XIV.

Rovastin puolipimeässä virkahuoneessa, missä akkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, istui Iivana pappi haavoittuneen pojan vieressä, joka makasi tilavalla, vahakankaisella sohvalla. Pääpuolessa seisoi Paulinkka.

Tohtori sitoi paraikaa haavaa.

Huoneeseen pujahti Matvei pappikin.

— Kuinkas käy? Tuliko tuntoihinsa? — sopersi hän. Hänelle ei vastattu. Iivana pappi vain huitasi kämmentään häneen päin.

— Pitäisi antaa ehtoollista! — mutisi Matvei.

— Häntä ei saa häiritä! — sanoi tohtori hiljaa.

— Kuinkas sitten! Sattuu vielä kuolemaan ilman synnintunnustusta! — kauhistui Matvei pappi.

Tohtori siristi hänelle silmiään ja kääntyi poispäin.

— Isä Iivana! — sanoi hän: — pyytäkääpä syrjäisiä poistumaan huoneesta.

— Mene pois, Matvei, mene pois!

Pappi pani kätensä toisen papin niskaan ja työnsi tämän hiljaa ovelle.

Matvei pappi astui ulos huoneesta loukkautunut ilme kasvoilla.

Hänen kintereillään seurasi Paulinkka.

— Joutaisit vähän hävetä, Matvei!! Rouva katsoi mieheensä vihastunein silmin.

— Minä täytän pappisvelvollisuuteni… minulla ei ole mitään häpeämistä!… Sinä olet tullut hulluksi!

— Sinä olet sydämmetön muotoilija… kas sellainen sinä olet! Ihmisillä on sydän repeämäisillään… vaan sinä tulet tölkkimään kuolleine sanoinesi!

— Vai kuolleita sanoja!… Mitä sinä noin tuijotat minuun… kuin vieras olento!

— Minä olenkin sinulle vieras… tuhatkertaisesi vieras!

Papinrouvan kasvot rypistyivät kuni kivusta.

— Vihaan minä sinua!!

Mies naurahti surkeanhämmästyneesti ja leimahti sitten äkkiä täyteensä kiukkua.

— Vihaat! — virkkoi hän myrkyllisesti: — sallippas siis kysyä sinulta, ketä sinä oikein suvaitset rakastaa?

Ja aviomies viittasi lukkariin päin. Mutta hän ei odottanut vastausta.

— Ketäkö? — kivahti Paulinkka: — tahdotkos tietää, ketä? Tahdotko?
Kyllä minä sinulle sanon!

He seisoivat portailla.

Rankkasateesta porehti lätäköissä kuplia; sateen räiske tukehdutti muut äänet. Se romisi vasten kattoa, kietoi kadun kuin usvaan ja pirskeet lensivät tuulen heittäminä vasten aviopuolisoiden kasvoja.

— Minä rakastan isä Iivanaa! — sanoi pontevasti Paulinkka.

Matvei pappi katsoi vaimoonsa avariksi avatuin silmin, ikäänkuin puolustautuen kädellään hänen sanojansa vastaan, mutta ei virkkanut mitään. Hän oli äkisti käsittänyt, että vaimo oli lausunut toden, sen toden, joka elämässä ilmilausutaan ehkä vain yhden kerran näin avoimesti, mutta sanotaan se silloin näin avoimesti kuin tämä rouva sen sanoi… Mies ymmärsi että jotakin oli häneltä mennyt ainiaaksi, eikä tuota toivotonta tyhjyyttä heidän välillään voi peittää millään sanoilla. Ja Paulinkan ihmetykseksi, joka oli odottanut vihaista mielenpurkausta, sopersi mies ainoastaan sanat:

— Entäpäs hän?

Rouva yritti tulistua, mutta ei räväyttänyt silmiään.

Matvei painoi päänsä alas.

Kaikki hänen häijyt ja myrkylliset ajatuksensa olivat ikäänkuin kierineet jonnekkin ammottavaan kuiluun, josta sillat olivat särkyneet. Hän tunsi sielunsa loukatuksi ja onnettomaksi, samalla löytämättä itsestään inhon tunnetta. Jonkinlainen surkeuden tunne vain paisui hänessä…

Hän loi verkkaisen silmäyksen vaimoonsa.

