XI.

Oli kuin neva olisi savunnut… Usva levisi sitä pitkin kuni talven luminen vaippa.

Mutta usvan takaa yhä kuulsi aamurusko. Taivaan kalpeille kasvoille valahti punastus; nuorten metsien reunat punastuivat ilosta. Usva kohosi maasta suikareina, jotka kuni kalpeat käsivarret ojentuivat taivasta kohti. Musta savutupru kylän päällä hajosi tuulen keveästä kyhäyksestä, ja oli tämä hajoaminen sen näköistä kuin repaleinen akka kyyristellen olisi lähtenyt jonnekkin pakoon pötkimään…

— Isä Iivana!

Iivana pappi vavahti, kääntyen ympäri. Metsiköstä astui esiin ylioppilas ja lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen, ojentaen kätensä.

— Taisitte ampua linnun?

— Huvikseni… vanhalta muistilta säikäytin ilmaa.

— Vaan minä hiljattain jätin teidät tervehtimättä. Mihin te menette?
Mennäänpä yhdessä.

He rämpivät pois rämeeltä ja läksivät taas kulkemaan pitkin jokirantaa aamunkoittoa kohden, päin kylää.

— Aleksi minulle kertoi teistä, herra pastori, kuinka te eilen kunnostitte itsenne roomulla… Sukkelasti te sen teitte!

Ja hän huudahti vilpittömällä innostuksella.

— Tiedättekö… jumaliste! Sehän oli urotyö!

— Ka no! — katsahti kummastellen häntä Iivana pappi: — kuka nyt tahallaan hukkumaan? Olihan minulla lautalla omat hevoset.

He kulkivat ihastellen ruskoa, joka heitä valaisi.

— Kuulitteko eilen minun taisteluni papiston kanssa? — alkoi Dmitri
Viktorovitsh puhua: — Enkös haukkunut terveellisesti?

— Tuimasti, joltisesti!

— Taisin suuttua? Sellaista minulle sattuu… ja aina aavistamatta! Minä näet olen rauhoittamaton! Leimahtavat vihaiset ajatukset — ja mies kadottaa kaiken hillitsemiskykynsä. Isäni tähden pitäisi tietysti… Vaan mitä rikoksellista minä oikeastaan tein? Enkö totta puhunut, vai mitä?

Hän loi nauraen karsaan silmäyksen Iivana pappiin aivankuin haluten häntä ärsyttää.

— Hieman lievemmin olisi pitänyt puhua, — sanoi pappi.

Ylioppilas pudisti hartioitaan, pitäen kädet taskuissaan.

— Niin, vaan tuollainen lievyys minua juuri inhoittaa! Me venäläiset olemme ylipäänsä pehmeäjäsenistä väkeä… kuin mitähän nilviäisiä! Sentähden juuri elämmekin suossa! Katsokaa englantilaista… hän on sitkeä! Ja katsokaa, millaisen vapauden hän on itselleen valloittanut, kuinka paljon oikeata nähdään hänen ympärillään yhteiskunnallisessa suhteessa! Minkä arvoinen onkaan jo tuo pelkkä hymni… "Ei milloinkaan… ei milloinkaan… ei milloinkaan! britannilaiset orjiks saa!" Ei milloinkaan! — toisti hän: — minua miellyttää tuo kategoorinen kovuus! Siellä ei ole ainoastaan platoonista rakkautta vapauteen, — ei, siellä on itsepäinen, jäykkä, leppymätön viha sortoa vastaan… Ja se on vapauden alkulähde! Me taas, me venäläiset, lähettelemme vapaudelle vain platoonisia hymyilyjä ja lentosuuteloita — silloin kun olisi välttämätöntä valloittaa tämä vapaus, ja valloittaa se puhtaasti englantilaisella lujuudella… Sillä tunnustattehan, isä Iivana, että me elämme kauhealla tavalla… kuin orjat!

Pappi kuunteli häntä vaitiollen ja miettiväisesti.

Aamuruskon hymy valtasi jo taivaan kaaren. Utupilvissä, joita oli keräytynyt idän taivaalle, ikäänkuin aurinkoa vastaanottamaan, kultautuivat jo reunat.

— Mutta jonkun kai täytyy olla siihen syypää? — virkkoi pappi kysyväisesti: — emmehän me ole tätä elämää rakentaneet!

