XIII.
Raskaasti huohottaen läksi papisto kiirehtimään markkinapaikalle. Jotain oli tekeillä ihan sen keskuksessa, shirokosadovilaisen ravintolan ääressä. Kaukaa näkyi, kuinka pölyn ja rähinän keskellä siellä häärittiin, juostiin, tehtiin käsien liikkeitä, ratsastettiin hevosilla. Tuhansia huutoja sekautui pauhaavaksi myrskyksi, joka kiihoitti ja peloitti. Ivanovski syöksyi eteenpäin kuin ajokoira jälkiä myöten. Iivana pappi harppaili rovastin rinnalla.
— Eikö siepata mukaan ristiä kirkosta, herra rovasti? — huusi kulkiessaan tiakka Sikerov.
— Mitä varten sellaista? — katsahti häneen rovasti kummastuneena.
— Jos niinkuin sattuisi tarvittamaan asettelemista…
Kera ristin olisi turvallisempi!
Markkinakojujen väliset, äsken niin meluisat kujat olivat nyt tyhjät. Vain paikoin myymälöiden ääreen oli jäänyt pojan-viikareita, jotka kiipeilivät katoille huutelemaan toinen-toisilleen saamiaan vaikutelmia.
Väkijoukon kiljunta soljui yhä lähemmä pappeja vastaan, pannen aavistamaan jotain tavatonta ja kamalaa. Tukahduttava, punainen pöly kiiriskeli pilvinä ilmassa himmentäen auringon valon. Länsitaivaalle oli paisunut mustan vuoren kaltainen uhkaava pilventönkkä, luvaten uuden rankkasateen. Se venyttäysi uhmaten kohti aurinkoa, mutta tuskinpa kukaan sitä oli joutanut näkemään.
— Mitä täällä tapahtuu? Mitä? — hälisi väkijoukkoon yhtyen Ivanovski.
Hänen terävä nenänsä näytti uteliaisuudesta tulleen vielä terävämmäksi entistään ja silmät olivat ahnaasti imeytyneet naaman sisään. Ei kukaan hänelle vastannut.
Kaikki painautuivat hätäisesti johonkin yhteiseen keskukseen, nousivat varpailleen, huusivat… Tavattoman kookas punakarvainen talonpoika, päätään pitempi kaikkia muita, huitoi käsiään ja karjui kiihkeästi:
— Ottavat kiin-ni! Kah tuolla! Kah… jo ottavat ki-iin-nii! Sh… muutaman!
Iivana pappi tunkeutui eteenpäin ja töykkäsi häntä paidan hihaan.
— Falalei! Mitä on tapahtunut?
— Rästiläisiä kiinniotetaan! — selitti Falalei hurjankiihkoisesti: — vasiliperäläisiä, jotka maanomistuksesta ovat selkkautuneet. Onpa taittu viedä heidät… Heikäläiset herrat häätivät! Vaan nyt heitä kiinniotetaan…
Hän rupesi yhtäkkiä hytkymään jonkunlaisesta suonenvedon tapaisesta vatsanaurusta.
— Sssh! Shi! — Shistovia kiinniottavat!
— Mistä sinä, perkele, iloitset? — kääntyivät häneen naapurit vihaisesti.
— Miksi lyövät? Miksi antavat lyödä! — huusivat ympärillä kiihtyneet henkilöt: — Povalihinia kiskovat… Ukkohan tuo on!
— Kas kuinka veri pursuaa!
— Elä juokse, sanon minä, — lausui mustanuttuinen mustaverinen talonpoika.
— Kukapa tyrmään halunnee! Eikä se ole oikeudenmukaistakaan… Vai Shirokosadov nielaissut! Ketäpä hän ei olisi nielaissut kitaansa näillä seutuvilla?
— Se on lievää puhetta, sanon minä! — myöntyi äkkiarvaamatta musta talonpoika kulmiaan rypistäen: — ihmissyöjä hän on!
Ravintolan katolla seisoi poika-viikareita, akkoja ja väkiviina-tehtaalaisia, hätiköiviä liikkeitä tehden ja huutaen. Eräs tehtaalainen huusi jyrisevällä äänellä katonpiipulta:
— Perkelettäkö sinä häntä parrasta revit!! Ukkohan tuo on!
