisihteereitä melankoolisine kasvoineen esiintyi siellä sekaisin lääninsihteerien kanssa. Kaikki yhdessä ympäröitsivät jotakin totisenautuaallista byrokraattista naamaa, joka vuorostaan kunnioituksen sekaisesti hymyili jollekkin vielä totisemmalle ja autuaallisemmalle naamalle. Ikäänkuin kokonainen sotajoukko tshinovnikkoja olisi täällä löytänyt itselleen turvapaikan keskellä köyhyyden ja vaivan huokausten ympäröivää merta! Kaakelimuurin luona mustalla vahakankaisella sohvalla istui Paulinkka, sormiellen kitaran kieliä.

Häntä huuhteli auringon pehmoinen valo leikkien uunin valkoisella pinnalla. Toinen jalka heitettynä toisen ylitse istui hän siinä kuin mikäkin laulajatar ravintolan estraadilla. Hänen päänsä oli hiukan uhmaavasti taapäin kallistettu, huuliensa reunojen välissä piteli hän paperossia, jota tuskin oli poltettu ennenkuin se oli sammunut. Paulinkan kasvot olivat lempeämuotoiset, harvinaisen valkoiset ja lapsellisen-pulleat; harmaissa silmissä leimahtelivat ja sammuilivat kiihkoisat kipunat; hienot, pehmoiset kiharat varjostivat kaunista ja älykästä valko-otsaa; veitikkamainen hymy väreili purppuranpunaisilla huulilla, mutta suupieliin oli asettunut joitakin ylpeitä ja samalla kertaa katkeria piirteitä, aivankuin siellä olisi piillyt ankara ajatus, jota hän koetti karkoittaa luotaan ja siksi niin huolimattoman uhmaavaisesti pyöritteli päätään.

Nähdessään Iivana papin pudotti hän puoleksi soittimensa.

Hänen silmänsä himmenivät.

Mutta kohta taas kirkas, hellä puna valahti hänen kasvoilleen ja ikäänkuin naurunkipinät räiskähtivät hänen silmistään. Työntäen pois soittimen ja viskaten jonnekkin paperossinsa hypähti hän ylös elävänä kuin tuli.

— Voi kuinka hauskaa! — sopersi hän. Ja tarttui papin molempiin käsiin.

— Minä luulin että se on… isä! Vaan kas se onkin Ivan Vasilitsh!
Tätäpä en olisi odottanut! En vähääkään! Kuinka parahiksi tulitkaan!
Jumalani, kuinka parahiksi! Hyvä ystävä, tiedätkös mitä: tänään menemme
välttämättä musiikkia kuuntelemaan — niinkuin ennen… Eikös niin?
Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!

Huomattuaan, että Iivana pappi tavattomalla ihmettelyllä tuijotti jonnekkin nurkkaan, rupesi hän seuraamaan hänen katsettaan, huomasi oman heittämänsä paperossinpätkän ja alkoi vielä hilpeämmin ja kiihkeämmin nauraa.

— Tupakoitko sinä?! — virkkoi Iivana pappi.

Nauraen huudahti toinen:

— Se on naisemansipatsioonia!

Ja alkoi pyörittää pappia pitkin lattiaa.

— Voi kuinka minusta on hauska! Kuinka hauska!

— Mikä sinulla on? — neuvotonna rypistäen kulmiaan kysyi Iivana pappi: — aivanhan sinä olet kuin omasta itsestäsi irti! Arvoisa rouva, maatushkaksi mainittu… ja nyt kuin tytön letukka!

Paulinkka irtausi papista, viskautui sohvalle paiskaten päänsä selkänojaa vasten, tulipunaisena kasvoiltaan, ja raskaasti läähättäen naurun seasta jäi katsomaan aurinkoa läpi akkunan.

— Katsohan! Aurinko kurkistaa akkunaan! Aivan kuin ensikerran sen näkisin! Aurinko. Armas aurinko! Kuinka kirkas se on! Kuinka siitä huokuu hellettä ja hilpeyttä!

Mietteliäs ilme laskeusi vitkaan hänen kasvoilleen ja puna pakeni niiltä.

— Ivan Vasilitsh, minähän… olen paennut Matvein luota.

— Tiedän, — sanoi Iivana pappi.

Papinrouva suoristihen uhmaavasti.

— Vai tiedät? Mistä tiedät ja mitä tiedät? Ja naurahti äkkiä katkerasti ja halveksivasti.

— Ahaa! Lähettiläs! Kyllä ymmärrän!

— Minä tiedän kaiken! Kirjeesikin olen lukenut. Ja senkin tiedän… kenen kanssa olet karannut!

Rouva rypisti kulmiaan ja katsoi tutkivasti alta kulmainsa.

— Jospa nyt niinkin? Mitäs sitten?

