XII.

Puolipäivän rinnassa olivat markkinat parhaassa vauhdissaan.

Tiukkana renkaana kapeita, likaisia ja sekasortoisia katuja ympäröi Bogdanofka kahta matalaa kumpua. Toisella kohosi kaunis, valkoinen kirkko, jota vastapäätä seisoi rovastin talo, toisella häämötti Pustovalovin väkiviinatehdas. Kirkolta tehtaalle johti leveä katu. Koko avara tori kirkon ympärillä oli ahdettu täyteen tilapäisesti varustettuja myymälöitä. Laudoista, niinimatoista tai palttinasta tehtyjen markkinakojujen väliset lukemattomat kujat loistivat täynnänsä kirjavavärisiä tavaroita. Ilmassa häälyi kuin lippuja: värillisiä uumanauhoja, helakanpunaisia tai sinisiä vöitä; kärryissä siellä-täällä kohosi kuormittain kaikellaisia halpoja ja koreita päähineitä, kiikuskeli tuulessa rapisevia lakkeja kuni mestattujen päitä. Kasiinitakkeja riipuskeli veljellisesti sarkavaatteiden rinnalla. Saappaat, käsineet, palttinat, saalit, prenikat — kaikki ne maanittelivat noiden koreiksi pyntättyjen, auringonkukan siemeniä purra-rauskuttelevien maalaisneitojen katseita, pysähyttivät huomion aroilta akoilta, jotka kateellisina ja toivottomina koskettelivat tavaroita sormillaan, hyväilivät mielikuvitusta talonpoikaismiehiltä, jotka mietteissään jäivät seisoa töllöttämään moisten rikkauksien edessä. Muuan laiha ja hääräilevä maanmoukka, kainalossaan kimppu valkoisia rihmoja ja päässä liemenvilloista tehty hattu teki kauppaa värttinän takaa, huutaen:

— Ka ollah täll' hintoo jo ennestääh, voan maksa sie enemp'!

Humina ja hälinä, lasten itkut ja naurunrähinä, huudot ja hätääntyneen naakan kirkuminen kirkon ristillä — kaikki se suli yhteen kirkonkellojen juhlasoiton ja erään kolikkaa kerjäävän sokean akan värisevän rukoilun kanssa:

— Peitä heitä, oi Herra, kasukoilla ja käärinliinoilla… Suojele heitä, Herra, valkoisella kivimuurilla.

Iivana pappi, joka jo kauvan oli ilman tarkoitusta harhaillut markkinoilla, pysähtyi akan eteen ja sanoi, häneen tarkasti katsahdettuaan:

— No eikös ole Fokanovna? Päivää Fokanovna! Mitä sinä siinä teet? Onpa kuin olisin sinut mennä vuonna nähnyt — näkevänä?

Akka seisoi ristin luona, joka kohosi torin keskellä ja vapisi säikähtyneenä. Hänen vieressään teutaroi pojanvekara, noin 8-vuotinen, katsoen uteliaana pappia terävillä silmillään.

— Isä kulta! Gnjesdofkan pappi herra! — parpatti akka, — äänestä sinut tunsin, oma isäni! Terve, rakas pastori! Olen tullut so-ke-ak-si, rakas oma isä…

— Kuinkas sinä niin yhtäkkiä tulit sokeaksi?

— Kyynelistä… Poika kultani mun… näet… oletko kuullut? Kiihotti kansaa kapinaan. Sotilaita, kuulehhan, kutsuivat… No, saapui sotilaita… Vaan poika raukan… Kyllähän ne sotamiehet säälivät! Komentaja, kuulehhan, antoi määräyksen, että sotamiehet ampuisivat ilmaan… Vaan muuan juntteri… hävytön oli! Mutta silmäni, kuulehhan, mulla jo ennenkin…

Kirkonkello lyödä läppäsi iloisesti ylhäällä.

