XXI.

ELÄMÄN EPÄVARMUUS.

Keskustelin erään kovasti kiihtyneen miehen kanssa. Hänen mielestään hänen vaimonsa oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja laki tehnyt vääryyttä. Tapahtuman aihe ja siveellinen sisällys eivät vaikuta seikkaan. Pääasia on, että vaimo oli saanut aikaan eron ja mies oli velvoitettu maksamaan kymmenen shillinkiä joka viikko vaimon ja viiden lapsen elatukseksi. "Mutta katsopas", sanoi hän minulle, "mitäs hänelle tapahtuu, ellen minä maksakaan niitä kymmentä shillinkiä? Ajatellaanpa nyt, ajatellaan, että minua kohtaa tapaturma, niin etten voi tehdä työtä. Ajatellaan, että minä saan repeämän taikka reumatismin tai koleran. Mitäs hän silloin tekee? Mitä hän tekee?"

Hän pudisti päätään surullisena. "Ei hänellä ole mitään toivoa. Ainoa, mitä hän voi tehdä, on mennä työhuoneeseen, ja se on helvetti. Ja ellei hän mene työhuoneeseen, on hänellä edessään vielä pahempi helvetti. Tulehan mukaani, niin minä näytän sinulle vaimoja, jotka nukkuvat porttiholveissa, kymmeniä. Ja näytän sinulle pahempaakin, minne hän joutuu, jos jotakin tapahtuu minulle ja niille kymmenelle shillingille."

Tämän miehen esityksen ydintä on syytä harkita. Hän tunsi olosuhteet siksi hyvin, että ymmärsi vaimonsa ravinnon- ja asunnon-turvan epävarmuuden. Sillä olihan vaimon toimeentulo mennyttä, jos miehen kyky vahingoittuisi tai tuhoutuisi. Ja kun tätä asiaintilaa katsellaan suuremmassa asteikossa, niin havaitaan sen pitävän paikkansa satoihin tuhansiin, vieläpä miljooniinkin miehiin ja naisiin nähden, jotka elävät ystävinä yhdessä ja koettavat yhteisesti työskennellä ravintonsa ja asuntonsa edestä.

Numerot ovat masentavia: 1,800,000 ihmistä Lontoossa elää köyhyyden rajalla ja sen alapuolella, ja 1,000,000 henkeä erottaa vain viikon palkka kurjuudesta. Koko Englannissa ja Walesissa kahdeksantoista prosenttia koko väestöstä saa turvautua kunnan avustukseen, ja Lontoossa, Lontoon kunnallisneuvosten tilaston mukaan, yksikolmatta prosenttia koko väestöstä tarvitsee kunnan avustusta. Kunnan avustusta nauttivan ja rutiköyhän vaivaisen välillä on kyllä suuri erotus, mutta Lontoo elättääkin 123,000 vaivaista, mikä jo yksinään on kokonaisen kaupungin väestö. Joka neljäs Lontoossa kuolee yleisen armeliaisuuden hoidossa, ja 939 joka tuhannesta kuolee yhdistyneessä kuningaskunnassa köyhänä; 8,000,000 pysyy ankarasti ponnistellen nipin napin nälkäkuilun partaalla, ja niiden lisäksi 20,000,000 elää vailla kaikkia mukavuuksia sanan yksinkertaisessa ja koristelemattomassa merkityksessä.

Mielenkiintoista on tutustua niihin yksityiskohtiin, jotka koskevat armeliaisuuden hoteissa kuolevia Lontoon asukkaita. Vuonna 1886 ja aina vuoteen 1893 "vaivaisten" prosenttiluku koko väestöön verraten oli Lontoossa pienempi kuin koko Englannissa. Mutta vuodesta 1893 ja sen jälkeen joka vuosi heidän prosenttilukunsa on koko väestöön verraten ollut suurempi Lontoossa kuin koko Englannissa. Seuraavat numerot ovat peräisin ylikirjaajan kertomuksesta vuodelta 1886:

81,951 kuolintapauksesta Lontoossa (1884) tapahtui:

  Työhuoneissa………………. 9,909
  Sairaaloissa………………. 6,559
  Hourujenhoitoloissa………….. 278

Yhteensä yleisissä hoitoloissa 16,746

Näiden numeroiden johdosta sanoo muuan sanomalehden-kirjoittaja: "Kun otetaan huomioon, että vain verraten harvat näistä ovat lapsia, niin on luultavaa että joka kolmas Lontoon täysi-ikäisistä ajautuu johonkin tällaiseen hoitolaan kuolemaan, ja ruumiillisen työn tekijäin keskuudessa täytyy suhteen tietysti olla vielä suurempi."