Pappi ei katsonut häneen, vaan istahti hänen viereensä.

— Kuules, Paulinkka! Siellä puhuttiin kaikellaista, käsitätkös… sanalla sanoen: ei kenenkään suu ollut joutilas! Myös Matvei… ja meidän kylässä myös juoruttiin… Mutta minä kuitenkin… Sano minulle… puhtaalla omalla tunnolla… sydämmen rehellisyydellä!

— Mitä niin?

Pappi ei tiennyt, miten ilmilausua asiansa.

— Tuota kun… että jos sinä matkustit sen… mikä sen nimi nyt olikaan… niin tuota… lyhyesti sanoen että eikös teidän välillä ole joitain suhteita?

Paulinkka oli vaiti, mutta pappi odotti vastausta kääntyen poispäin.

Jotain itsepäisen-uhmailevaa ilmeni hänen kasvoillaan. Hetkisen hän ikäänkuin epäröi mitä vastata, ja sanoi sitten yhtäkkiä räikeästi ja täsmällisesti:

— Ei!

Pappi pyörähti sukkelasti hänen puoleensa loistaen ilosta.

— Kas niin, kas niin, tiesinhän sen!… — alkoi hän puhua kuumasti: — tiedänhän minä että sinä olet… tuollainen räjähtävä ruutitötterö! No, joku paikka sinussa on nurin… Hulluksi sinä olet tullut! Mutta pää ja sydän sinulla on hyvät… jumaliste! Vai mitä! Vai luuletko että minä koskaan olen uskonut noita lörpöttelyjä? Kyllä kai minä itsestäni uskoisin vaikka mitä roskaa, mutta sinusta… en milloinkaan!

Naisella värähtelivät huulet.

— Etkö milloinkaan? Etkö todella uskoisi?

Pappi ihan pursuili innostuksesta.

— No en! Ja tiedätkö mitä! Niin minä sanoin Matveillekin: tyhjää lorua! Entäpä nyt sitten että kirjeen kirjoitti ja meni matkoihinsa! Huimapäisyyttä vain! Ikävä hänellä on. Vaan niinhän tuo on… kaikillahan meillä on ikävä! Elämä näet kyllästyttää. Elähän huoli, sanoin minä, kyllä hän tulee takaisin. Ja niin lähdin tänne, kun tiesin että sinä olet täällä. Tunsin että täällä sinä olet! Tiedätkös, minulla on vaisto… Mille sinä naurat? Niinpä niin… lähdin matkaan, koska tunsin että sinä olit täällä. Ja ajattelin: annahan kun hänelle sanon… Palaa kotiin Paulinkka! Palaa Matvein luo! Hillitse kuumaa sydäntäsi!

Ja pappi naurahti pehmeästi.

— Niin minä hänelle sanon… Ja kyllä hän palaa, eikö niin?

Nainen tarttui häntä lempeästi kädestä.

— Eikös niin? Palaathan?

— Hautaholviinko? — kysyi Paulinkka räikeästi kirjeen sanoilla.

Pappi kohosi kiihtyneesti sohvalta.

— Mitä sinä haet? Mitä sinä kaipaat? — kiljui hän: — millaista elämää sinä tahdot? Sellaista elämää, jollaista ei ole? Sitäkö, jota ei ole? Katsohan ympärillesi! Kaikki, kaikki niin elävät! Sinä olet muita vielä onnellisempi. Matvei on älykäs mies… huomiota ansaitseva. Hän on jo nyt tuomiokapituliin valittu! Hänellä on hyvä pää. Hän, se pyhä veli, raivaa tien itselleen, — niin kyllä. Ja pitäjä teillä on hyvä. Ja talo — kuin täysi malja! Sinun täytyy koettaa voittaa luontosi, kyllä teillä sopu syntyy, rakkaus, rauha ja — ilo! Sinun pitää riemuita elämästä! Voi sinua miten kirjoitit kirjeessäsi… Miksi sellaisia sanoja? Aivan suotta ja turhanpäiten!

Ikäänkuin käsillään miettien asteli hän pitkin lattiaa.

— Katsohan… kaikki me elämme! Ei tietysti kaikki maistu makealle, ei aina asiat mene mielenmukaan tai hauskasti! On murheita ja vastoinkäymisiä ja tuskaa… Kaikkea on! Vaan kuitenkin eletään! Sellaista se elämä on! Eihän se ole meidän määrättävissä. Sillä niitä me olemme vallanpitäjiä? Kuin valjastetut härät me saamme kiskoa kuormaamme. Ja kaikki ympärillämme vetävät samaa vaunua, jonka nimi on elämä. Ja täytyy sietää… minkäs sille saa. Ei ole se meidän muutettavissa. Ylhäältä se on, Jumalalta. Vaikka on raskastakin — kärsi pois! Ihmiskohtalo maan päällä on — kärsiminen. Eikö se ole niin? Mutta sinä — mihin sinä tempoilet! Mihin? Mitä sinä haet? Mitä sinä ajat takaa? Siitä sinun tuskasi johtuukin… Et itsekään tiedä mitä etsit! Veri sinulla on kuuma… haaveilijatar sinä olet, siinä kaikki!