— Jumalan kohtalot ovat tutkimattomat! — sanoi Iivana pappi, antaen akalle ison vaskisen viisikopeikkaisen: — nöyrry eläkä napise! Koettelemuksia lähettelee meille Herra meidän synneistämme… Samoin myös Isä Jumala… rankaisee tottelemattomuuden… esivaltaa kohtaan…

Hänen tuli yhtäkkiä paha ja kiusallinen oltava. Hän katsoi akan tutisevaa päätä… ja vaikeni.

— Sinunko tämä poikanen on? — kysyi hän poikaan katsahtaen.

— Pojan poikanen tämä on… pojalta jäi… Kaikki toiveemme, pappi kulta… Jahka kasvaa, kai minut ruokkii, vanhan…

Poikanen astahti toisella paljaalla jalalla toisen päälle ja sanoi hyvin tolkussaan:

— Miepä jo nytkin olen työmies! Pappi naurahti hänen totisuudelleen.

— Missä sinä työskentelet?

— Tehtaan herralla astioita pesen! Siksi minua myös Halstoopiksi nimitetään.

— Vai niin… Ja paljonko ansaitset työlläsi?

— Joka päivä 5 kopeikkaa!

Iivana pappi silitteli pojan pellavapäätä.

— Kunnon poika! Mutta osaatkos lukea?

— Jaa minäkö?

Pojan kasvoille ilmestyi naurettavan ylpeä ilme.

— Heheh! Mie meikäläisille väkiviinalaisille ihan ääneen lueskelen!
Minut on opettanut setä Ljaksei ja luen mie mitä kirjaa hyvänsä!

Ja poika puisteli tyytymättömänä päätään.

— Vaan elä huoli silittää minun päätäni… Mie en siitä pidä!

Iivana pappi sekausi taas väkijoukkoon. Hänestä tuntui hyvältä antautua tähän ihmistulvaan. Siellä-täällä tapasi hän tuttavia, jotka iloisesti huudahdellen kulkivat noissa pahansiivoisissa, meluisissa ravintoloissa ja noissa markkinakojuissa, joissa myötiin sameaa teetä, leivottiin bliniä ja ohuita pannukakkuja ja joihin kimeä-ääniset akat huusivat kävijöitä tai joissa he kovasti torailivat keskenään. Iivana pappi tarkasteli talonpoikia. Hän tunsi heidät kaikki siellä ympäristössä ja osasi erottaa, kuka mistäkin on. Tuossa ovat kalitsheviläiset, lahkolaiset Pajomin takaa, "kirshakit" tai "kahden herran koirat" — kuten heitä talonpojat nimittivät. Heidät saattoi heti tuntea varakkaasta ulkonäöstään ja arvokkaasta, hiukan ylpeästä käytöksestään… He olivat yhtä totiset ja vaiteliaat kuin heidän puiset talonsa Kolitshefkassa, jotka ajan hammas oli mustiksi jäytänyt. Heidän ympärilleen se keskittyikin kauppa. Kauppiaat kauppapöytiensä takaa kumarsivat heille hyvin huomaitsevasti, ja heidän kauniita ja koreita eukkojansa varten kaivoivat esiin parhaat tavaransa sievistä arkuistaan. Kas tuossa olivat bogomilovilaiset, — laihoja, surkeita olentoja välkkyvine, nälkäisine silmineen… He vaelsivat kuin varjot pitkin markkinoita mitään ostamatta ja herättäen siten myöjissä kiukkua.

— Mitä siinä toljotat? — huutavat myöjät bogomilovilaiselle. Tämä siirtyy etemmä. — Eläkä häiritse! Elä seisahda! — huudetaan hänelle toisesta paikasta. Mutta tämä yhä tuijottaa tähtäävin silmin markkinarikkauksiin, ja vain toisinaan arasti kysäsee ostajalta, joka juuri on saanut valtaansa ostamansa esineen:

— Paljonkos maksoit tuosta romusta, arvoisa isäntä?

Tuossa ovat vasiliperäläiset!