— Emme me! — takertui kiinni sanoihin ylioppilas: — vaan mepä sitä siedämme! Tätä vierasta elämää, joka meidät murtaa ja meitä kahlehtii, — sitä me nöyrästi kannamme hartioillamme, koettamatta sitä heittää pois, sen pyhällä vihastuksella rikkitallataksemme. Arvostelematta, vastustelematta taivumme isiemme säätämiin elämänmuotoihin niiden kaikkine aateoppeineen! Niin on laumottain tehty ihmisestä tyranneja. Mutta ihminen kantaa omassa itsessään iki-kauniin, oikeuttaharrastavan, ylevähenkisen elämän lähteen. Ihminen — se on innostuneen toiminnan mailma, ijäti värähtelevän, ijäti rauhattoman mailman; vapaan tahdon, joka kasvaa sekä sisään että ulospäin; intohimon, joka voitokkaasti luopi uutta ijäti elävänä, kuolemattomana; hänessä on mailma — aatteen, joka kolkuttaa maata ja taivasta hirvittämättömillä kysymyksillä… Hän kantaa itsessään ääretöntä voimaa, joka pystyy nöyrryttämään koko mailman, muuttaaksensa sen oman tahtonsa mukaiseksi!

— Tuo on hengen ylpeyttä! — sanoi pappi ihmetyksellä katsahtaen ylioppilaaseen.

— Niin! Mutta onko nöyryys, joka panee kaulansa iskuille alttiiksi, parempi kuin vapaan hengen ylpeys?

Hän kohotti kätensä vihanvimmassa aivankuin valmistautuen tappelemaan jonkun vihatun olennon kanssa.

— Olkoot kirotut, — huudahti hän, — vaikuttimet, jotka sammuttavat tämän hengen, jotka tappavat tahdon, kuolettavat himon, masentavat aatteen! Olkoot kirotut hirmuhallitsijat, jotka niitä luovat! Nuo vaikuttimet ovat sellaiset, että luonnon ihanimmat antimet: — tahdon vapaus, elämän himo ja aatteen oikeus useimmissa tapauksissa vain lisäävät pahan valtaa! Jokaisella voimalla täytyy olla sille ominainen purkauksensa! Muutoin voima kuitenkin itsensä ilmaisee, — mutta ilmaisee huonolla tavalla! Pahan valta inhimillisessä yhteiskunnassa — se on pirstattujen voimien summa. Salatut, valtavat voimat vyöryvät kaikkialla tajuttomasti etsien purkaustilaisuutta, — milloin satunnaisesti kohottaen ihmistä käsittämättömiin korkeuksiin, milloin syösten hänet alas mittaamattomiin syvyyksiin!

— Mutta tuohan on totta, Dmitri Viktoritsh!… — lausui odottamatta ja kiihkeästi Iivana pappi. — Kaikki me elämme kuin sumussa! Pyrimme jonnekkin… vaan minne? Sitä emme tiedä! Ja tutkittaessa käy selville seuraavaa: pyrkiessämme johonkin hyvään, luomme me itsellemme huonon ja kiusallisen elämän! Voi kuinka minulle oli vastenmielistä ruveta papiksi! Ollappa minulla silloin nykyinen kokemukseni… niin en olisi ruvennut!

— Taitaa olla raskasta? — katsahti tutkivasti häneen Dmitri
Viktoritsh.

— Raskasta on! Toisinaan sietämättömänkin raskasta… koko elämä!
Koetan pettää itseäni talouspuuhilla… niillä näillä… Vaan ei
vetele! Mutta mihinpä kohtalostaan pääsee… Pakeneisin… vaan minne?
Mitä varten elän? Se on tietämätöntä!

— Onhan teillä elämässä kai joku ihanne?

— Ihannekko?

Iivana pappi katsahti toveriinsa surullisesti.

— Minulla on… kuoleman tuska! Ei sen enempää!

— Vaan kuinkas voi elää ilman ihannetta?! Millainen on silloin olemassa-olonne aate! Kenelle te olette tarpeen? Kuka on teille tarpeen? Silloinhan olette onnettomin ihminen mailmassa!

— Minkäs sille taitaa! — huudahti Iivana pappi. — Sellainen on kohtaloni… Sallimus!