Papin pauhatessa kuunteli nainen häntä nöyrän ja heikon näköisenä, kädet polville solahtaneina. Ja vähitellen se katkeruus, mikä oli salautunut hänen huultensa poimuissa, levisi hänen kasvoilleen kuin harmaan, kolean päivän heijastus.

— Vai haaveilijatar! — naurahti hän hiljaa. — Mitä sinä siis minulta tahdot? No niin… minä palaan… villoja karttaamaan, palvelijattarien kanssa riitelemään, kanoja kaitsemaan, munia laskemaan, papin rouvien luo kolmivaljakolla ajelemaan, juoruamaan heidän kanssaan… pöyhkeilemään heidän edessään muotihatulla, silkkihameilla… Päiväkaudet piaanolla Straussin säveliä linkuttamaan… niinpä niin… Vaan entäs sitten?

Pappi tuijotti häneen ääneti, ihmetellen moista elämän kuvausta.

— Lasken loppuun kaikki munat, paimennan perinpohjin kaikki kanat… linkutan läpi kaikki valssit… Mutta mitäs seuraa sitten? Niinkö todella elämän loppuun saakka? Vuosi vuodelta? Vanhenenkinhan minä… tulee ryppyjä kasvoihin, silmät käyvät sameiksi… Ostan siis silmälasit ja yhä ruokin kanoja, lasken munia… soittelen valsseja… ajelen troikalla…

Pappi oli vaiti itsekkin masentuneena moisesta tulevaisuuden näköalasta, löytämättä sanoja ja osaamatta niitä keksiä.

— Saathan lapsia! — sanoi hän sitten.

Nainen hypähti sohvalta säikähtynein kasvoin ja huudahti kiihkeästi:

— Ei, ei! Jumala varjelkoon! Niitä ei tarvitse tulla!

Ja niin selvä ja käsitettävä oli papista tämä Paulinkan kauhu, että hän vaikeni.

Mieli yhäti kuohuksissa ajatuksesta, joka oli iskenyt hänen päähänsä tuosta salaperäisestä ja kummallisesta sanasta "lapsia", asteli tämä edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja kasvot murtuneina.

— Ei tarvita, ei tarvita! — toisteli hän. — Jumala armahtakoon! Muutoinkin minä sitä pelkään, hirveästi pelkään sitä! Mitä varten lapsia minulle? Mitä minä heille annan? Kun joka sanassani olen näkevä petosta? Ei, ei… Ja silloinhan ne minut auttamattomasti, ijäksi päiväksi sitovat kiinni…

Hän pudistelihen hermostuneesti.

Kaikki hänen tuonoin niin peräti ärtyneiden kasvojensa piirteet muuttuivat ankaran varmoiksi, mikä tavallisesti on seuraus vain painavasta, järkähtämättömästä ajatuksesta.

Hän kumartui nostamaan lattialta paperossinpätkänsä.

— Minä olen kuin tämä paperossinpätkä! — sanoi hän surkeasti hymyillen. — Joku on minut polttanut loppuun… ja viskannut menemään? Roskakuoppaan! Vai olenko minä ihminen enkä paperossinpätkä? Tokko minä älyän sitä että todella lepään roskakuopassa? Täytä tämä pätkä ruudilla, sytytä se… ja se leimahtaa, lentää tietämättömiin… niin myös minä!

Ivana pappi kohotti päätään.

— Mitä sinä sanoillasi tarkoitat?

Hän laskeutui jälleen sohvalle katsoen kärsivä ilme kasvoillaan akkunaan.

— Minä ymmärrän olevani likakuopassa? Enkä voi minnekkään päästä… Ja niin minä olen täyttynyt epätoivolla, riuhtaissut itseni irti, kirjoittanut kirjeen… ja paennut! Minä pakenin! Ja aurinko säkenöi ja päivä oli kirkas. Mutta silloin tulit sinä ja sanoit: ei olekkaan aurinkoa, ei olekkaan päivää! Ja nyt minä en tiedä mitä sinulle vastata. Saavuin kaupunkiin… aivan kuin toisesta kuopasta ryömin toiseen. Mitä minä täällä nyt teen? Mitä varten minä täällä olen? Olenko niinä kelienkään hyödyksi? Jos lähden ulos kadulle… niin mitäs minä siellä? Mihin minä, tällainen pieni, tällainen mitätön olento menen? Mitä minä osaan tehdä? Ja sitten kaikki tämä ympäristö. Lapsuudessa se näytti minusta suloiselta. Mutta nyt se minut masentaa. Kuin mikäkin risuaitaus, jonka takaa täytyy katsella Jumalan kirkasta päivää… eikä pääse askeltakaan hievahtamaan. Minä pakenin vankilastani — enkä päässyt mihinkään.