Iivana pappi tunsi heidät nurjasta näöstä ja epäilyttävistä katseista: ikäänkuin olisi heillä mielessä joku salainen tuuma, jonka salasivat kaikilta. Hän huomasi että missä vain vasiliperäläinen ilmestyi, kaikki tarkkaavasti ja uteliaasti katsahtivat häneen ja antoivat hänelle tietä. Juttelut vaikenivat ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet, että nyt se vasiliperäläinen jotain heti sanoo. Myös kauppiaat myömäpöytiensä takaa, kun milloin vasiliperäläinen sattui heidän eteensä ja jurosti tiedusteli hintoja, vastailivat hänelle hiljaa ja kunnioittavasti, uteliaasti häneen katsoen. Näytti että joku salaisuus kulki pitkin markkinoita käsikädessä vasiliperäläisten kanssa. Tämä salaisuus liiteli ilmassa yli markkinoiden, piileskeli ahtailla poikkikaduilla ja kätkihen uteliaan katseen tieltä. Iivana pappi huomasi tiakka Ivanovskin pujahtelevan väkijoukossa ja ikäänkuin jotakin nuuskiskelevan. Hän yritti häntä seisauttamaan asiaa kysyäkseen, mutta hänestä oli kovin vastenmielinen tämä liukas mies.

Samassa hän huomasi oman gnjesdofkalaisensa.

Gnjesdofkalainen — lörpöttelevä, naureksiva, puhelias olento piti hyväsydämmisestä juoruamisesta. Hän oli filosoofi siitä päättäen että katsoi elämää humoristiselta kannalta. Paikkoja vanhassa kauhtanassaan nimitti hän "onnen tilkuiksi", ollessaan nälkäinen vakuutti hän että "mahaa kivistää liiasta syönnistä", kun raesade särki oraat, niin hän leikillisesti surkutteli sitä että "Pyhä Elias profeetta ei ollut löytänyt muuta paikkaa noppapelilleen!" Se oli hän, joka oli päästänyt mailmaan lauseen: "maaton sielu". Vieläpä kuollessaankin gnjesdofkalainen oli uskollinen itselleen, laski näet pilaa että: — "tarpeeksi tässä jo on elettykin, ja aika on papille saatavansa antaa!"

— Hei herraskainen! Paljonko maksavat lasten latuskat? — huusi muuan gnjesdofkalainen, kädet puuskassa mesileipien edessä.

Hänellä oli yllään paljaista paikoista taitavasti kokoonpantu puku, mutta oli kasvoiltaan punainen kuin vasta saunasta tullut ja iloinen kuin mikäkin miljoonanomistaja. Oman pitäjän papin nähdessään hän ilostui ja samalla pyysi häneltä yhtä ruplaa, selittäen antavansa takaisin heti kun on saanut myödyksi jonkun punaisen vasikan, jonka hänen tietääkseen papinkin täytyy tuntea, koskapa vasikka on syntynyt samana päivänä kuin Vitjushka, minkä pappi on ristinyt. Vaan rupla oli hänelle ihan välttämätön, sentähden että hän oli naittanut tyttärensä…

— Ja kukaties se tarvitsee myötäjäisiä!

Iivana pappi antoi nauraen ruplan. Mutta heti kun hän alkoi puhua varovaisesti ja salamielisesti siitä hämärästä huhusta, mikä kulkee markkinoilla, vaan jota ei mikään saa selville, — niin talonpoika joutui hämilleen ja hänen silmänsä alkoivat vilkkua syrjään.

— Kekäpä sen tiennöö, pappi kulta! — sanoi hän.

— Vaan ehkä olet jotain kuullut, Karppus? Karppus hieroi punasta partaansa ja raappi niskaansa.

— Ei se ole meidän asiamme! — sanoi hän: — vähänkös sitä näin narikkapaikoissa lörpötellään! Ei niitä kaikkia huhuja jaksa läpikuulla!