Ja luultavasti tälle vastaukseksi huusi joku vihaisen repäisevästi:
— Varo omaa nahkaasi!!
Kuulesti siltä kuin väkijoukon keskuksessa olisi porehtinut vedenkurimus ja siihen ollut hukkumassa joitakin henkilöitä: sieltä solui korviin huokauksia, itkua, jykeitä iskunjymäyksiä, käheitä ja julmistuneita huutoja, jotka saivat tuhatäänisen vastakaijun laumassa.
Aurinko paahtoi.
Taivaalla liukui keveitä hattaroita, karaten eteenpäin ja eriten hitaasti paisuvasta isosta pilvestä. Tuuli tuprutteli punaista pölyä. Ilma leijaili täynnänsä kuni hempeitä ja yhtaikaa kirpeitä tunnelmia.
Sikerov hoki alati huolehtien:
— Antakaapa papille tietä! Ei kukaan häntä kuunnellut.
Tiakka tunkeutui itsepäisesti tuon hikisen, kuumuutta hikoavan, mehiläispesänä pörisevän väkijoukon läpi, vaan rovasti hänen takanaan läähättäen, täynnä himmeätä kauhua ja aavistusta, mutisi:
— Veljet! Veljet! Päästäkäähän läpi… rakkaat veljet!
Ja silloin kun hän vähin aavisti, repesi riehuva lauma kahisten kahtia ja paiskasi väkevänä aaltona rovastin aivan kurimuksen keskelle. Hänen päätään huimasi ja hän olisi kaatunut, jollei paikalle ehtinyt Iivana pappi olisi tarttunut häntä kainaloista.
— Missä on Mitja? Missä Mitja? Onko hän täällä? — kyseli sortuneesti rovasti, harhaillen silmillään kasvoista kasvoihin. Ja huulet hänellä vapisivat ja kädet ikäänkuin eivät löytäneet sijaa. Hänen rauhallinen arvokkaisuutensa oli kadonnut. Aivankuin joku käsittämätön ja outo olento olisi seisonut Iivana papin rinnalla, joku, joka kauvan oli viekkaasti piiloutunut ja nyt äkkiarvaamatta astui esiin päivänvaloon. Pieneltä, surkealta, kummalliselta näytti hän nyt, vanhalta, avuttomalta, kauhun valtaamalta kaikkine kasvonpiirteilleen, kuni lapselta, joka näkee aavenäkyjä.
— Mikäs teitä vaivaa? — kavahti myös Iivana pappi: — eihän teillä ole kasvoja!
Mutta rovasti ei häntä enää kuullut, vaan katsoi ahnaasti silmäinsä edessä tapahtuvaa — kamalaa kuin kuolemansairaan unenhoure.
Vartijat pitelivät kuutta sidottua talonpoikaa.
Nämät olivat kaikki aikuisia ihmisiä, verille lyötyjä, himmeäkasvoisia, vaiteliaasti iskuja vastaanottavia olentoja. Seitsemänneltä, nuorelta mieheltä, olivat kädet kiristetyt yhtä tiukalle kuin rinnustin valjaissa. Ja tämä karjui vimmatusti ja surkeasti:
— Veljet rakkaat… voi veliveikkoseni!!
— Ole vaiti, Paavo! — sanoi hänelle sidottu vanhus Povalihin; — mailman tauttahan kärsit!
Tyly lahkolainen, kookas talonpoika vaajanmuotoisine harmaine partoineen, joka ulottui vyötäryksiin asti, seisoi siinä myös. Toinen puoli hänen kasvojaan oli rikkilyöty ja partansa vereen tahrattu.
Pörröinen, kauttaaltaan pölyinen uratnikka nelisti lakittomin päin läpi väkijoukon huutaen:
— Pois! Pois tieltä! pois!
Tuonoin mainittu pikku poika oli vähällä langeta hänen hevosensa jalkoihin.
Väkijoukko syöksähti hälisten ja muristen syrjään, väistyen tieltä, samalla kun joka suunnalta huudettiin:
— Mistä syystä pieksetään? Koiriako luulette meidän olevan?! Hoi, te
Shirokosadovin kätyrit!