Niin, niin, hän on vieras! Hän on häneltä päässyt luiskahtamaan eräänlaiseen vapauteen… ja puhuu, ja katsoo asioita toisin… Ja papista näytti hämärältä se mailma, jonne hän oli jäänyt vaimoansa vaille…

Hän laskeutui hiljaa alas porrasastimelle pää käsiensä välissä, huomaamatta kuinka sade kastelee hänen pappispukuansa. Autioitunut markkinatori kuvastui läpi sateen usvan kummallisina varjoina kömpelöine kauppakojuineen, ylösnostettuine kärrynaisoineen ja hirsipuun-näköisine salkoineen. Kun hetkeksi rankkasateen sumu raukesi, niin ikäänkuin remahtivat auki jättiläis-ruumiin käärinliinojen liepeet ja kaukaa häämötti valkoisia höyryntupruja sammuneen tulipalon paikalla. Ja tuon höyryn tavoin nousivat ajatukset Matvei papin sielun syvyydestä. Aivankuin hänen oman tahtonsa syrjäyttämällä ne vuoroin takertuivat, vuoroin irtautuivat aateyhtymä-lakien mukaan… "Turmeltunut on nykykansa! Todentotta! Pappi — toisen papin vaimon kanssa! Onko moista koskaan kuultu?"…

Mutta näissä ajatuksissaan ei hän enää tuntenut olevan mitään voimaa.

Paulinkka katsoi kummastellen miehensä kokoon lytistynyttä, märkää vartaloa.

— Miksi sinä siinä… sateessa kökötät? Mies ei vastannut.

Vaimon kävi häntä sääli.

— Matvei! — sanoi hän hiljaa: — päästä minut pois kotoa!

Mies oli kotvan aikaa vaiti, sanoi sitten ilmeettömästi: —

— Mihin?

— En tiedä… Päästä vain! Sinä näet… että minusta ei ole! Kentiesi minä… lähden… opintoja harjoittamaan.

Ja ihmetellen itsekkin tätä aatetta, tietämättä, mistä sen sieppasi, toisti hän intohimoisesti:

— Minähän olen niin oppimaton… niin kovin oppimaton. En tiedä kerrassa mitään! Pimeydessä vaellan…

— Mistäpä rahat? — sanoi mies ontosti. Vaimo sopersi alakuloisesti:

— Niin, ra-hat-ttt…

Pappi nousi hitaasti lähteäksensä.

— Matvei! — huudahti vaimo.

— No, mitä sulle nyt vielä pitää olla? — jyrkästi kääntyen sanoi toinen häijysti: — en pidätä… mene!… En minä sinua pidätä! Saat mennä… mihin vain tahdot. Mene matkaasi! Kun kerran olet aikonut, niin… mitä varten, mitä varten vielä kyseletkin? Miksi puhut persoonallisesti… sellaisia! Olenkos minä…

Hän meni, mutta etehisen kynnyksellä vielä kerran kääntyi ympäri ja lausui kiihkeästi:

— Olenkos minä… mikään konna?!

Piha oli pimennyt mustista pilvistä ja sadekuurosta. Iivana pappi tiedusti lääkäriltä:

— Miltäs nyt näyttää?

— Ei hätää, ei hätää! — vastasi tohtori, — kaikki käy oivallisesti! Vallan mainiosti! Kylkiluun pahanen tosin on irtaantunut, vaan eihän se mitään. Aatami, kuten tunnettu, tuli toimeen mainiosti ilman kylkiluutakin… Hän siristi nauraen silmiään Iivana papille.

— Arveletteko että hän vain paratiisin kadotti? Aatami näet… Hä? Mutta eihän se ollutkaan kylkiluun tautta, vaan omenan… No, ei hätää mitään, nyt tämä poikanenkin on maistanut elämän omenaa… tulee tietämään hyvän ja pahan… Kuka sen tietää vaikka löytäisi tien takaisin paratiisiin, jahka kasvaa ja vahvistuu…

Tohtori irvisti viekkaasti pienillä, valkoisilla hampaillaan…

Huoneeseen kurkisti varovasti rovasti.