— Niin, vaan mitäs sitten huhu kertoo? Karppus hämmentyi yhä enemmän ja toisti:

— Ka kekäpä sen tiennöö…

Ja ikäänkuin koettaen jollakin keinoin vapautua näistä tiedustuksista, huusi hän akalle, joka ajoi kuormaa, missä oli uutisperunoita:

— He-hei, eukko! Missä sinun on pääsi? Akka tarttui hätääntyneesti ja kiireesti päähänsä. Ja sylkäistyään rupesi kimeästi haukkumaan. Kaikki ympärillä nauramaan ja Iivana pappi myös nauramaan…

Mutta katsahdettuaan ympärilleen ei hän enää Karppusta nähnytkään.

"Kylläpä niistä kaikista nyt on tullut merkillisen salamyhkäisiä!" — arveli hän.

— Mies palaa! Mies on tulessa! — huudettiin samalla jostain torin keskeltä.

Väkijoukko tölmäsi sinne hälisten niin että punerva pöly hulmahti ilmaan. Ja taas kaikui naurun rähäkkä yli markkinain. Iivana pappi huomasi äskeisen liemenvilla-hattuisen talonpojan valkoisine rihmoineen ja värttinöineen kainalossa kulkevan pitkin toria ja hänestä lähtevän hienon savutuprun ja omituisen käryn. Naama näytti säikähtyneeltä.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Iivana pappi.

— Tulitikut syttyivät taskussa. Ja katsos, tasku pahus on palanut!

Pahoillaan viuhtoi mies käsiään, katsoen jalkoihinsa.

— Mitäpäs taskusta… vaan kun on mahorkka palanut!

Nauravan kansajoukon mukana soljui Iivana pappi yhä kauvemmas, harhaillen vailla tarkoitusta.

Leveä katu, joka johti alas tehtaalle päin, oli ahdettu täpötäyteen kuormittain ruoka-aineita, tuoreita vihanneksia, koivuntervaa ja kuivia kapakaloja.

— Ostakaa hevosrapoja, rapoja, rapoja! — karjui muuan pienehkö, nykänenäinen, kesakkonaamainen ja hyväntuulinen mies.

Ja kirjava vasikka ammua mörähteli hänen vieressään.

Siivoluontoinen nainen kuorman ääressä hymyili arasti ja surullisesti.

— Ettekö tarvitse piimää, herra pastori?

— Mitäpä minä sillä!

Siellä kaakattivat hanhet, keskustelivat kanat, ankat, kalkkunat, kiekuivat kurkuntäydeltä kukot kuni riemuiten juhlasta. Vaan etäämpänä tehtaalla päin muuttuivat markkinat halko- ja karjakaupaksi, jonne myös oli pinottu vuorenkorkuisia läjiä puisia karhia ja sahroja, niskapuita, venheitä, lapioita, säkkejä, ja jossa talonpojat saivat tarkastella kärsivällisiä vetohärkiä, märehtiviä lehmiä, arkoja hevosia ja levottomia lampaita.

Näytti kuin rikas ja rehevä seutu olisi lähettänyt lahjansa esille laaksoista ja rinteiltä.

Moinen ajatus taisi liikkua mielessä tohtorillakin, joka tuli Iivana pappia vastaan.

— Venäjää sanotaan köyhäksi maaksi! — virkkoi hän viekkaan-suopeasti, iskien silmää papille, ja pienet, valkoiset hampaat irvissä: — vaan näillä rikkauksillahan voipi vaikka kuningaskunnan ostaa!

— Ylenpalttinen tavaran rikkaus! — vahvisti Iivana pappi: — aivankuin luvatussa maassa!

Tohtori oli leveärintainen mies, liikkeiltään hiukan karkea. Hän vaelsi markkinoilla kuin asiantuntija, kädet työnnettyinä housuntaskuihin, ja pehmeä hattu takaraivolle siirrettynä. Iivana papin sanoille hän naurahti, vastaten hänelle mielilauseellaan:

— Juuri niin!

Ja kääntyi lehmää kaupitsevan talonpojan puoleen:

— Mitä varten sinä siinä lehmää kaupittelet?

— Ka kun vaativat… — virkkoi talonpoika arasti.