Yskähdellen pölyn tautta, ei uratnikka kuullut huutoja ja tiedusti:
— Joko olette saaneet kaikki kiinni?
— Kaikki, herra upseeri! — vastasivat vartijat.
— Yksi, kaksi… — laski uratnikka: — Sidorov, Povalihin… kolme —
Vlasov… Mutta missä on Nasarov?!
Vartijat katsoivat hämillään ympärilleen ja vaikenivat.
— Mitäs te, perkeleet!! — karjui uratnikka vimmatusti heilauttaen kättään: — pääkapinoitsijaa!! Ryökä-leet!
— Väkijoukko! herra upseeri! — virkkoi yksi vartijoista! — kuka ne kaikki tarkastaa!
— Roistot! Nasarovin tauttahan koko mellakka nousikin!
Ja uratnikka huudahti raivokkaasti pojalle:
— Elä kiemurtele siinä hevosen jaloissa, pirun penikka!
— Ei haittaa! — sanoi vanhus Povalihin: — anna pojan katsoa, jotta oppii! Meille kuuluu kuolema, vaan heille elämä…
— Suu kiinni, nartun poika!
Uratnikka teki äkkikäännöksen hevosellaan ja nelisti huutaen:
— Nasarovia ei ole! Etsikää Nasarov! Tarkastakaa Manjukinin piha! Manjukin on hänen lankonsa. Vaan te… hei siellä… ratsastakaa takalistoon, niityille… Minun täytyy saada käsiini Nasarov!
Vartijat pitelivät lujasti vangituita ja loivat epäileviä syrjäkatseita väkijoukkoon. Kaikkialla, läheltä ja kaukaa, näkyi vasiliperäläisten kiihoittuneita kasvoja. Nyt he toinen-toisensa perästä erkanivat väkilaumasta ja ryhmittyivät vankien taakse päästellen pistävänmyrkyllisiä huomautuksia, jotka herättivät milloin naurua, milloin nurinaa. Nuorten äänet huusivat pilkallisesti ja kiihoittavasti, että pojat hylkäävät omat isänsä, koskapa on syntynyt Antikristus, jonka palvelijat saattaa eroittaa… erityisistä tuntomerkeistä! Vahtimiehet iskivät silmää toisilleen, mutta eivät rohjenneet vastata, huomatessaan että väkijoukon kiihko kasvaa, ikäänkuin jokin hajanaisuus olisi muodostunut yhtenäisyydeksi samoinkuin lähteet yhdistyneinä paisuvat virraksi, joka kohisten rientää salpansa särkien. Katolta uuninpiipun vierestä huusi viinatehtaalainen pilkallisella jyry äänellä:
— Katso, katso, oikeauskoinen kansa! Opi oikeutesi puolesta oikein menettelemään!
— Joutaisit olla hiukan vähemmällä, Nikiforovitsh, — huomautti hänelle paksu akka, esiliina yllään: — huudat oman pääsi poikki…
— En minä noita roistoja pelkää!! Vahtimiehet katsahtivat ilkeästi häneen, mutta olivat vaiti…
Yhtäkkiä he kauhukseen huomasivat että vasiliperäläiset tekivät yhteisen liikahduksen. Äkkiarvaamatta käheä ääni irtautui kymmenistä rinnoista:
— Tuossa hän on! Tuossa… katsokaa! Tuossa hän on!!
Kaikki äänet alkoivat hälistä:
— Mikä? missä? Kuka niin?
Ja samalla ymmärsivät.
Nyt jo sadat äänet alkoivat kirkua:
— Tuossa… katsokaa! Ihailkoonpa nyt! Verenimijä! Tuossa hän on!
Kohoten pappien takaa seisoi Shirokosadov tarkastellen väkijoukkoa samein katsein — tuo poroporvari turvettuneine käsineen, mutta vielä talonpoikaisine kömpelyyksilleen, tilanhaltija ja orjainomistaja, nousukkaiden edustaja…
Kaksi voimaa siinä seisoi toinentoisensa edessä, hehkuen taisteloa elämästä ja kuolemasta.