— Mihail Vasiljevitsh! Ettekö vielä ole vapaa? Uratnikan luo haetaan…

— Pirupa hänet vieköön… ei haluta lähteä!

— Kylki kuuluu hänellä vahingoittuneen…

— No, no, kyllä minä heti tulen.

Tohtori pyysi isä Iivanaa vähän istumaan potilaan vieressä, luvaten pian palata.

Iivana pappi jäi yksin.

Huoneessa vallitsi hämärä ja hiljaisuus. Poika hengitti hiljaa, toisinaan heikosti huoaten ja pyrkien tekemään hurjia liikkeitä. Silloin pappi piteli häntä käsistä ja istui hievahtamatta.

Akkunaluukkuja vasten romisi sade. Kuni tuulta ja rankkasadetta kuunnellen seisoivat liikkumattomina nojatuolit, jotka olivat mustalla vahakankaalla päällystetyt. Näytti kuin niillä vähän aikaa sitten olisi istunut joitakin henkilöitä, jotka nyt olivat huoneesta poistuneet. Kaapin hyllyiltä katselivat nahkakantiset kirkonkirjat, ikäänkuin varjellen vainajien salaisuuksia sekä painetut saarnanidokset kuni peljästyksestä vaijeten. Tässä hiljaisuudessa, yhä vielä noiden odottamattomien, kuohuvaan kurimukseensa valtavasti mukaansa tempaavien myrskyjen vaikutuksen alaisena, muisteli Iivana pappi kaikkia viimeisten päivien tapahtumia ja tarkasteli niiden valossa omaa elämäänsä. Jotakin, mikä oli häntä väkevämpää, oli kohoamassa hänen sielustaan, jotakin sellaista, joka ei vielä ollut oikein aukaissut silmiään, vaan oli jo kerran jättiläismäiseksi paisunut, eilen vielä hänelle tuntematonna, mutta tänään jo hänen kanssaan yhteytyneenä. Se oli ollut koko ajan hänen oma itseytensä, mutta hän ei ollut sitä tuntenut, vaan oli omalta itseltään ollut näihin asti kuni piiloitettuna, viekkaasti kiinnikytkettynä kuolleilla solmuilla. Ja jälleen ihminen ja pappi taistelivat hänessä. Mutta tuo pappi enää tuskin paljonkaan kurkisti luukkujen läpi kalpeilla kasvoillaan ja hänen äänensä tukahtui rankkasateen sohinaan.

— Johannes! — puheli se: — Johannes! Muistappas sitä Jobia, joka väitteli Jumalaa vastaan! Kykeneekö ihmisjärki kiistelemään Kaikkitietävän kanssa? Hänhän on osottanut tien Leviatanille, antanut merelle hänen rantansa! Mieletön on meri, joka hyrskyy yli äyräidensä. Hän, joka pilvissä jyrisee, on pirstaava sen aallot pyhän vihansa myrskyllä! Sillä Hän on antanut ihmiselle elämän lait, kuten merelle hänen rantansa. Voi sinuas, inehmo lain-alainen, jos sinä pääsi ylpeästi kohotat taivasta kohti, riidellen Korkeimman kanssa!

Mutta Ihminenkin jo uskalsi repiä rikki hermostuneen-intohimoisesti nuot aatteensa kuolleet solmut.