— Kuka vaatii?

— Kuisma Afanasjitsh vaatii… Taitaa olla kylvön tarvis. Ja ei ole siementä! Mutta Kuisma Afanasjitsh uhkaa käräjillä, ei anna siementä… Vaan me olemme velkaa, kai se niin on, Kuisma Afanasjitshille… vanhoista ajoista olemme velkaa…

Sitten tohtori kääntyi isopartaisen talonpojan puoleen samallaisella kysymyksellä laihan, tummanruskean hevosen suhteen. Talonpoika vastasi jurosti:

— Ei oo millä maksaa ränttyä Pustovaloville… Lempo hänet vieköön!

Kokonaisen sarjan jälkeen tällaisia kysymyksiä tuntui Iivana papista kuin eivät olisi markkinoilla kulkeneetkaan, vaan jossakin huutokaupassa, missä pikaisesti myödään veloista kaikki talonpojan omaisuus. Ja aivankuin ensikertaa hän huomasi, kuinka huolestuneet ja nääntyneet kasvot on sekä myöjillä että ostajilla, kuinka laihoja ovat nuo kukertelevat kanat ja surkeita kukot, kuinka luurankoisia lehmät, viheliäisiä hevoset ja surullisen nöyriä härät…

— Luvattu maa? — iski hänelle silmää tohtori. Iivana pappi katsahti totisesti häneen.

— Ei, tähän näkyykin paremmin sopivan… "Egyptin lihapatain ääressä".

Ja kuta kauvemmas hän kulki markkinamelun ja romun keskellä tämän tohtorin seurassa, sitä enemmän hänestä näytti että hänen eteensä aukenee joku hänelle käsittämätön mätähaava, kuni yhtäkkiä olisi pudonnut pois iloinen naamari ja häneen katsoneet pitaalitautisen kasvot. Ja aivankuin tämän huutokaupan henkenä, ilmestyi äkkiä heidän eteensä eräs shirokosadovilainen talonpoika.

Uudenuutukaisesta shirokosadovilaisesta ravintolasta, jonka ovet ja ikkunat ammottivat sepposeljällään keskellä kaupunkia, oli juuri kuulunut käsikähmäistä melua ja ryskettä, kuinka tuolit siellä lensivät lattiaan, astioita helisten särkyi, ja melkein yhteen kyytiin lennähti ulossysättynä kadulle, alas korkeita ravintolan portaita — talonpoika. Hän oli näöltään hurja.

Kookas, mutta hirveän laiha. Läpi repeytyneen, likaisen paidan paistoivat kylkiluut kuin luurangolla. Avojaloin, reikäiset housut jalassa, isoine paineen, jossa harmaita hiuksia sikinsokin törrötti, villisti hehkuvine silmineen oli hän kauttaaltaan ihmisen näköinen, jota repii sisäinen mielenpuuska: kouhotellen raippalaihoja käsivarsiaan näytti hän niillä tahtovan temmata jonkun kouriinsa ja puristaa kuoliaaksi raivossaan.

— Ahaa! A-ha-ha-haa!! — huuteli hän juopuneella, hurjalla, säikähtyneen ulvovalla huudolla: — ahaa, te kavaltajat! Aha-haa! Kaiken olette ottaneet! Kaiken!! Ajakaa nyt ulos! He-hee! Hän kähisi kuin tukehtuvainen.

Iivana pappi tunsi hänet.

— Tuo on shirokosadovilainen.

Shirokosadovilainen ojenteli käsiään ikäänkuin olisi pitänyt niitä niin pitkinä, että voipi pyöräyttää tuon katon nurin ja heittää hajalleen koko talon…

— Aha-haa! Myöntävät sielut! Ei tuomioistuin ole teitä varten! Ahaa!
Ei ole oikeutta! Ki-ro-tut sielut! Kaikki ryöstitte. Kaikki!!

Hän seisoi ravintolan edessä repaleisena, verille pieksettynä ja huusi:

— Mihin mie nyt mään? Hänelle naurettiin.