Puristaen äkkiä kätensä nyrkiksi, huudahti hän pappiin kääntyneenä:

— Voi, tiedänhän toki itsekkin, etten tästä pääse mihinkään liikahtamaan!

Iivana pappi ei katsonut häneen.

— Kai sinä siis palaat? — kysyi hän hidastellen. Alakuloisen-näköisenä odotti hän jo vastausta ikäänkuin salaa sitä peljäten.

Akkunan takaa kuului ääni.

— Isä tulee! — sanoi Paulinkka: — kukahan tuo nainen lienee hänen kanssaan?

Pappi kurkisti akkunaan.

Ja jälleen hämmästytti häntä savikaivoksisen lakeuden autius. Jättiläis-ruumisarkkuina häämöttivät pitkät, tyhjät vajat ja ikäänkuin niiden hautoina ammottivat kuopat. Niiden takana ylhäällä törröttivät tehtaiden piiput kuni uhkaavat sormet. Monta kertaa ennen oli Iivana pappi nähnyt tämän maiseman, mutta silloin oli se vilissyt täynnä elämää, kun piiput tupruttivat savua ja nokea, ja vajojen kattojen alla ja pitkin tannerta parveili mustia ihmisiä käryn ja savun keskessä, mikä heihin oli tarttunut äärettömän avarasta uunista, jossa tiilet paahdettiin; silloin oli tehtaalta kantautunut korviin ääniä, jotka muistuttivat rautakahleiden kalinaa. Nyt hänestä täällä ihmisautiolla paikalla tuntui kuljeksivan vain Udalovin emännän haamu.

— Miksi täällä on niin elotonta? — kysyi hän.

— Työmiehet ovat lakossa, — vastasi Paulinkka mennen samalla isäänsä vastaan.

Huoneeseen astui sisään Perehvatov, seurassaan nuori tyttö.

Perehvatov, joka oli keskikokoinen, paljosta istumisesta ruunun tuoleilla kyyryselkäiseksi käpertynyt olento, oli näöltään kuitenkin kuin arvokas ja tukeva, täysinpalvellut vanha virkamies. Hänen kasvonsa muistuttivat näöltään muinaisajan kuivettunutta pergamenttia, silmät tuijottivat päässä kuni puoleksikuluneet painokirjaimet.

— Katsohan, mikä hauska vieras minulla on mukanani, Paulinkka kulta!
Tutustukaapas toisiinne! Kauppiaan tytär! Shirokosadova, Aleksandra
Porfirjevna! Ylimysnaikkonen putipuhdasta verta…

Hän lausui tämän keveän-matelevasti ja kääntyi heti Iivana papin puoleen.

Tyttö tervehti Paulinkkaa…

— Elkää uskoko! Minä olen — demokraatti, — puhui esitetty hymyillen.

Neidolla oli yllään tumma kaneelinvärinen puku, joka tiukasti ympäröi hänen korkeata, soreata vartaloaan; päässä, jonka asento oli hiukan ylpeä, helotti olkihattu ilman koristuksia. Hän tervehti vaatimattomasti, puhui yksinkertaisesti, katsoi suoraan silmiin suurilla, rauhallisilla, tummilla shirokosadovilaisilla silmillään, jotka himmenivät silloin kun hän jotakin mietti. Keskustellessa välkkyi niistä älyä ja levollista luottamusta.

— Tämä on minulla koulupuvusta tehty! — virkkoi hän vastaukseksi vaatteista huvitetun Paulinkan äänettömään kysymykseen.

— Täkäläisessä lukiossako te olette koulunne käynyt?

— Niin. Entä te? Paulinkka karahti punaiseksi.

— Minä olen käynyt vain neljä luokkaa…

— Kuinkas te nyt sillä tavoin teitte? — kysyi tyttö.

— Sattui ikävyyksiä… Muutaman tytön takia, juutalaisen…
Desortsevan. Jouduin pahoihin väleihin itse johtajattaren kanssa…

— Malttakaapas! — säpsähti Aleksandra Porfirjevna.

— Minä olen Desortsevan ystävätär! Hän pääsi vuotta ennen koulusta. Te olette siis se, jota hän on niin monta kertaa muistellut! "Sortaa lasta ainoastaan senvuoksi että hän ei ole meidän kansakuntaamme kuuluva — on halpamaista!" — Voi kuinka hyvin se oli sanottu!