Toinen kuin meri, toinen kuin — kallio.
Meri, joka hedelmättömästi pieksi kolkkoja ja autioita, Jumalan kiroamia rantoja vastaan. Kallio, joka oli kasvanut synkästä syvyydestä, siittänyt paljon paasia, joita historian pahanhajuinen kura peitti, mutta jotka yhä vielä kestivät kuten kaikki nuot kalliot, jotka varjelevat tietä "elämän vapaaseen kehitykseen", — kalliot, jotka orjaihminen on luonut, mutta joita vastaan itsepäisessä, synkässä taistelussaan ajatus hijoutuu, tunne jalostuu, ja historian pimeydestä kasvaa ilmi vapaa ihminen…
Satoja nyrkkejä nousi uhkaavasti ilmaan.
Aivankuin iso ja hirveä peto olisi nostanut karvansa pystyyn!
Ja kaikki pilanteko, mikä vielä värisi ilmassa, suli silmänräpäyksessä. Kaikki, läheiset ja kaukaiset, ymmärtäväiset ja neuvottomat, tempasi sama tunne, joka pani huohottamaan ja huutamaan käheällä äänellä… Ja koko tapahtuman merkitys ja noiden vangittujen, verellä tahrattujen ihmisten asema, kaikki, kaikki se selveni kerralla tuhansille päille, jotka olivat kääntyneinä sille suunnalle, jonne vasiliperäläisten viha purkautui. Shirokosadovin kaikki tunsivat, hän oli kaikille hyvin, vieläpä erinomaisen hyvin tuttu. Jokainen oli ollut hänestä jollakin tavalla riippuvainen, jokaisella oli häntä vastaan vihaa itsensä sortamisesta tai sukulaisten ja tuttavain puolesta, jokainen hautoi jonkun pisaran salattua katkeruutta mielessään… Nyt nämät pisarat sulivat vihan myrskyksi! Kädet ojentuivat uhkaavina, kiihtyneet kasvot näyttivät hirveiltä! Vieläpä hänen oman ravintolansa akkunoista ja katolta huudettiin:
— Juudas!
Iivana pappi tarttui Shirokosadovin olkapäähän:
— Paetkaa syntiä!
Mutta hämmästyneenä tämän odottamattoman myrskyn äkkipikaisuudesta, nähdessään tämän yhteisen vihan, joka näihin saakka oli pysynyt piilossa, työnsi Shirokosadov sinervän-kalpeana luotaan Iivana papin. Temmaten revolverin alkoi hän hurjasti sillä huiskia ilmaa. Hän osasi tuskin pitää sitä kädessään, ei ollut koskaan sillä ampunut, mutta haki kuitenkin vaistomaisesti vapisevin sormin liipasinta… Ja kummallista oli nähdä tätä mahtavaa, alati itselleen uskollista ihmisolentoa kauhistukseen saakka säikähtyneenä; vihan, jonka hän tähän asti oli tuntenut vain kuulemalta, näki hän nyt kasvoista kasvoihin.
— Kapinoitsijat… elkää uskaltako! — huusi hän käsittämättä että äänellään ilmiantoi koko oman kauhistuksensa.
Silmänräpäys…
Kuni pato olisi särkynyt.
Hänen ympärilleen ahtautui uhkaava, aaltoava, kiroileva ihmisrengas. Turhaan potkivat jaloillaan ja tempoilivat nyrkeillään vahtimiehetkin, jotka vaistomaisesti olivat päästäneet vangitut irti. Hekin itse huusivat yhdessä muiden kanssa. Pieksetty lahkolainen Povalihin pudisteli intohimoisesti olkapäitään ja reväistyään rikki sidevyyhdit, nosti kätensä köydenpätkineen ilmaan.
— Ole kirottu… nyt ja ijankaikkisesti! — huusi hän yli kaikkien muiden äänten: — ja katso, mitä olet meille tehnyt… katso!!
Harmaapäisenä, verisenä muistutti hän näöltään raamatun profeettaa, joka kivitettiin.