Akkunoista kurkisti puotilaisten humalaisia naamoja, autuaallisessa naurun mutrussa.

— Mihin… mie… mään?!

Heikosti seisten notkuvilla jaloillaan, käänsi hän kohti myymälä-rivistöä turvonneet, mustelmaiset, raadellut kasvonsa.

— Oikeauskoiset! Olette kaiken ryöstäneet! Hahaa! Kaiken! Kas noita… sellaisia ne ovat! Pojan ovat ostaneet! Poika heille sielunsa möi! Kas tuossa he ovat! Aha-ha! Ei ole oikeutta! Tyttärestä ovat tehneet porton! Kaikki ovat vieneet. Aha-haa! Ei ole oikeutta! Kirotut! Ki-ro-tut! Kir-rrr-o-tut!

Äkkiä, aivankuin luunsa silmänräpäyksessä olisivat pehmenneet, tupsahti hän kuin tyhjä säkki istualleen maahan.

— Minä kuolen! Kuolen tähän… Mihin mie mään? En mihinkään… kaikki on viety…

Laiha, kalpea nainen kumartui hänen puoleensa.

— Stepan… mennään…

— Mihin?

— Mennään… Stepan…

Päihtyvä mies tuli uniseksi. Nainen retuutti häntä paidan hihasta, huomaamatta että se repeää, ja katseli ympärilleen avuttoman-arasti.

Palatessaan tohtorin kera rovastin talolle, havaitsi isä Iivana jonkunlaista hämminkiä, mikä oli levinnyt pitkin markkinatoria. Muutamia kertoja eroitti hän huudahduksen:

— Nyt vievät!

Ja tämä sana näkyi pian tulevan vallitsevaksi.

Lauma lapsikakaroita juosta vilisti sivu kirkuen:

— Nyt vievät! Nyt vievät!

Kiirein askelin harppasivat talonpojat huutaen samat sanat tuttavilleen.

Iivana pappi tunsi sekavaa hätää. Rovastin porrasten edustalla seisoivat vaunut. Vaahtoiset hevoset huohottivat raskaasti.

— No, siellä on maapäällikkö… Etemmäksi en tule! — sanoi tohtori, ja ojentaen papille kätensä, puristi sitä lujasti: — jääkää terveeksi, vaan jos jotain tapahtuu, niin olkaa hyvä ja tulkaa meille…

— Malttakaapas! — pysähytti hänet Iivana pappi. Päästämättä irti tohtorin kättä vei hän hänet porrasten taa käymäportille ja kysyi salaperäisesti:

— Mitä siellä oikeastaan, kuulkaa Mihail Vasilitsh, tuolla basaarissa on tekeillä?

— Kuinka niin?

— Minusta liikkuu ilmassa… jotain, jota en käsitä… Aivankuin jotakin odotettaisiin.

Tohtori nosti kulmiaan.

Mutta hänen kasvoilleen ilmeni levottomuus ja hän väisti katseellaan.

— En tiedä kerrassa mitään… Mutta mitä te itse olette huomannut?

Ja äkisti hieman väkinäisesti naurahtaen, virkkoi:

— Sanokaapa minulle, pappi: tiedättekö te, mikä on professionaalinen salaisuus? Teidän ihmettelevistä kasvoistanne näen, ettette ole syntinen. No siis, jos minä näen terveennäköisen ihmisen ja huomaan hänessä oireita sydämmen laajenemiseen… niin voinko minä kaikille ja jokaiselle siitä puhua? Sitäpä sitä sanotaan professionaaliseksi salaisuudeksi… Ja tämän jälkeen… jääkää hyvästi!

Hän kumarsi ja läksi.

— Rovastin talossa vallitsi hiljaisuus.

Aluksi Iivana pappi luuli huoneiden jääneen tyhjiksi ja kaikkien lähteneen jonnekkin — maapäällikköä saattamaan. Hän astui saliin väsyneen ihmisen raskain huokauksin ja pysähtyi kuin kivettynyt:

Sillä siellä olivat kaikki saapuvilla — koko seurue.