Paulinkka katsoi mielenliikutuksella ja kiitollisesti puhetoveriinsa.

— Minäkö todella niin lienen sanonut! Herranen aika! Kyllä siitä on kauvan.

Ja luottamukseen lämmeten, kysyi hän:

— Mitäs te, neiti, nyt aijotte tehdä? Naimisiinko vai?… noin nuorena?

— Ensinnäkin sanon teille etten ole mikään nuori! — virkkoi Aleksandra Porfirjevna: teitä pettää minun ulkomuotoni. Minä olen jo 22 vuoden ikäinen, vaikka tosin en vielä tiedä mitään.

— Mitäs te sitten tahdotte tietää?

— Voi, vähänkös on tarvis tietää! Tahdon tietää elämän, oppia sen perinpohjin tuntemaan, valmistua siihen niin, jotta voin sitä parantaa ja itsetietoisesti uudesta luoda. Tahdon olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen, sen uuden yhteiskunnan, joka on syntymässä mailmaan. Vaan sitä varten täytyy tietää paljon, oppia paljon. Syyspuoleen matkustan Pietariin, yliopistoon. Jollen onnistu sinne pääsemään, niin ulkomaille luistan.

Paulinkka katsoi häneen tutkivasti.

— Päästääkös isänne teidät menemään? Aleksandra Porfirjevna ei vastannut heti.

— Ei. Eihän hän päästä.

— Kuinkas te siis lähdette?

— Lähden kuin lähden kuitenkin! — sanoi neito ja kysäsi vikkelästi: — entäs te… mitäs te puuhaatte?

— Mitäkö minä puuhaan? — naurahti Paulinkka hämillään: — minä olen yksinkertaisesti naimisissa… papin kanssa.

Aleksandra Porfirjevna rypisti hieman kulmiaan ja vilkasi Iivana pappiin.

— Minä en rakasta, — sanoi hän, — pappeja. He palvelevat pahaa!

Paulinkka sävähti tulipunaiseksi ja tuijotti häneen kummastunein silmin, aikoi jotakin kysyä, mutta samalla Perehvatov virkkoi hänelle:

— Paulinkka kulta! — tarjoatkos meille teetä?

— Heti paikalla.

Hän läksi ruokasaliin… Perehvatov jatkoi puhettaan, kääntyen nyt myös
Aleksandra Porfirjevnan puoleen.

— Ukko-raiskan on ikävä yksikseen. Ukko-rukka puhelee itsekseen: menenpä tästä tehtaan konttooriin, Udalovin luo… numeropeli on minulle tuttu asia! Kiitos Herralle Jumalalle, — 35 vuosikultaa olen istunut rahatoimikamarissa numeroiden ääressä ja ilman sitä peliä ihan ikävä riipasee. Kuljenpa tai puhelenpa, numeroleikki aina edessäni väikkyy… Ja onpa se ukolle kuuluva ominaisuus sekin ettei toisinaan öisin nukuta, — niin että mitä te arvelette, arvoisa herra? Niinpä se numeropeli silmissä tanssii!

— Tottumus on pyhä asia — sanoi Iivana pappi matalalla äänellä, hämillään Aleksandra Porfirjevnan tutkivasta ja, kuten hänestä näytti, vihamielisestä silmäyksestä.

— Niin, se tottumus! — kiivastui Perehvatov: — kun noin kodin lämpöisessä sopukassa 35 vuotta istua mököttää… Mutta minä palvelen täällä vasta kolmatta kuukautta — ja jo toinen lainrikkomus täytyy kokea! En ole tottunut nykyiseen kansaan, herra pastori… Enkä halua tottuakaan… siihen olen liian vanha. Ensinnäkin itse Udalov, meidän kesken sanoen, kunnioitettava herra, on raaka talonpoika. Kun on lakko, niin silloin tarvitaan taloudellista voimaa, vaan hän jo toista viikkoa juopottelee. Pääjohtaja… saksalaista sukua. Pölkkypää! Pölkkypää hän on! Minä hänelle vakuutan: Henrik Karlovitsh, kovaa taloudellista sanaa tässä tarvitaan… lempeätä vakuutusta tarvitaan, sentähden että nuo ihmiset tosiaan ovat oikeutetut itselleen lisäpalkkoja vaatimaan ja täytyy heille siis vakuuttaa asian parantamisen mahdottomuutta, jotta eivät vast'edes heittäy hävyttömiksi! Vaan se saksalainen makkara jo aamusta pitäen nielasi oluttynnyrin kitaansa.

Perehvatov heilautti käsiään ja päätään.