Ylioppilas pudisti hartioitaan.

— Sallimus? — se on täysin määrättyjen syiden seuraus, — sanoi hän. — Täytyy oppia tuntemaan nuot syyt, kuten opitaan tuntemaan syitä fysiikassa tai kemiassa, ja kukistaa pelkäämättä vahingollisten ilmiöiden idut, kiskoen ne irti kuin mädänneet juuret! Tarkastakaapas huolellisesti teidän elämäänne — niin te selvästi huomaatte nuot syyt… Viskatkaa ne luotanne! Nyt juuri on sellainen aika tullut… kaikille!

Hän kiivastui jälleen.

— On tullut aika luoda toisellaisia elämänehtoja, ihanteellisia… aika yhteiskunnallisten voimien särkemiseen ja uudestaan varustamiseen! Taistelun aika!! Elämästä ja kuolemasta! Tämä taistelu — se on ihanne! Syventykää tähän ihanteeseen, astukaa itse suureen taisteluun sorrettujen puolesta, jollaista johtavat yksityiset persoonallisuudet, elämän sankarit! Asettakaa itsekkin joku kivi vapaan ihmiskunnan temppelin seinään! Tämä maa on jo imeytynyt täyteen kyyneliä, ja verta on jo kylliksi vuodatettu… Se ei jaksa enempää. Se hengittää raskaasti ja huohottaa kuin synnyttäjä vaivoissaan… Ja sen vihan tulivuoret ovat jo valmiit purkaantumaan huuhtoakseen tämän mailman kaikkipuhdistavan tulipalon lieskoilla!

Hän ojensi kätensä sumua kohti.

— Katsokaa! Se savuaa, tämä onneton, kärsivä maa!

Yhtäkkiä heidän kasvoihinsa puhalsi raikas tuuli, sumun jätteet suikersivat ylös kuni ylöskääriytyvä esirippu, ja hajosivat.

Auringon kultainen reuna pilkisti taivaanrannalta.

Aivankuin kaikki taas olisi hymyillyt häntä vastaan!

Vetäisten rintansa täyteen ilmaa, ylioppilas yhtäkkiä huudahti tälle lempeän valon silaamalle avaruudelle, ikäänkuin iloiten voimien lisävirrasta ja kutsuen muitakin tähän riemuun.

— Ih-mi-nen! Tu-le u-los hä-kis-tä-si!!

Ja naurahti kääntäessään pappia kohti hehkuvat kasvonsa.

He seisoivat tienhaarassa.

— Minä menen oikealle, — te vasemmalle. Hyvästi!

— Hyvästi. Kai vielä näemme toisemme?

— Luultavasti! Mutta kuulkaahan: "Läks' kerran urohia purrella soutamahan — ei ykskään elävä inehmo heit' sitten nähnyt oo…" Sopiiko?

— Sopii! — vastasi naurulla toisen nauruun Iivana pappi, riemuiten jostakin…

Ja he erkanivat.

Ylioppilas asteli suoraan kohti auringon kiekkoa, joka vielä oli suuri ja paahteeton. Ilmassa näytti häälyvän kultaisia verkkoja. Iivana pappi suuntasi askeleensa lehtoon kirkon taustalla.

Lehdossa oli vielä hämärä. Siellä harhaili vielä sumu, takerrellen kiinni puiden lehviin ja haisi kostealta lehtimädältä. Ylhäällä pesiensä päällä kiertelivät naakat, rauhattomalla raakunnalla lennellen oksalta oksalle. Ne katsoivat Iivana pappia ankarin silmin, taivuttaen pääkkösiään ja ikäänkuin haukkuivat häntä joka suunnalta. Jänis pinkasi säikähtyneesti laukkuuseen ihan hänen jaloistaan ja piiloutui heti. Paikoin tunkeusivat jo auringonsäteet tiheikköön kuni kultaiset nuolet, ja niiden satuttamina välkähteli lehdillä kastepisaroita kuin erivärisiä kyyneleitä. Musta koppakuoriainen lensi suristen ilmassa, kopsahti kovasti puuta vastaan ja — rauhoittui. Jostakin ilmestyi pieniä, hyvin tunkeilevia kärpäsiä, toisaalla visersi lintu heleän yksitoikkoisesti "pit-pit-juo-juo" ikäänkuin valittaen että — pitää juoda!