— Riita Korkeimman kanssa! Riitelenkö minä sitten? Minähän vain hengitän ja ajattelen. Kuinka paljon minä olenkaan peljännyt hengittää täysin rinnoin? Sillä Hänen edessään minä… Kenelle minä olen tarpeen? Kenelle minä olen antanut edes pisaran onnea? Mitä varten olen elänyt? Minä olen kaikille vieras… kaikille! Kaikki etsivät jotakin elämästä, taistelevat jonkun pyhän puolesta, mikä heille on kalliimpi kuin elämä… Minkä puolesta minä olen taistellut?… Tai kenenkä puolesta,? Minähän olen kulkenut pitkin kylmää mailmaa, josta jumala on ryöstetty, itse kylmänä kuni olisi minulta sydän kiskaistu… Kuka se minulta on sydämmen vienyt? Riidelköön heidän kanssaan se Kaikkein korkein… vaan minä en riitele! Minä olen hengittänyt sisääni myrskyn ilmaa, joka ympärilläni puhaltelee… Enkä enää voi enkä tahdo muuta ilmaa hengittää. Kaikki ympärilläni pyrkii valoon ja aurinkoon, etsii elämän totuutta… Vaan minä en tunne elämän totuutta… Ja minun on raskasta olla! Enkä enempää jaksa tällätavoin. Elköön Korkein minulle asettako sulkuja… Minä en ole Leviataani, vaan astun niiden ylitse!!

Poika alkoi huokailla.

Pappi kumartui hänen ylitsensä. Pojalla oli kuume ja hengitti raskaasti. Hänen huulensa lepersivät jotain katkonaista. Iivana pappi kuunteli herkästi hänen leperrystään ikäänkuin odottaen kuulevansa jotain tärkeätä, mikä kerralla yhdistää hänen ajatuksensa siihen keskustaan, johon ne pyrkivät ja leimahtaen valaisevat tietä, jota hänen on kulkeminen. Mitä on hänelle tämä poika? Miksi hän niin oli kiihtynyt ja mieleltään liikutettu eikä voi tulla tuntoihinsa, — aivankuin ei poikaa olisikaan haavoitettu, vaan häntä itseään olisi kaikin voimin isketty kipeään paikkaan! Ja hänestä jo näytti että tämän pienen, onnettoman, haavoittuneen pojan täytyy selittää hänelle jotain tärkeätä, mitä ilman ei elää voi. Tuo terälehtensä vielä aukaisematon sielu katseli häntä kuumeisten poskien ja puoleksi ummistettujen silmäripsien alta. Joku lempeä katsoi häntä näistä kasvoista, joku läheinen, aikoja sitten tuttu… Mutta hän ei tuntenut — kuka? Ja joku suuri ajatus vaivasi Iivana pappia, pyrkien määrittymään sanoihin… Vaan ei voinut!

Kun tohtori taas saapui, läksi Iivana pappi saliin.

Siellä olivat yhä samat olennot, paitsi maapäällikköä ja Shirokosadovia tyttärineen. Mutta enää ei vallinnut samaa hilpeyttä, keskusteltiin hillitysti ja hämillään, päitään puistellen, ryypiskeltiin ääneti ja sitäkin vain järjestyksen vuoksi. Ikäänkuin kova paino olisi pusertanut koko taloa, joka millä hetkellä tahansa tuntui voivan soraksi sortua! Rovasti milloin ilmestyi huoneeseen, milloin poistui jonnekkin ja jälleen palasi, silmäillen kaikkia pyöreillä, neuvottomilla silmillään, joiden katse kammotti itse isä Favorskiakin.

— Missä on Mitja? Missä on Mitja? — jupisi rovasti, keneenkään kääntymättä.

Ja taas läksi kulkemaan jonnekkin…

Diakooni Ivanovski vain oli muita eloisampi. Hän koikkelehti kiihtyneenä edestakaisin huoneessa kääntyen milloin minkin puoleen.

— Minä sen tiesin! Niin, niin… minä sen tunsin jo edeltäpäin. Heidän olisi pitänyt ottaa kiinni se Nasarov! Niin, niin… Nasarov on heillä roikanjohtaja, Nasarov on heillä päämies. Puhutaan että heillä on siellä… rikoksellinen seura! Niin, niin… kamala turmelus! Minä sen tiesin!

Sikerov, joka vaiteliaana ja surullisena seisoi uunin luona, katsahti nyreästi Ivanovskiin.

— Mihinkäs sinä eilen-illalla sähkösanoman lähetit?

Ivanovski heilautti pikaisesti ja säikähtyneesti käsiään.

— Minkä sähkösanoman? Minkä sähkösanoman?

Sikerov kääntyi hitaasti hänestä poispäin.