Näistä numeroista saattaa jotenkuten arvioida, kuinka lähellä tavallinen työläinen on vaivaishoitolaisen tilaa. Tähän tilaan joutuu monenlaisista syistä. Siitä on esimerkkinä tällainen ilmoitus, joka oli eilisaamun lehdissä:

"Palvelukseen halutaan konttoriapulaista, joka osaa Pika- ja konekirjoitusta sekä laskuttamista. Palkka kymmenen shillinkiä (2 1/2 dollaria) viikossa. Ilmoittauduttava kirjallisesti" j.n.e.

Ja tämän päivän lehdissä luin eräästä kolmekymmentäviisi-vuotiaasta konttoriapulaisesta, joka oli lontoolaisen työhuoneen hoidokkina ja oli joutunut oikeuteen tehtäviensä laiminlyömisestä laitoksessa. Hän väitti suorittaneensa erilaiset tehtävänsä hoidokiksi tulostaan asti, mutta kun johtaja lähetti hänet kiviä särkemään, niin hänen kätensä kävivät rakoille, eikä hän voinut suorittaa urakkaansa loppuun. Hän ei ollut milloinkaan tottunut kynää raskaampaan työkaluun, selitti hän. Oikeus tuomitsi hänet rakkoisine käsineen seitsemäksi päiväksi pakkotyöhön.

Tietysti vanhuus johtaa vaivaishoitolaan. Ja sitten tapaturma, sattuma puuttuu asiaan, mies, isä, leivänhankkija kuolee tai tulee työkyvyttömäksi. Mies vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa elää nipin napin kahdenkymmenen shillingin viikkopalkan varassa — ja Lontoossa on satojatuhansia sellaisia perheitä. Pakosta — ja vain puoliksi eläen! — heidän täytyy kuluttaa koko palkka viimeistä pennyä myöten, niin että vain viikon kehno palkka erottaa tämän perheen vaivais- ja nälkäkurjuudesta. Silloin sattuma puuttuu asiaan, isä murskaantuu, ja siinä sitä ollaan. Kolmen lapsen äiti voi niin vähän taikka ei mitään. Joko hänen täytyy luovuttaa lapsensa kunnalle lastenkotiin, voidakseen vapautua ansaitsemaan jotakin itsellensä, taikka hänen täytyy etsiä jostakin "hikipajasta" työtä ja tehdä sitä kurjassa komerossa, minkä vähillä tuloillaan voi asunnokseen hankkia. Mutta "hikipajoissa" määräävät palkkatason aviovaimot, jotka sitä tietä hankkivat lisiä miestensä ansioihin, ja naimattomat naiset, joiden tarvitsee huolehtia vain omasta viheliäisestä toimeentulostaan. Ja täten määrätty palkkataso on niin alhainen, että äiti ja hänen kolme lastansa voivat elää vain todellista elukkaelämää ja nälkää nähden, kunnes he kuoliaiksi riutuneina pääsevät kärsimyksistään.

Osoittaakseni, että sellainen äiti, jolla on kolme lasta elätettävänä, ei voi kilpailla nälkäpalkkoja maksavassa teollisuudessa, lainaan esimerkeiksi päivän sanomalehdistä seuraavat kaksi tapausta.

Muuan isä kirjoittaa närkästyneenä, että hänen tyttärensä työtovereineen saa 8 1/2 pennyä krossilta laatikoitten valmistamisesta. He valmistavat joka päivä neljä krossia. Heidän menonsa olevat 8 pennyä raitiotiemaksuja, 2 pennyä leimoihin, 2 1/2 pennyä liimaan ja 1 penny lankaan, niin että he yhteensä ansaitsivat 1 shillingin 9 pennyä eli kumpikin päiväpalkakseen 10 1/2 pennyä.

Toisessa tapauksessa tuli Lontoon köyhäintarkastajan luo muutama päivä sitten vanha seitsemänkymmentäkaksi-vuotias vaimo pyytäen apua. Hän oli olkihattujen tekijä, mutta hänen oli täytynyt lopettaa se työ saamansa palkan vähyyden takia, se kun oli — 2 1/2 pennyä kappaleelta. Sillä maksulla hänen oli täytynyt hankkia reunanauha ja silittää hatut.