Jotakin valkoista vilahteli puiden lomitse.

Iivana papilla sydän kouristui.

Häntä vastaan näet oli tulossa Paulinkka. Hänen yllään oli yhä sama valkoinen puku, sama palmikko kuin eilisiltanakin, aivankuin ei olisi mennyt maata koko yönä. Hänen kasvonsa näyttivät hiukan kalpeilta ja laihtuneilta, ja niissä värähteli rauhatonta odottelua. Nähdessään Iivanan, riensi hän nopeasti tätä vastaan.

— Tiesin kyllä! — sanoi hän hymyillen papille ja tutkivasti katsoen tätä kasvoihin.

Pappi ei kysynyt, mitä toinen tiesi. Hän vältti katsomasta naiseen, ollen tarkastelevinaan naakkoja, jotka oksilla kiikkuen, epäilevästi ja vaikenematta raakkuivat. Vieläpä hän luulotteli että Paulinkka kohta helähtää nauramaan ja katsoo häntä silmiin ja että tuo nainen on omaatuntoa vailla eikä ole hänellä minkäänlaista häpyä.

— Hyvää huomenta! — virkkoi pappi: — Kävelyssäkös olet?

Paulinkka löi äkkiä kämmeniinsä ja purskahti nauramaan kuin tyttö.

— Mitä sinä siinä tirskut? — sanoi pappi nyreästi katsahtaen.

— No sitäpä sitä että sinä eilen mainiosti onnistuit näyttelyssäsi!

Ja Paulinkka teki kasvonsa ankarannäköisiksi ja sanoi karkealla äänellä:

— "Babyloonilainen!"

Ja jälleen hyrskähti nauramaan jonkunverran hermostuneesti, niin että kyynelet kihahtivat silmiin.

— En ikinä sitä unhoita! Babyloonilainen! Minäkö siis olen babyloonilainen? No voi sinua, millainen olet…

— Millainen?

Nainen vaikeni, mutta niin ilmaisevasti että toinen sanoi uskomattoman ankarasti:

— Paula! Mihin saakka sinun sekasotkusi ulottuu? Etkö häpeä… olethan papinrouva! Ja koetat minut vietellä syntiin! Mikä paholainen sinut onkaan vallannut? Olen aina sinua pitänyt… kunniallisena naisena…

Paulinkka tunkeusi likelle häntä.

— Sinähän… rakastat minua? Sano!

Pappi väistyi.

— Tietysti rakastan… kuten hyvää, suloista naista… ja lisäksi kuin papinrouvaa.

— Ah, papinrouva, papinrouva! — yltyi Paulinkka aavistamattoman äkkiä ilmaisten kaiken mielensä täyttävän hermostuneen jännityksen: — vai papinrouva, "maatushka!" Kunniallinen nainen! Koko elämäni ajan on minua noin koetettu sanoilla solmita sallimatta askeltakaan minnekään päin! Aivankuin mitkä etiketit on kaikkien päälle liistaroidut kuin olutpulloihin! Vai olenko minä itse tuon päällekirjoituksen liistaroinut? Minäkö sen olen tehnyt? Maatushka! Kunniallinen nainen! Mutta entäpä en tahdo ollakkaan — en papinrouva enkä "kunniallinen nainen!" Tahdon olla oma itseni!!

— Paula! Sinä olet järjiltäsi! Mitä sinä puhut?