— Siinäpä se! Ei sinun paikkasi ole tässä talossa!… Konna sinä olet!

Ja kaikki katsahtivat Ivanovskiin alta-kulmainsa.

Ivanovski koikkelehti hämmästyneenä pitkin lattiaa ja alkoi puhua, viinaa kaataen:

— Häiritseekö jos rauhoitan sydäntäni, isät ja veljet? vai mitä arvelette?

Ei kukaan hänelle vastannut.

Sade pieksi kovasti akkunoihin aivankuin ruutuja olisivat rummuttaneet ihmisen sormet jotakin varoittaen. Harmaana hämäränä häälyivät ukkospilven heittämät varjot läsnäolijain kasvoilla. Eikä kukaan huomannut että yhtärintaa toisellaisetkin ukkospilvet uhmailivat ihmisten sieluissa. Matvei pappi istui läjään lytistyneenä syvällä nojatuolissa. Iivana pappi taas seisoi miettiväisenä akkunan ääressä ja katseli rankkasateen vipajavaan hämärään, aivankuin kadulla olisi juoksennellut loppumaton jono tuulen ajamia aaveita, joiden vartalo ylettyi näkymättömiin korkeuksiin.

— Minnekkähän se Nasarov oikeastaan osasi piiloutua? — katkaisi äänettömyyden isä Sylvester.

— Minä tiedän minne, minä tiedän! — sekaantui Ivanovski: — jos vain minua olisi kuunneltu, aikaa sitten olisi löydetty! Vaan nyt on rotta jo tipotiessään! Nyt hän jo aikaa sitten on Pajomin takana, Kalitshefkassa, lahkolaisten luona! Ja siellä ei kiinniotosta puhettakaan… kyllä siellä piilopaikat löytyy! Kaikki kalitshefkalaiset ovat jo ulkomuodoltaan salaliittolaisia!

— Noo-o, — sanoi epäluottavasti isä Sylvester katsomatta diakooniin: — kuinkas hän Kalitshefkaan pääsee…

— Kuinkako? — naurahti Ivanovski, — venheellä tietysti… aivan yksinkertaisesti!

Iivana pappi kääntyi ja katsahti diakooniin.

— Minä en suotta ole kellotornissa kiipeillyt! — lörpötteli papinapulainen: — Minulla on tarkka silmä, joka kantaa pitkälle! Näin venheen, näin… Ja näin kuka venheen ääressä oli… Kaksi tunsinkin, vaan kolmatta en, eikä se ole tärkeätäkään. Silloin ei minulle vielä mieleen juolahtanut, mitä varten on venhe… ajattelin, ajattelin… Mutta nyt sen tie-dän!

Ja hän katsoi iloisin silmin Iivana pappiin.

Oli kuin salama olisi leimahtanut tämän aivoissa. Hän käsitti silmänräpäyksessä, miksi Aleksi ja ylioppilas olivat varanneet venheen, — miksi siinä oli ollut pyssy ja mitä heillä oli aikeissa. Joutuen kovaan mielenliikutukseen kääntyi hän pois akkunaan päin.

— Ja kaikkea sinä diakooni hourailetkin! — sanoi isä Sylvester.

— Hourailen? Minulla on todistajia! Kysykää tuolta Iivana isältä! Isä
Iivana! Tehän se olitte, joka kävelitte niityllä, jokirannalla?

Iivana pappi katsahti epäystävällisesti diakooniin.

— No? Minä kävelin… Mitäs sitten?

— Dmitri Viktoritshin kanssa?

Iivana pappi rypisti kulmiaan.

— Mitä se sinuun kuuluu, kenen kanssa minä milloinkin kävelen?

— Mutta veneenhän toki näitte? Te kai seisoitte sen vieressä? — sanoi nyökäyttäen ikäänkuin riemuitsevasti päätään diakooni ja kurkotti Iivana pappia kohti pistävän-terävät kasvonsa.

Iivana pappi räpytti hämillään silmiään. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti. Ruokasalin ovella seisoi Paulinkka ja katsoi myös häntä rauhattomin ja odottavin katsein. Ja tästä katseesta luki Iivana pappi, että Paulinkka tietää että hän on venheen nähnyt.