— Luovun koko paikasta, kovin on levoton! Lempoako ne minut tänne kyyditsivätkin! Rahatoimikamarissa on — paratiisi. Siellä on vain rauhallisia numeroita. Vaan täällä on kaikki väki ruti-rauhatonta. Ja minä olen vanha, vanha, hyvä herra! Ennen meidän aikaan, kun minä tämän talon pahasen itselleni rakennutin, ei silloin vielä täällä näkynyt noita piipun-tötteröitä… Alkuperäinen autius silloin levisi ympärillä… ja rauha vallitsi, arvoisa herra!

— Taisi olla hyvä nukkua? — hymyili Aleksandra Porfirjevna.

— Oli oikein mainiota nukkua! — tarttui puheeseen kiihkeästi
Perehvatov, tosin vähän kummastellen outoa kysymystä.

Mutta Iivana pappi ymmärsi hänet toisella tavalla ja hyrähti nauramaan.

— Ettekös te neiti, — sanoi pappi istahtaen neidon viereen, — ole
Porfiri Vlasitshin tytär?

Neito siirtyi papista hiukan loitommaksi.

— Kyllä minä olen hänen tyttärensä, — sanoi hän kiireesti: — vaan minä tulin teidän luoksenne, Grigori Petrovitsh, juuri noiden rauhattomien piippujen johdosta. Me olemme keränneet kaupungissa pienen kirjaston työväkeä varten…

— Tekö isänne kanssa?

— Ei, isä ei tähän ole ottanut osaa… Läheisyydessä ei meillä sille ole minkäänlaista säilytyspaikkaa. Tehtaalla on mahdotonta, työmiesten luona on epämukavaa. Mutta tehän voisitte jaella kirjoja aivan kuin omasta kirjastostanne sentähden että olette alati tekemisissä työmiesten kanssa.

— Mutta rohkenen kysästä… Kuinka teidän arvoisa isänne tätä asiaa arvostelee?

Aleksandra Porfirjevna irvisti hullunkurisesti katsahtaen Iivana pappiin.

— Miksi minulta tässä talossa alati kysytään isän mielipidettä? Isäni, kuulkaahan Grigori Petrovitsh, on oma itsensä, ja minä olen myös oma itseni. Minä en ole enää lapsi! Voin astua omilla jaloillani. Olen jo 22-vuotias… Syksystä tulen ylioppilaaksi! [Naisylioppilaan nimeä ei tosin Venäjällä näihin asti ole käytetty; sana kursistka on tarkasti suomennettuna "kurssien kuuntelijatar". (Suom.)]

— Ja hiuksenne leikkuutatte? — hymyili Iivana pappi hyväsydämmisesti.

Aleksandra Porfirjevna katsahti häneen ankarasti.

— Kylläpä pastorilla on typerät ajatukset!

Pappi säpsähti, hämmästyneenä laskien päänsä.

— Kas vaan, kas vaan! — puhui Perehvatov levottomana. — Minä tietysti… Mutta miksi te, rohkenen kysyä, olette kääntynyt minun puoleeni?

— Minä olen teistä paljon kuullut asianajaja Levandovskilta.

— Ahaa, Paavo Stepanitshilta… Ah, hyvä herra… Kuinkas muuten, kuinkas muuten! Mehän olemme hänen kanssaan ystävykset! Kuinka minun siis on oltava kanssanne? Te olette minuun käynyt käsiksi kovin äkkiarvaamatta… Minua tietysti ilahduttaa… Mutta nykyäänhän ajat ovat niin levottomat, ja kirjasto ei ole mikään leikinasia… se on vaarallista peliä!

— Te pelkäätte? Ensinnäkin: omasta kirjastostanne ei kukaan voi teitä estää jakamasta kirjoja, ja toiseksi: te ette välitä virastanne…

— Äityeni armahani! Minä olen vanha… liian vanha teidän juoniinne… Suokaa toki anteeksi! Kuinkas te hoksasittekaan ruveta puuhaamaan sellaisia asioita…

— Isä hoi! Tee on valmista! — ilmoitti ruokasalista Paulinkka.

— Sepä nyt vasta hyvä! — ilahtui Perehvatov: — herrasväki, tehkää hyvin.

— Jääkää hyvästi! — toimitti Aleksandra Porfirjevna nousten.

— Eihän toki vielä, ei meillä näin vain vierasta päästetä… juokaahan toki teetä ensin. Minä pyydän, minä pyydän… elkää halveksuko ukkoa! Armahtakaa toki! Porfiri Vlasovitshin tytär… Minusta on niin hauska, erinomaisen hauska nähdä teidät talossani…

Ja päästäen neidon edellään ruokasaliin, puheli hän Iivana papille, mutta niin että myös neito sen saattoi kuulla:

— Shirokosadovilaista verta! He ovat kaikki semmoisia, Shirokosadovit, hyvä herra… kuin piikiveä!