— Ei, en minä ole hullu! Vaan kaikki ovat tulleet hulluiksi aikoja sitten ja sopertavat sisällyksettömiä sanoja! Elämä on kaikilla ruokotonta ja valheellista, kaikki pettävät toinen toisiaan. Kaikki ovat sotkeutuneet aatteettomiin sanoihin, kaikki järjestään! Mikä papinrouva minä olen? Mieheni Matvei on minulle vastenmielinen. Minut saatiin houkuttelemalla rupeamaan hänen vaimokseen! Sinäpä se juuri kehoititkin! Sinä! Erinomaisen sopiva pari! Sinusta tulee pa-pin rou-va!! Mutta minähän vihaan kaikkia hänen sanojaan, kaikki hänen ajatuksensa minua inhoittavat… en saata kuulla, kun hän puhuu! Ymmärrätkö sinä tätä?! Minä kuulen hänen askeleensa kaukaa, kun hän tulee… ja aivankuin käärme luokseni matelee! Kentiesi, kentiesi hän on hyväkin mies… kyllä kai! Hyvä mies, mainio mies… mutta huomenna minä kuitenkin menen pois hänen luotaan ja ikipäiviksi hänet unohdan… sillä vieras on hän minulle! En rakasta sitä miestä… vaan toisinaan minä häntä intohimoisesti, vimmatusti vihaan! Ja sentähden minä tuolle… Rudometoville tuonoin… Minä toimin kuin unessa… Etkö sinä sitten itse nähnyt sitä minun kaunista avioelämääni? Papinrouva… kunniallinen nainen! Mutta minä olen yksinkertaisesti vain ihminen… ymmärrä se! Pelkkä ihminen ja kärsin kauheasti, kauheasti! Enkä jaksa enempää tällä tavoin, en jaksa! Kyllä minä olen koettanut niinkuin muutkin… mutta se on minulle vastenmielistä. Kaikki minua inhoittaa. Läpiläpeensä kaikki! Oma mieheni! Oma kotini! Omat taloustoimeni! Tuo kirottu talous! Nuot kirotut ihmiset! Kaikki yltympäri ovat kirottuja! Minä vihaan!

Hän puristi lujasti huuliaan. Hänen silmänsä olivat himmeät ja kuivat, vaan huulensa vääristyivät ikäänkuin kivusta.

— Minä vihaan kaikkea ja kaikkia! — toisti hän intohimoisesti.

Pappi katsoi häneen kauhulla, tahtoen jotakin sanoa, mutta toinen ei hänen sallinut, vaan tarttuen kädestä puhui:

— Rakastathan sinä minua?… Miksi sen tahdot siis salata? Miksi sinä pelkäät totuutta?…

— Se on syntinen totuus! — lausui pappi synkästi.

— Näytä siis minulle, missä totuus on vanhurskas! Minä en voi enää näin elää! Minä tukehdun. Näin jääden ei tämä elämä ole minun mukainen… se ei ole minun omani!

— Millaista elämää sinä kaipaat, Paulinkka?

— Niin millaista? Mistä minä sen tiedän! Kas minusta näyttää siltä kuin elämään kasvaisi jotain uutta… Mutta me kuljemme sivu kuin sokeat emmekä näe!

— Mitä niin? — virkkoi pappi miettiväisesti.

— En tiedä! Tunnen vain! Ja jos sinä tietäisit, millainen, — mil-lai-nen tuska minua ahdistaa toisinaan! Kuin ruumisarkussa minä lepään… Ja kansi hiljaa lasketaan alas! Ja naulataan kiinni! Ja minä kuulen, kuinka vasara paukkuu… kumeasti paukkuu! Ja sitten se kannetaan ja lasketaan maahan… Ja maanmöykyt synkästi putoilevat ylhäältä… Tyhjää ja kylmää! Minä olen yksin!!

Hän tarttui pappia kädestä.

— Paetkaamme! Vie minut pois tästä elämästä! Minä en siedä sitä! Minä menehdyn! Teen itselleni omankäden oikeutta. Mehän rakastamme toinen toistamme. Olemme aina rakastaneet. Äsken minä sen ymmärsin, tunnustin sen itselleni… Me olemme toinen toisemme omat… vaan kaikki muut ovat vieraita, outoja! Sinä olet väkevä! Heitä pappiskauhtanasi! Mennään pois! Paetaan yhdessä, käsikädessä sinun kanssasi! Sinä löydät kaikkialta tien itsellesi!

— Koeta nyt itse käsittää, — sopersi hänelle särkyneesti Iivana pappi: — mitä sinä puhut?! Tutki ja tunnustele! Kuka on tuo Matvei? — pappi! Mutta minä… kuinka mailmassa minä… Sinäkinhän minulle… ymmärrä oikein… Minä — olen pappi! Tokihan minulle käy omalletunnolle että näin olen… täällä sinun kanssasi.

Paulinkka päästi kätensä hervottomina alas ja huudahti sitten äkkiä vihaisella epätoivolla:

— No, mennään nyt… Ja pannaan maata omiin hautoihimme! Sinä omaasi ja minä omaani!…

Hämmästyneenä naisen epätoivon vimmasta, täynnänsä jotain hämärää ja kummallista sääliväisyyttä häntä ja itseään kohtaan sekä jotain pakenevaa kohtaan, ojensi pappi väkinäisesti hurmaantuneena kätensä Paulinkalle.