Eivätkä sellainen äiti ja hänen kolme lastansa, joiden kohtalosta nyt puhumme, ole tehneet mitään pahaa, mistä heitä niin olisi syytä rangaista. He eivät ole tehneet syntiä. Sattuma vain iski, siinä syy; mies, isä ja ansaitsija, murskaantui. Sellaista ei voi varoa. Sitä sattuu umpimähkään. Sattuma voi pelastaa perheen Kadotuksen-kuilun pohjalta, mutta vielä helpommin se voi syöstä sen sinne. Mahdollisuudet voidaan kiteyttää kylmiksi, säälimättömiksi numeroiksi, ja muutamat numerot lienevät tässä paikallaan.

Herra A. Forwood laskee, että joka vuosi:

1,400 työläisestä 1 saa surmansa.

2,500 työläisestä 1 joutuu täysin työkyvyttömäksi.

300 työläisestä 1 joutuu eliniäkseen osittain työkyvyttömäksi.

8 työläisestä 1 joutuu tilapäisesti työkyvyttömäksi 3 tai 4 viikon ajaksi.

Mutta nämä ovat vain teollisuustöissä sattuvia tapaturmia. Gettojen asukasten keskuudessa kuolevaisuus on hirvittävä. Länsipään ihmisten keskimääräinen kuolinikä on viisikymmentäviisi vuotta; Itäpään ihmisten keskimääräinen kuolinikä on kolmekymmentä vuotta. Toisin sanoen Länsipäässä asuvalla on kaksi kertaa suurempi elämismahdollisuus kuin Itäpään asukkaalla. Puhukaapa siis sodasta! Etelä-Afrikan ja Filippiinien ihmisuhrit haihtuvat omaan mitättömyyteensä. Täällä rauhan keskuksessa sitä verta vuodatetaan; eikä täällä noudateta edes sivistyskansojen sotalakeja, sillä vaimoja, lapsia ja imeväisiä teurastetaan aivan yhtä julmasti kuin miehiäkin. Sota! Englannissa surmataan tai tehdään työkyvyttömiksi tai tuhotaan taudeilla 500,000 miestä, vaimoa ja lasta teollisuuden eri aloilla joka vuosi.

Länsipäässä kuolee kahdeksantoista prosenttia lapsista ennen viidettä ikävuotta; Itäpäässä kuolee viisikymmentäviisi prosenttia lapsista ennen viidettä ikävuotta. Ja Lontoossa on katuja, missä jokaisesta sadasta vuoden aikana syntyneestä lapsesta viisikymmentä kuolee seuraavana vuonna ja jäljellejääneestä viidestäkymmenestä viisikolmatta kuolee ennen viidettä ikävuotta. Ihmisten teurastusta! Herodeskaan ei menetellyt aivan näin julmasti!

Parempaa todistusta siitä, että teollisuus aiheuttaa suurempaa ihmishengen hukkaa kuin sota, ei voitane esittää kuin seuraava ote Liverpoolin terveystarkastajan äskeisestä kertomuksesta, joka voidaan soveltaa muuallekin kuin Liverpooliin:

Monissa tapauksissa pääsi aurinko vain vähän, jos ollenkaan paistamaan pihoihin, ja ilma asunnoissa oli aina pilaantunut, suureksi osaksi seinäin ja kattojen kyllästetyn tilan vuoksi, sillä ne olivat monet vuodet imeneet huokoiseen aineeseensa asukkaitten haihtuvat höyryt. Erikoisena todistuksena auringonvalon puutteesta näissä pihoissa oli puisto- ja puutarhakomitean toiminta; tämä halusi kaunistaa köyhimmän luokan koteja ja jakeli kukkia kasvatettaviksi pihoilla ja akkunalaatikoissa, mutta nämä lahjat olivat tyhjään heitettyjä, sillä kukat ja kasvit eivät kestä epäterveellistä ympäristöä, ja ne kuolivat ja kuolevat aina siellä.

Herra George Haw on kokoillut seuraavan taulukon kolmesta St. Georgen seurakunnasta (Lontoon seurakuntia):

                            Liika asutus Kuolleisuusprosentti
                            prosenteissa. 1,000 kohti.