Vieläpä korttipöytäkin seisoi entisellä paikallaan, ja sen ympärille olivat sijoittuneet eiliset pelaajat, vaikka he nyt jo seisoivat kuten kaikki muut, ja heidän pöhöttyneillä kasvoillaan leimautui sellainen kunnioittavuus, että isä Iivana hämmästyneenä katsahti, onko hänenkin pappisviittansa kunnossa. Papit seisoivat keskikokoisen, sotilasryhtisen miehen ympärillä. Se mies oli maalaishallituksen edustaja Pustovalov. Hän oli ikäänkuin selästään poikkilyöty: seisoi sääret haarallaan, ja samalla kun alapuoli hänen vartaloaan oli liikkumatonna, niin yläpuoli ruumista horjui, heittelehti syrjään, vääntelehti oikeaan ja vasempaan, joskohta tämä kaikki tapahtuikin suurmailman malliin kasvatetun miehen siron-arvokkaalla käytöksellä. Hän oli täydellisesti hampaaton, hänen riippuvat huulensa, jotka keskustelussa vavahtelivat, valuivat kuolaa; pitkä nenänsä lihakkaine kyömyineen oli kruunattu alati putoavalla pensneellä, jonka läpi katselivat värittömät silmät. Nähtävästi oli tämä mies riittämään-asti elellyt "kruppilaisten" huvitusten keskellä ja hankkinut itselleen Salomonin viisauden muutamissa asioissa tullaksensa vanhemmalla ijällään "kansan isäksi", kuten hän suurennellen itseään kehahteli, — tuo jalkaleiniä poteva mies, joka ei ylenkatsonut turmeltuneen aistillisuutensa nautintona valtansa alaisilla tiluksilla käyttää edes sellaista, jota hän toveripiirissä pilalla nimitteli "vinjetiksi". Vieläpä itse kuvernööri oli kerran jotenkin tullut pakotetuksi lausumaan hänestä, peitellessään erästä "asiaa": — "Tuo Pustovalov näyttää pitävän Venäjänmaata suvaitsevaisuuden talona". Nyt, kuuntelijainsa kunnioittavan huomion alaisena, puhui maapäällikkö, savuuttaen kallista sikaariaan, puhui keskeytymättä, yksitoikkoisesti, puisevasti, laskematta ja korottamatta nuottiaan, sellaisen miehen auktoriteetilla, joka ei ole tottunut sanojen valikoimiseen, sylkeä tirskutellen ja epäselvästi lausuen sanansa:

— Kansa… jaa kansa! Minä sanoin: — mikä on kansa, teidän ylhäisyytenne? Me istuimme: minä — näinikään, kuvernööri — näinikään, muut neuvoston jäsenet siinä ympärillämme. Minä lausuin: kansa, herra kenraali, on suuri runko, jolle välttämättömästi tarvitaan pää. Hä? Mitä? Minä sanon: pää on välttämättömän tarpeellinen! Antakaa meille pää, teidän ylhäisyytenne… pää tuonne ja pää tänne… Ministeristön ehdotus on täydellisesti oikea, kun se haluaa eristää kansan. Laajentakaa meidän valtamme, meidän oikeutemme… me-idän oikeu-temme, teidän ylhäisyytenne… Hä? Mitä? Ja kaikki käy suurenmoisesti! Me olemme aina olleet kansan isiä!

Minä sanon: — minä itse olen kansan isä! Minulla on puolitoista tuhatta desjatiinaa omaa maata, teidän ylhäisyytenne, — tässä piirikunnassa, minulla on tehdas… Minä tunnen kansan ja kansa tuntee minut… Minä sanon: pää tuonne ja pää tänne… Ha-ha! Kansa! Häh? mitä? Minä kerron teille kokkajutun, hyvät herrat… Nähtävästi ei täällä ole naisia? Tämä ei ole näet naisten juttu, hyvät herrat…

Maapäällikkö naurahti äänekkäästi jutulleen ennenkuin vielä oli sen kertonutkaan, sylkeä tirskutellen ympärilleen.