— Jumala sulle kostaa meidän ja meidän lastemme puolesta! Ei ole sinulla oleva anteeksiantamusta, Juudas, ei tässä eikä tulevassa elämässä… Sinun päälläsi on Antikristuksen leima. Katso, mitä meille olet tehnyt, katso! Sinun kuolemanhetkelläsi me, kuten syystä suuttuneet tuomarit, olemme seisovat sinun sielusi ääressä niinkuin nyt, verille lyötyinä!
Ja vihansa hurmauksessa hän ennusti:
— Sinä meidät olet voittanut vääryydelläsi! Meidän lapsemme voittavat sinut oikeudella! Sinun omat lapsesi luopuvat sinusta! Ja sinä tulet kirotuksi kuin Kain!!
Väkijoukko ähkyi, voivotti ja siirtyi yhä likemmäksi.
Shirokosadov heilutti mielettömästi revolveriaan.
— Menkää pois! Kaikki… kaikki… taikka minä ammun kuoliaaksi!!!
Hän kiljui kuin haavoitettu härkä, joka on yht'aikaa sekä ärsytetty että kauhistukseen saakka säikähtynyt. Hän uhkaili järjettömästi myrskyä, joka huokui häntä vastaan sadoista kidoista, ja verestävin silmin ikäänkuin etsi uhria. Mutta häneen katsoivat — sadat. Kaikki pyöri ja kiersi hänen edessään, hyppi ja laukkasi irvistellen terävillä hampailla… Olipa kuin itse taivas pikaisesti paisuvine pilvineen, pimenevät puut, tuvat ja ihmiset, kaikki olisi ojentanut häntä kohti tuhansittain kuolemaa uhkaavia käsiänsä. Iivana pappi, rovasti ja Ivanovski koettivat raahata häntä pois, kehoittivat häntä pakenemaan ja piiloutumaan ravintolaan, mutta hän tempoi itsensä heistä irti, käsittämättä heidän tarkoituksiaan, kuulematta, kuinka pölystä aivan punaiseksi muuttunut uratnikkakin jo kaukaa hänelle huusi:
— Mene pois! Shirokosadov… mene pois!! Verisen sumun läpi näki tämä satoja kasvoja, jotka leimusivat vihasta.
Kiljuntaan vastasi hänkin kiljunnalla.
— Pääs-s-s-tä-kää!!!
Vaikka ei kukaan häntä pidätellyt.
Hän heristeli edessään revolveria, joka vapisi hänen tärisevässä kädessään, huomaamatta että painoi liipasimeen.
Yhtäkkiä leimahti laukauksen tuli.
Kaikki voihkasi ympärillä, vaikeni, hajaantui, väistyi. Edessä olevat painautuivat takana seisovia vastaan, vaan nämät nousivat varpaisilleen ja kurkottivat kaulojaan. Ja kaikki katsoivat kauhistuneina samaan paikkaan, minne hurja kuula oli tunkeutunut. Uratnikka pysähytti hevosensa tyrmistyneenä. Shirokosadov pudotti revolverinsa maahan ja tuijotti kuni heräävä unissakulkija samein jähmettynein silmin tarkoituksettomasti vuodattamaansa verta: aivankuin hyökyaalto olisi vetäytynyt takaisin ja tallatulle paikalle pölyyn jäi Shkalik-poikanen. Hänen pieni ruumiinsa vavahteli ja värähteli, hajalleen retkahtaneet pienet kouransa tempoivat ilmaa aivankuin olisi hän sormillaan houkutellut luokseen jotakin.
Väkijoukosta kiepsahti pojan luo — Paulinkka.
Kumartui tämän ylitse, nosti Shirokosadovia kohti vääntyneet kasvonsa ja sanoi:
— Murhaaja! Kurjan työn teit!!
Hänen valkoinen palmikkonsa oli vierähtänyt hartioilta. Silmäripsissä värisi vihastuksen kyyneleitä. Hän vapisi koko ruumiiltaan ja näytti valikoivan sanoja niitä löytämättä. Ja ainoastaan hänen kätensä ojentui väristen Shirokosadovia kohti.