— En ole nähnyt mitään venhettä! — huusi hän hirveästi suuttuneena ja tuntien, kuinka veri kuumana aaltona syöksähti hänen päähänsä: — ei ole ollut koko venhettä! Ja… piru sinut vieköön minun kimpustani, salaurkkija!! Spioonin paikka on muualla!

Ivanovski hytkähti ja kyyristyi kuin kissa ennen hyppäystä.

— Mitäs te haukutte! — sanoi hän jo karkeasti: — Noin ei saa haukkua… Te olette pappi!

Jokin avara tunne valtasi Iivana papin sielun.

— En ole pappi — minä! — huudahti hän villisti nostaen nyrkkinsä hartioiden kohdalle ikäänkuin aikoen tuossa tuokiossa repiä yltänsä pappispukunsa: — en ole minä pappi e-nää! Vaan sinä, poistu silmieni edestä, ilmiantaja!

Hän siirrähti diakoonia kohden kuni haluten musertaa hänet tuohon paikkaan.

Muut papit syöksyivät väliin ja hillitsivät virkatoveriansa.

Tämä huusi:

— Viekää pois edestäni tuo roikale! Minä raastan hänet rikki!!

Ivanovski pakeni säikähtyneenä etehiseen ja änkytti sieltä jotain pelkurimaista ja uhkaavaa. Sikerov meni myös ja paukautti etehisen oven kiinni. Katon päällä rämisi ukkonen kumeasti ja ilma pimeni pimenemistään. Siinä, huoneen sankassa hämärässä, samaan aikaan kun rankkasateen romina pauhasi ympäri koko talon kuni hyrskyvä hyökyaalto, seisoi Iivana pappi keskellä häliseviä virkaveljiään, melkein huutamalla vastaten heidän ihmetteleviin kysymyksiinsä:

— Minä olen sen päättänyt! Lujasti päättänyt! Peruuttamattomasti! Minä eroan! Tämä jo riittää!

— Mikä teitä vaivaa?! — riehuivat papit ja alipapit ja ilmassa liehahteli laveita hihoja: — Mistä tällainen muutos? Miksi näin teette?

— Siksi että olen lakannut pelkäämästä vapaata ajattelemista. Olen hengittänyt kuin maan mato! Ryöminyt pilkkopimeässä! Elänyt kuten on käsketty, vaan en niin, kuten on velvollisuus elää… Jo riittää! Minä sanon teillekkin: jo riittää! Vai ettekö näe, että näin eläminen enää on mahdotonta! Se on häpeällistä! Elämä pakenee meidän luotamme siintävään etäisyyteen… mutta me seisomme paikallemme kivettyneinä, mustana seinänä… itse emme astu eteenpäin ja estämme myös muita astumasta! Me olemme heittäneet elämään kokonaisen verkon tekstejä, valheellisia tekstejä, sentähden että pidämme oikeana niiden mielivallan, jotka ruhjovat elämän, — saarnaamme kärsivällisyyttä niille, jotka ilman sitäkin jo ovat kylliksi kärsineet. Jo riittää, sanon minä! Kaikki ympärillämme etsivät totuuden paradiisia, oikeuden paradiisia ja taistelevat intohimoisesti ihanteensa puolesta… Mutta me?! Jo riittää, sanon minä!!

— Kyllä hän on tullut hulluksi! — sanoi hiljaa isä Sylvester.

Iivana pappi käänsi pikaisesti liikutetut kasvonsa puhujaan.

— Me olemme kaikki hulluja! Elämme itsetajuttomasti — ajattelemme sidotuilla ajatuksilla… orjien ajatuksilla! Me olemme lapsuudesta saakka petetyt ja olemme itse muuttuneet pettäjiksi… Olemme haavoitettuja kuten tuo poika…

Hän ojensi kätensä sen huoneen suuntaan, jossa poika lepäsi:

— Lapsuudesta asti haavoitettuja… tosin huomaamattomasti! Järkeen ja sydämmeen haavoitettuja! Ja tuo haava on muuttunut ainaiseksi mätäpesäksi, joka riuduttaa henkeä! Ei, ei! Koko elämän täytyy muuttua toisellaiseksi! Eläköön, ken tahtoo, suljetuin silmin… Minä en voi! Jo riittää!