Kodikkaassa ruokasalissa, joka oli täynnä kukkia, seinillä muotokuvia ja öljyväripainoksia heleissä ja kullatuissa kehyksissä, — kun kaikki olivat istuutuneet pöytään ja Paulinkka oli kaatanut kaikille teetä, siirsihen papin rouva istumaan Aleksandra Porfirjevnan viereen ja sanoi hänelle hymyillen:

— Te miellytätte minua suuresti!

Neito katsoi totisesti häntä silmiin ja lausui:

— Te myös minua!

— Kertokaapas minulle Desortsevasta, missä hän on ja missä toimissa? Hänhän oli silloin vielä lapsi, valmistavalla luokalla, en oikein häntä muistakkaan: kiharapää semmoinen, silmät kuin mandelipuun kukat… Ihan hoikkanen varreltaan… Minä häntä kauheasti rakastin! Ääntämistapa hänellä oli huvittava! Hän saattoi tulla minulle sanomaan esimerkiksi että: "ettekö halua pi-rukaista?" Ja minä nauroin täyttä-kurkkua ja suutelin häntä… se oli niin kovin hauska tyttö! Johtajatar sai tietää meidän ystävyydestämme, kutsui minut luokseen ja sanoi: "te olette hyvien vanhempien tytär ja kristitty… sopimatonta on että olette ystävykset juutalaistytön kanssa."

— Hyi hävytöntä! — huudahti Aleksandra Porfirjevna karahtaen punaiseksi. — Mikä oikeus on noilla ulkokullatuilla pölvänöillä halveksia kansallisuutta, joka on lahjoittanut mailmalle parhaita ihmisiä! Kaikki nuo Spinozat, Lassalet, Marxit, kaikki, jotka ovat työntäneet eteenpäin yhteiskuntaa, tiedettä, taidetta, jotka ovat intohimoisesti taistelleet ihanteiden puolesta… juuri juutalaiset. He ovat tuoneet mailmaan sydämmiä tärisyttäviä aatteita, he ovat valaneet ja yhä valavat mailman kiertokulkuun innostuksen aaltoja! Ja kutka enempi heitä ovat saaneet kärsiä vääryyksiä jonkun pyhimystarun takia, historiallisen kummituksen, joka on syntynyt pimeässä muinaisuudessa! Ei, täytyy olla varustettuna järjellä, joka on synkkä kuin yö, sydämmellä, joka on kiveä kovempi, kohdellakseen juutalaisia siten kuin nuot itsetyytyväiset tylsimykset! Vaan nehän kantavat vihansa kadulle, tekevät juutalaisten elämän sietämättömäksi, ärsyttävät heitä, harjoittavat juutalaisvastaista politiikkaa panemalla toimeen ryöstöjä ja murhia! Kuinka paljon täytyykään vielä työskennellä kiskoakseen ihmissydämmistä pois petoeläintä, noita tylsiä ja itsetyytyväisiä tunteita!

— Vaan voipiko sitä sitten? — sanoi Paulinkka ahnaasti häntä kuunnellen: — hävittää ihmisestä petoa?

— Koko historia johtaa siihen, — lausui jo rauhallisesti ja lujasti Aleksandra Porfirjevna: — kaikki inhimillinen sivistyy, kaikkien petomaisten muinaisuuden perimysten kanssa aina yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin asti — käypi vimmattu taistelu!

— Missä? — kysyi Paulinkka yksinkertaisesti, kohottaen kulmiaan.

— Kaikkialla! — naurahti Aleksandra Porfirjevna: — silmähtäkää tarkasti ympärillenne. Ettekös kuule, kuinka ympärillänne historiaa luodaan?

Hänen katseensa sattui yhteen Iivana papin katseen kanssa ja suuttuneesti kulmiaan rypistäen siirsi hän sen hänestä pois.

— Vanhalla mailmalla, — sanoi hän, — on paljon puoltajia. Mutta voiton saavuttavat ne, jotka siitä ovat irtautuneet!

— Ei, kuulkaahan mitä minä teille sanon, armollinen herrasväki, — ainoastaan ne, joiden käsiin kaikki rikkaudet keräytyvät! Vai ketkäs muut, hyvä pastori? — alkoi Perehvatov pitää puhetta papille: — Ukko Udalov juopi itsensä rappioon, se on varma… Ja on jo juonutkin! Hänen onnettomalta vaimoltaan ei enää vaadita mitään tässä murheen laaksossa: hän pitää jo itseänsä elävältä haudattuna… Ja lapsi-parat sitten? Se on eräänlainen kokoelma, arvoisa herra! Eläintieteellinen kokoelma… Suvaitsetteko tuntea vanhinta tytärtä? Aglaita? Tummakko kuin korpin siipi, järkeähuikaisevan pulska, pommi-tyttö! Kaikki upseerit hänet likeisesti tuntevat. Kuka se troikalla nelistää? Aglajushkapa tietenkin! Kuka miehensä kanssa oikeudessa riitelee? Aglajushkapa tietenkin! Vaan kerran, hyvä herrasväki, oli tapaus — hän vietti yönsä poliisiputkassa… aamulla vasta huomasivat, minkä linnun olivat häkkiin pistäneet. Niinpä niin… Entäs vanhin poika? Oletteko kuulleet jutun? Ravintolassa suuressa seurassa kysyä tokasee: paljonko piaano maksaa? Puolitoista tuhatta! He tuossa! Ja mitäs arvelette, hyvä herra? Aukasi kannen koko seuran nähden, istuutui päälle ja…