Ja Shirokosadovin edessä kuni nousivat kostonvarjot. Mies eli kuin unessa. Veripunaisen usvan läpi näki hän ympärillään vääristyneitä, vihanvaltaamia kasvoja, näki uhkaavan naisen mielettömän laukauksensa tuottaman uhrin ääressä. Ja mulkoillen hurjin silmäyksin ympärilleen, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä, huomasi hän äkisti oman tyttärensä. Väkijoukosta, jonka väliin neito oli puristunut, kovasti tarttuen kädellä päähänsä, tähtäsi tämä isäänsä shirokosadovilaisten silmiensä avartuneella katseella. Ja noista silmistä kauhuineen luki Shirokosadov jotakin sellaista uutta ja itselleen niin hirmuista että hän alkoi käheästi ja raskaasti hengittää. Hän ei voinut riistää silmiänsä tuosta katseesta, pää alaspainettuna kuin härällä, ja kääntyi poistuakseen, paetakseen mihin hyvänsä, — ei poispäin väkijoukosta eikä myrskystä, joka häntä vastaan kuohui, vaan poispäin noista silmistä.
Häntä vastaan ryntäsi rovastin poika.
Vimmastuneena, lakittomin päin, hiukset sykkyrässä, koetti tämä riuhtoa itseänsä irti toverinsa Aleksin käsistä ja töykkäsi luotaan isänsä, joka koetti häntä pidättää.
— Päästäkää! Päästäkää!!
Ja hän huusi ikäänkuin kähisevästi kuiskaamalla:
— Ähä konna! Kansan sortaja! Minä panen sinun päällesi häpeän leiman!
Hän sai itsensä vihdoin riuhtaisseeksi irti ja syöksyi Shirokosadovia kohti. Asettui hänen eteensä, heristeli nyrkkejään takanaan ja valmistautui sanomaan jotakin repäisevää, kuoliaaksi musertavaa.
Mutta siinäpä samassa hänen ja Shirokosadovin väliin pyörähti ja asettui Aleksandra, Shirokosadovin tytär.
— Ei tarvita! — sanoi neito valtavasti.
Ja hän katsoi tiukasti ylioppilaaseen tummalla katseellaan.
— Dmitri! Ei tarvita… noiden… tähden! Ja edessä tuon vihastuneen kansanlauman kasvojen, joka hänen sydäntään kunnioitti, vaikka uhkasikin isää, vannoen ikäänkuin juhlallisen valan, lausahti neito ilman hämmästystä ja vaikutelman pyyntöä:
— Minun… rakkauteni tähden sinuun… Ja tulevaisuuden tähden jätä hänet rauhaan!
Ylioppilas leimahti tulipunaiseksi, väistyen syrjään kummastuneena ja tutkivasti katsoen neitoa silmiin.
Paulinkka koetti nostaa haavoittunutta poikaa käsivarsilleen ja tahrasi kätensä vereen.
— Mitä sinä siinä katsot! — sanoi hän Iivana papille: — kantaa tämä täytyy! Pian! Tule auttamaan…
Pappi työnsi naisen syrjään ja nosti keveästi tuon vapisevan kantamuksen. Mitäs se, hänelle, jättiläiselle oli nostaa moista taakkaa? Hän olisi jaksanut nostaa sen vaikka pilviin… mutta hän ei niistä tiennyt paremmin kuin muistakaan pilvistä — paitsi näkemistään sekä vielä niistä, joista puhutaan Apokalypsiksessa. Pörröisenä kuin leijona, punaisena ja mieli kuohuksissa läksi hän liikkeelle — ja ihmiset väistyivät hänen tieltään molemmin puolin. Hän kulki kuin ahdasta poikkikatua. Ja aivankuin murheen varjoja heitteli väkijoukkoon se ukkospilvi, joka nyt vihdoinkin oli vallannut auringon. Kuni kumea vihanmurina jyrisi kaukaa ukkonen. Kuhinalla yhä aukeni papin edessä kuja, vaan hänen takanaan se pauhulla taas sulkeutui, ikäänkuin siellä olisi sortunut maahan lahonneita rakennuksia. Ikäänkuin tuo tuhatpäinen joukko ei olisi voinut tulla entiselleen tapahtuneen murhenäytelmän johdosta, vaan siitä jo kuului kumeaa murinaa, kuni tulivuoren rinnasta ennen purkausta. Kajahteli huutoja:
— Maapäällikkö tulee! Tietä maapäällikölle! Uratnikka karkuutti läpi väkijoukon.