  St. Georgen läntinen ………. 10 ………. 13,2
  St. Georgen eteläinen ……… 35 ………. 23,7
  St. Georgen ………………. 40 ………. 26,4

Sitten tulevat vielä "vaaralliset ammatit", joissa on lukemattomia työläisiä. Heidän elämänsä on todella sattuman varassa — paljon, paljon enemmän sattuman varassa kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan sotilaan. Pellavateollisuudessa, pellavan valmistuksessa märät jalat ja märät vaatteet aiheuttavat tavattoman määrän kurkkutauteja, keuhkokatarreja ja ankaraa reumatismia, ja karstaus- ja kehruuosastoissa hieno pöly tuottaa useimmissa tapauksissa keuhkotaudin; naiset, jotka ryhtyvät karstaustöihin seitsemäntoista ja kahdeksantoista ikäisinä, alkavat murtua ja nuutua kolmikymmenvuotiaina. Kemiallisen teollisuuden työmiehet, jotka valitaan kaikkein voimakkaimmista ja vahvarakenteisimmista miehistä, elävät keskimäärin alle neljäkymmentä vuotta.

Tri Arlidge sanoo savenvalajan ammatista: "Saviastiain pöly ei tapa äkillisesti, mutta kiteytyy vuosi vuodelta yhä kiinteämmin keuhkoihin, kunnes se muodostuu laastiksi. Hengitys vaikeutuu vaikeutumistaan ja lakkaa lopulta ainaiseksi."

Teräspöly, kivipöly, savipöly, lipeäpöly, tuhka ja hiuspöly — kaikki ne surmaavat, ja ne surmaavat paljon enemmän kuin konekiväärit ja pommit. Kaikkein pahinta on lyijypöly lyijyvalkeatehtaissa. Tässä seuraa kuvaus erään nuoren, terveen, hyvinkehittyneen tytön tyypillisestä tuhoutumisesta, tytön, joka käy työssä sellaisessa tehtaassa:

Erilaisten ilmiöasteitten jälkeen hän rupeaa potemaan verenvähyyttä. Mahdollisesti hänen ikenissään näkyy hyvin heikko sininen juova, tai voi olla, että hampaat ja ikenet ovat täysin terveet eikä mitään sinistä juovaa ole havaittavissa. Verenvähyyden ohella hän on käynyt hentoisemmaksi, mutta niin vähitellen, että hänen ystävänsä tuskin huomaavat sitä, yhtä vähän kuin hän itsekään. Sairaus kuitenkin kehittyy, ja yhä ankarammaksi käyvä päänsärky lisääntyy. Sellainen tyttö näyttää hänen ystäviensä ja lääkärinsäkin mielestä potevan tavallista hysteriaa. Tämä käy asteittain ja aavistamatta pahemmaksi, kunnes häntä äkkiä kohtaa kouristus, joka alkaa kasvojen toiselta puolelta, sitten leviää käsivarteen, senjälkeen samalla puolen ruumista olevaan jalkaan, kunnes kouristus ankarana ja luonteeltaan puhtaasti epileptisenä valtaa koko ruumiin. Tähän liittyy tajuttomuuden tila, ja siitä toivuttuaan potilas saa sarjan kouristuksia, jotka asteittain käyvät yhä ankarammiksi ja joihin hän kuolee — tahi hän tointuu jälleen osittain tai täydelleen tajuihinsa joko muutamaksi minuutiksi, tunniksi tai päiväksi ja valittaa ankaraa päänsärkyä, taikka hän on houreissaan ja kiihoittunut, niinkuin tavallinen mielisairas, tai tylsä ja välinpitämätön, niinkuin synkkämielinen, ja hänet täytyy herättää, jos hänet tavataan liikkeellä, ja hänen puheensa on jonkun verran sekavaa. Ilman muuta ennettä kuin se, että valtimo, joka ennen on ollut pehmeä ja tykytykseltään melkein normaali, äkkiä kovenee ja alkaa lyödä harvaan, hänet yllättää uusi kouristus, johon hän kuolee, tai hän vaipuu unihorrokseen, josta ei koskaan herää. Muutamissa tapauksissa kouristukset vähitellen tyyntyvät, päänsärky katoaa ja potilas paranee, mutta hän on kokonaan menettänyt näkönsä, joko joksikin aikaa tai pysyväisesti.

Ja tässä seuraa muutama erikoistapaus lyijyvalkeamyrkytyksestä:

Charlotte Rafferty, sievä, kauniskasvuinen, ruumiinrakenteeltaan voimakas tyttö, joka ei koko elämässään ollut päivääkään sairastanut, joutui lyijyvalkeatehtaaseen työhön. Kouristukset kohtasivat hänet tehtaan portailla. Tri Oliver tutki hänet, havaitsi hänen ikenissään sinisen juovan, joka osoittaa että ruumis on lyijyn myrkyttämä. Hän tiesi, että kouristukset pian palaavat. Niin tapahtuikin, ja tyttö kuoli.