Ja jälleen hänestä tuntui kuin tulinen myrsky olisi kiertänyt ympäri lehtoa ja hehkuvat aallot ilmassa läikkyneet. Kaikki hänen aatteensa ja epäilyksensä vierivät jonnekkin syvään kurimukseen, mailma hukkui ja — hän jäi kahdenkesken tämän naisen kanssa, näki ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa eikä mitään kauniimpaa ollut koskaan nähnyt kuin nämät kasvot. Eikä mitään kalliimpaa ollut hänellä mailmassa… Hän kumartui sivelemään hänen hiuksiaan, kosketti niitä hehkuvin huulin kallistautui vasten hänen korvaansa, vasten hänen kiehtovaa poskeansa. Ja jo etsivät hänen huulensa ystävän huulia…

Kumiseva kellon helähdys kajahti kirkon tornista.

Aivankuin ankara aate olisi liukunut ilmassa, kylmä ja raskas, leviten pitkin maata ja iskeytyen ilmanrantoihin.

Isä Iivana työnsi luotaan Paulinkan ja poistui lehdosta, kompastellen polun juuriin kuni sokea.

* * * * *

Seistyään aamumenojen ajan kirkon etehisessä, meni Iivana pappi rippileivän siunausajan tultua alttarille. Rovasti, jonka yllä oli punainen, silkkinen messukasukka, vyötetty kultatähtisellä samettivyöllä, toimitti leivänsiunauksen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, väsyneet ja rauhattomat. Vartijat kantoivat tuontuostakin esille tarjottimilla rippileipiä värssyineen ja muistokirjoituksineen, joiden päällä hohti hopeisia rahoja tai kuulsi monissa käsissä kuluneita kuparikolikoita. Mukana palvelevat papit — isä Paavali ja isä Sylvester, — riisuttuaan kasukkansa keskustelivat hiljaa. Heidän keskustelunsa saapui kuin läpi unen Iivana papin korviin.

— Tuo Ivanovski se kaikki nuuskii! — puhui isä Paavali: — tuolla kellotornissakin se jo miksi lie käynyt ja äsken hiipi takaoven kautta… Kavala ihminen! Oman pappinsa kanssa lakkaamatta käräjöipi!

— Niin, niin! — vahvisti isä Sylvester: — niinhän tuo minulle on kertonutkin. Sanoo olevan rauhattoman ajan… Talonpojilla on jotain mielessä… Ne supattelevat keskenään, tietää hän!

— Mistä niin? — tiedusteli uteliaana Paavali pappi.

— Ka sitäpä hän ei tiedä…

Isä Sylvester naurahti pehmeästi, liikuttaen kulmiaan:

— Eipäs ole vielä haistanut!

Rovasti lopetti siunauksensa ja puki kiireesti toisellaisen kasukan päällensä. Papit myös paneusivat juhlatamineisiin ja asettuivat alttarin molemmille puolille. Asettuessaan alttarin eteen huomasi rovasti Iivana papin ja viittasi luokseen.

— Ettekö ole nähnyt Mitjaa? — kuiskasi hän ja katsoi häntä kasvoihin hätäytyneesti.

— Juurikaan kuljeskelin hänen kanssaan jokirannalla.

— Vai niin! — sanoi rovasti keveästi huoahtaen. Ja hän yritti vielä jotain lisäämään, mutta samalla tiakka Sikerov juhlallisena ja arvokkaana tempasi pois esiripun, suuteli rovastin kättä ja kiivettyään laululavalle, julisti jyrisevällä äänellä, jollaista ei olisi häneltä odottanut:

— Her-ra siu-naa mei-tä!

Rovasti otti evankeliumin ja tehden sillä pyhitetyn alttariliinan päällä ristinmerkin, alkoi puhua veisaamalla, kohottaen kalpeat, rauhattomat, säikähtyneen näköiset kasvonsa:

— Siunattu olkoon valtakuntasi… nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen… nyt ja ijankaikkisesti ja ijankaikkisesta ijan-kaik-ki-se-een…