Häntä liian likellä seisova tiakka Ivanovski painoi hämillään päänsä olkapäitten väliin, väistyi huomaamatta syrjään ja pyyhki siellä kunnioittavasti kasvojansa, jonka jälkeen katsahti nenäliinaa aivan sennäköisenä kuin olisi aikonut sitä suudella.

— Ettekö halua istahtaa, Arkadius Mihailovitsh, — kääntyi arasti maapäällikön puoleen rovasti.

— Vaan missäs on teidän ruustinnanne? — tiedusteli maapäällikkö hienonjuhlallisesti.

Rovasti rientää köpitti ovelle.

— Ruustinna hoi! Tule heti tänne. — Arkadius Mihailovitsh haluaa sinut nähdä!

Ovesta astui hitaasti sisään kirjavasti koristeltu ruustinna, aivankuin joku olisi hänet sinne työntänyt vieterein päällä. Kasvot hänellä olivat kunnioittavan-peljästyneet.

— Ettekö halua nauttia teetä, Arkadius Mihailovitsh, — puhui ruustinna hämillään punastuen kuin tyttö maapäällikön katseen alla: — mutta suokaa anteeksi että meillä on kaikki niin yksinkertaista!

— Mielihyvällä! Mielihyvällä! Hä? mitä?

— Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen…

Maapäällikköä piiritettiin joka suunnalta kuin mitähän arkkipiispaa. Hän suuntasi askeleensa vierashuoneeseen horjahtelevin käynnin ja puhuen kulkiessaan:

— Se oli tavattoman teräväjärkisesti sanottu. Hä? mitä? Kansa, sanoin minä, herra kenraali, se on suuri runko…

Nyt kaikki pitivät velvollisuutenaan äänekkäästi ihmetellä maapäällikön teräväjärkisyyttä, nauraa hohottivat hillitysti, mainitsivat toinen toisilleen jotain kehuvaa, ja läpi tuon kunnioittavasti-innostuneen keskustelun kaikui yhä maapäällikön puiseva matalahko ääni:

— Pää tänne… ja pää tuonne…

Lentävä tuulenpuuska tempasi auki vierashuoneen akkunan.

Ja kun hillitty nauru ja puhe hiukan vaikenivat, kuului akkunaan omituinen äänten sorina ulkoa. Se oli hälinä markkinoilta. Mutta nyt se ei enää ollutkaan samaa hilpeätä, eriäänistä hälinää kuin ennen. Uusia säveliä oli siellä syntynyt, — rauhattomia säveliä, jotka silmänräpäyksessä panivat vierashuoneessa olijat jännityksellä toisiinsa katsahtamaan. Vähitellen ne saivat suuremman painon, hetki hetkeltä paisuen uhkaavaksi äänten hirmumyrskyksi.

Maapäällikkö kavahti seisomaan.

Rovasti oli hirveästi kalvennut ja tyrmistynyt paikkaansa, kuni odottaen että kas tuossapaikassa räjähtää hänen allansa se kauvan peljätty, käsittämätön onnettomuus. Favorski ja Ivanovski syöksähtivät akkunaan, mutta heitä estivät näkemästä musliiniset uutimet, joihin he kiireissään sotkeutuivat.

Samalla silmänräpäyksellä alkoi portailta ja käytävästä rymistä pikaisesti juoksevia askeleita, ja huoneeseen lennähti pörröinen, veripunanen tiakka Sikerov.

— Mitä? Mitä se on? Hä? — huudahtivat hälisten kaikki häntä ahdistaen.

Tiakka heilutti hurjasti käsivarsiaan, silmät muljottaen valkoisina päässä.

Saatuaan suunsa auki hän ensin kotvan aikaa maiskutti sitä kuni läkähtyvä, vaan sai vihdoin aivan kuin ampumalla laukaistuksi:

— Kapina markkinoilla!!