Mary Ann Toler — seitsentoista-vuotias tyttö, joka ei eläessään ollut tuntenut mitään huimausta — tuli kolme kertaa sairaaksi, ja hänen täytyi luopua työstä tehtaassa. Ennenkuin hän oli ennättänyt yhdeksäntoista vanhaksi, hänessä tuntui lyijymyrkytyksen oireita — hänellä oli pyörtymiskohtauksia, vaahtoa suupielissä, ja hän kuoli.

Mary A., tavattoman voimakas nainen, jaksoi työskennellä lyijytehtaassa kaksikymmentä vuotta, ja sillä aikaa hänessä oli vain kerran ähkytauti. Hänen kahdeksan lastansa kuolivat kaikki pikkulapsina kouristuksiin. Eräänä aamuna, kun hän suki hiuksiaan, hänen kumpikin ranteensa halvautui.

Eliza H., viidenkolmatta ikäinen, sai viisi kuukautta lyijytehtaassa työskenneltyään ähkytaudin. Hän läksi toiseen tehtaaseen (saatuaan eron ensimmäisestä) ja työskenteli keskeymättä kaksi vuotta. Sitten entiset oireet uusiintuivat, kouristukset tapasivat hänet, ja hän kuoli kahden päivän kuluttua tavalliseen lyijymyrkytykseen.

Herra Vaughan Nash sanoo syntymättömästä sukupolvesta puhuessaan: "Lyijyvalkea-työläisen lapset syntyvät säännöllisesti maailmaan vain kuollakseen lyijymyrkytyksen kouristuksiin — he joko syntyvät ennen aikojaan tai kuolevat ensimmäisen vuotensa kuluessa."

Ja lopuksi tahdon kertoa Harriet A. Walkerin tarinan, seitsentoista-vuotiaan nuoren tytön, jonka toiveet raukesivat teollisuuden taistelukentällä. Hän oli emaljiteosten harjaajana, missä toimessa lyijymyrkytyksiä myös tapahtuu. Hänen isänsä ja veljensä olivat kumpikin työttöminä. Hän salasi sairautensa, kulki kuusi mailia päivässä työpaikkaansa ja takaisin, ansaitsi seitsemän, kahdeksan shillinkiänsä viikkopalkkana ja kuoli seitsentoista-vuotiaana.

Ahdas liikeaika näyttelee myös tärkeätä osaa työväestön Kadotuksen-kuiluun painamisessa. Koska vain viikon palkka erottaa perheen hylkiön-kohtalosta, niin kuukauden pakollinen jouten-olo merkitsee melkein sanoin kuvaamatonta onnettomuutta ja kurjuutta, jonka hävityksistä uhrit eivät aina jaksa toipua työnkysynnän uudelleen alettua. Juuri nyt päivälehdet sisältävät kertomuksen tokkamiesten ammattikunnan Carlisien osaston kokouksesta, jossa on todettu, että monet miehet useaan kuukauteen eivät ole keskimääräisiksi viikkotuloikseen saaneet kuin neljä, viisi shillinkiä. Laivausteollisuuden seisaus Lontoon satamissa on merkitty tämän asiaintilan aiheuttajaksi.

Nuorilla työmiehillä tai työläisnaisilla tai aviopareilla ei ole mitään varmuutta siitä, että he saavat elää keski-ikänsä onnellisina tai terveinä, eikä siitä, että vanhuuden päivät ovat turvatut. Raatakootpa kuinka tahansa, he eivät voi rakentaa tulevaisuuttaan. Kaikki on sattuman varassa. Kaikki riippuu siitä, puuttuuko sattuma asiaan vai eikö. Varovaisuus sitä ei vältä eikä oveluus voita. Jos he pysyvät teollisuuden taistelutantereella, heidän on oltava siellä voiton tai tappion uhalla. Jos heidän olosuhteensa ovat suotuisat eivätkä he ole perhevelvollisuuksien sitomat, he voivat tietysti paeta teollisuuden tappotantereelta. Siinä tapauksessa miehen on varminta liittyä sotaväkeen ja naisen ehkä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi tai mennä luostariin. Kummassakin tapauksessa heidän täytyy kieltäytyä kodista ja lapsista ja kaikesta, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi — kaikesta, mikä tekee vanhuuden kauniiksi eikä painajais-uneksi.