Perehvatov kallistautui Iivana papin puoleen ja sanoi tälle jotakin korvaan, nauraen.

— Sepä koko konstailija! — virkkoi Iivana pappi päätään pudistaen.

— Matkustaja maan ympäri, arvoisa herra! Ja sitäpaitsi on sillä miehellä mätähaavoja jo lapsuuden vuosilta… nähtävästi perintöä isältä. Ainoastaan nuorin poika heillä on ikäänkuin sukuun kuulumaton. Häntä sanotaan lempeäksi ja älykkääksi mieheksi… lopettaa kohta opintonsa yliopistossa. Vaan on hänkin tuollainen toivoton ja sairaloinen.

Samalla Perehvatov kohteliaasti kääntyi Aleksandra Porfirjevnan puoleen.

— Mitä salaisuuksia suvaitsette supatella tyttäreni kanssa?

— Juttelen tässä, kuinka meitä kerran syytettiin poliittisesta epäluotettavaisuudesta! — sanoi Aleksandra Porfirjevna hymyillen.

— Vai sellaista! — tokasi tuikeasti Perehvatov.

— Minä olin silloin viidennellä luokalla. Meillä muutamilla ystävättärillä oli silloin tapana iltaisin kokoontua Takaliston sillalle laulamaan. Meidät ilmiannettiin johtajattarelle, että me muka laulamme vallankumouksellisia lauluja. Ja arvatkaas, mitä lauloimme?

Hän alkoi koomillisesti hyräillä, heiluttaen päätään tahtiin:

— Tor-r-ea-door… käy taistelohon! Sitten hän kääntyi jälleen
Paulinkan puoleen.

— Voi, se oli onnellista aikaa! Vahinko ettette te käynyt koulua yhdessä kanssani! Silloin sitä osattiin tyttöjä opettaa! Minä ja Desortseva… Meitä oli seura mitä hurjapäisimpiä neitoja. Me jaoimme kaupungin keskuudessamme piireihin ja keräsimme varoja rikkailta… Kukas kehtaa naislukiolaiselta kieltää? Eikö se ole totta? Paljon rahaa me keräsimmekin. Me tunkeusimme surkeimpiin hökkeleihin, työmiesten, pesijättärien, suutarien luo… Tietysti me kaikkein ensimäiseksi pesimme, puimme ja harjasimme tuon köyhän kakaralauman. Neulottiin yökaudet, pestiin, leikattiin, silitettiin. Sitten ryhdyttiin myös opettamaan. Koko Joentakalisto muuttui yhdeksi ainoaksi kouluksi! Lapsikakarat odottelivat meitä kuin pienet kerubit kaduilla… Ja me tulla pouhasimme heidän luokseen kasvot totisina, ketterin askelin…

— No, ja tietysti siitä johtokunta sai tietää? — kysäsi Perehvatov.

Aleksandra Porfirjevnan kasvot kävivät ankariksi.

— Tietysti! Samovaari kihisi hiljaa.

Akkunasta kurkisti sisään savikaivos-tanteren autius.

Jostakin kaukaa kuului ääniä ja monilukuisten jalkojen töminää.

— No, tiesinhän minä tuon! — kivahti päähänsä tarttuen Perehvatov.

Hän hypähti tuolilta, riensi akkunaan juoksujalkaa, ja kurkisti ulos.

— Heitä ovat! Heitä!!

Akkunan takana vaelsi työmiesjoukko meluavin puhein.

Heti sen jälkeen kajahti ilmassa soitto, räikeästi ja kaikuvasti.

Perehvatov ja hänen perässään kaikki muut karkasivat kiireesti portaille.

— Minua niin miellytti se mitä te tuonoin puhuitte juutalaisista! — virkkoi etehisessä Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle. — Mutta te unohditte Kristuksen… Myös hän oli juutalainen!

Neito katsoi pappia tarkkaavasti, mutta jo lauhkeasti.

— Vaan mitäs on Kristuksesta jäljelle jäänyt? — huomautti hän. —
Pappeja vain!