— Väistykää! hajaantukaa!
Maapäällikkö ajaa karautti tehtaalta päin vaunuissa, henkivartionaan joukko ratsastavia tehtaanrenkejä.
Ja äkkiarvaamatta hetken koko jännitys purkautui huutojen myrskyyn:
— He tappavat meidät!!
Jostakin kuului juopuneen shirokosadovilaisen huuteluja:
— Hähä! Kah siinä ovat… kah tuossa… Ei ole oikeutta talonpojalla… Kaikki ne ovat ryöstäneet… nyt tappavat! Ei ole oikeutta… Hähä! He piirittävät ja ryöstävät meidät!
Joku kehoitti hurjasti, ikäänkuin vasaralla iskien:
— Annetaan takaisin!
Iivana pappi pysähtyi väkinäisesti. Kaikki, mikä suinkin oli kynnelle kykenevää, oli taas juoksussa, läähättäen pölyssä, joka kuin vihuri pyöri ravintolan edustalla.
Maapäällikkö ajoi täyttä laukkaa — takaisinpäin. Uratnikan hevonen riuhtoili talonpoikaistupien edustalla, vankkurien välissä. Papit olivat hajonneet mikä tänne, mikä tuonne eksyneinä toisistaan.
Kaikki, mikä ei päässyt juoksemaan, oli sotkeutunut suunnattomaksi, kiljuvaksi möhkäleeksi, jonka keskuksesta kuului surkeata ja epätoivoista huutoa.
— Paulinkka! Paulinkka! — kutsui Iivana pappi. Tämä syöksähti jostakin häntä kohti…
— Mitä on tekeillä? Hyvä jumala! jumalani!
Ravintolasta kuului avunhuutoja.
Sen katolta leiskahteli tulinen kieli tukehtuen sakeaan savutupruun, joka peitti koko katon… Akkunoista hyppi ulos ihmisiä, lenteli pöytiä, penkkejä ja tuoleja. Tarjoilija-nainen raahasi itkien raskasta arkkua akkunaan, mutta arkku oli leveä eikä mahtunut läpitse.
Jostakin yhä kuului kuin vasaralla iskien:
— Antakaa takaisin! Polttakaa ne kirotut elävältä! Syttyi raa'an-hurja meteli.
Aleksi seisoi ravintolan portailla ja huusi:
— Toverit! Veikkoset! Mitä te teette! Pysähtykää! Päästäkää irti uratnikka! Te pilaatte asianne! Turhaan, turhaan!
Hän heilutti epätoivoisesti käsiään ja hänen harjastukkansa seisoi mielenliikutuksesta pystyssä kuin siilillä.
— Toverit rakkaat! Tämä menee mielettömyyksiin! Heretkää!
Häntä kohden ojentui sadottain käsiä.
— Anna meidän haltuumme Shirokosadov! Aleksi poltti heitä katseellaan.
— En anna!
— Anna pois! Vai pidätkö yhtä hänen kanssaan… petturi!
— Kitasi kiinni! En minä ole petturi. Minä teitä puolustan teiltä itsiltänne! Petoja te olette! Milloin matelette kuin orjat, milloin möyryätte kuin petoeläimet! Mitä te Shirokosadovilla teette? Sellaisia on sadottain… vai luuletteko hänen olevan yksin? Hänen sijaansa tulee tuhansia… Hän on teidät tehnyt kerjäläisiksi, vaan te tahdotte vielä Siperiaankin joutua! Luuletteko että tällainen taistelu kelpaa? Järkevästi on taisteltava, yhteisvoimin… Hän lyö teidät laudalta järjellään… Vaan hänellä on vain yksi järki, mutta teillä on tuhansia järkiä, miljoonia järkiä… Kokonainen joki järkiä! Hukkukoon hän tähän jokeen… Ja hän on hukkuva ainiaaksi, vaan teistä tulee elämän herroja! Elkää siis huutako kuin hullut, vaan harkitkaa kuin järkevät ihmiset.
Hänen äänensä kaikui valtavasti yli hiljenneen väkilauman…