Hän tempoili käsillään rintaansa, kuni läkähtyväinen tai kuin olisi koettanut repiä päältänsä pappispukuansa.

— Minä tahdon olla vapaa ihminen, palvella vapaata Jumalaa!

Portaiden edustalta kuului aisakellon kalkatusta.

Rämisevät ja kolisevat äänet täyttivät käytävän.

Etehisen aukitemmaistusta ovesta astui hätäisin askelin sisään rovasti, sinisen-kalpeana ja auki suin, josta huokui viheltävä hengitys. Hän hieroi käsillään rintansa alustaa pyrkien jotakin ilmoittamaan.

— Sa… Sa… San…

Mutta hän ei kyennyt saamaan sanaa suustaan.

Kääntyi ja riensi ulos horjuen.

Kaikki voihkasivat ja läksivät hänen jälkeensä.

Isä Iivana riensi rovastin kamariin. Siellä ei ollut ketään. Hän kumartui pojan ylitse. Tämä katseli avartunein, kuumeesta hehkuvin silmin.

— Poika! Tuntuuko sinusta kipeältä?

— Tuntuu!

Ja yhtäkkiä suuri ajatus, joka oli vaivannut isä Iivanaa, purkaantui.

— Kipeältä! Kaikista… kaikista tuntuu kipeältä!! Kipeältä… ja tukalalta! Kiduttavan ahtaalta! Kipeältä sydämmeen! Ahtaalta järkeen! Sillä ihminen on sorrettu.

Ikäänkuin äärettömiä, aamu-auringon kultaamia lakeuksia näki hän kultaharjuisten vuorten huipulta. Tuolla alhaalla kärsitään kidutuksia tietämättä mistä syystä, selvittämättä kidutusteli aiheita; ryömitään teeskennellen rotkojen ravassa; revitään kappaleiksi toinen toisiaan käsittämättä tuon taistelun merkitystä, ja keskellä kukoistavan maan ylellisyyttä, keskellä luonnon rikkauksia houraillaan kuin orjat, ruoskien silpomina, kurjuuden repaleissa, häpeän kahleissa! Mutta nyt hän on astunut ylös vuorelle ja näkee ja ymmärtää nuo valheet kirkastetuin katsein, ja on hänen pyhä velvollisuutensa huutaa ilmi jotakin, valtavaa ja voimakasta, sellaista että se hätähälytyksen pauhulla kajahtaisi sydämmissä! Mitä?… Hän ei vielä tiedä, ei tiedä että… mutta hän tuntee sen jälleen!! Huoneeseen syöksähti Paulinkka.

— Onko se siis totta?! Sano! Sano! Toista vielä kerran!

Paulinkka hehkui kuni kokonaan tulessa ja värisi hirveästä sisällisestä liikutuksesta. Aivankuin musta ovi, jota hän itkien kauvan oli kolkuttanut, olisi remahtanut sepposeljälleen hänen edessään ja hän saanut nähdä mailman, joka hänet häikäsi.

Pappi ojensi hänelle kätensä.

— Totta se on!

Eikä enää himon paahde hehkunut häneen tästä naisesta, vaan kirkas päivä sieltä sädehti vastaan, täynnänsä kauneuksia ja elämää.

Kummastunein, kuumeesta loistavin silmin katsoi sairas poikanen näitä kahta, lujasti toisiinsa puristunutta olentoa…

Mutta akkunan takana yhä jyrisi ukkonen.

Tuuli löi humisten akkunaluukun auki, ja kuni ulos kutsuvat, vahvat sormet, naputtivat lasiruutuihin sadepisarat, siinneinä siinä kaameassa pimeydessä, missä ukkonen kumean valtavasti pamahtelee ja salamat leimahtelevat — ikäänkuin valaisten tuntemattomia teitä äärettömiin, viehättäviin etäisyyksiin…

(Kirjoitettu lokakuulla v. 1904).