XXII.

ITSEMURHAT.

Kun elämä on niin epävakaista ja elämän-onnen mahdollisuudet niin etäiset, on selvää, että elämä on halpaa ja itsemurhat yleisiä. Niin yleisiä ne ovat, ettei voi päivän lehtiä vilkaistakaan silmän niihin sattumatta, eikä itsemurhayritys-juttu poliisioikeudessa herätä sen suurempaa mielenkiintoa kuin tavallinen juopumustapaus, ja se käsitelläänkin yhtä nopeasti ja välinpitämättömästi.

Muistan sellaisen käsittelyn Thamesin poliisioikeudessa. Saatan ylpeillä siitä, että minulla on hyvät silmät ja korvat sekä kutakuinkin tyydyttävä kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Mutta minun täytyy tunnustaa, että seisoessani tässä oikeussalissa olin puolipökerryksissä nähdessäni, kuinka ihmeellisen vikkelästi humalaiset, järjestyksen häiritsijät, maankiertäjät, riitapukarit, vaimonsa pieksijät, varkaat, varastetun tavaran salaajat, pelurit ja katunaiset kulkivat oikeuskoneiston läpi. Syytetyn penkki oli keskellä oikeussalia (jossa valo oli runsain), ja siihen ja siitä pois asteli miehiä, naisia ja lapsia yhtä katkeamattomana sarjana kuin tuomioita ryöppyili tuomarin suusta.

Aprikoin mielessäni yhä erään näivettyneen varkaansuosijan kohtaloa, joka oli todettu työhönkykenemättömäksi, jonka elätettävänä oli vaimo ja lapsia ja joka oli saanut vuoden pakkotyötä, kun nuori parissakymmenissä oleva poika ilmestyi syytettyjen penkille. "Alfred Freeman", sieppasi korvani hänen nimekseen, mutta syytteestä en saanut selvää. Tukeva äidillisen näköinen vaimo nousta toikkaroi todistajan paikalle ja aloitti todistuksensa. Britannian kanavankaitsijan vaimo, sellaiseksi hänet kuulin. Yöaika — polskaus, ja hän kiiruhti kanavalle ja tapasi vangitun vedestä.

Vilkaisin vaimosta syytettyyn. Oli siis syyte itsemurhayrityksestä. Hän seisoi siinä hämillään ja turvattomana, sievä ruskea tukkansa otsalle takkuuntuneena, kasvot kurjuuden ja murheitten rypistämät, mutta yhä poikamaiset.

"Niin, herra", selitti kanavankaitsijan vaimo, "vedin sen kuin jaksoin, saadakseni hänet maihin, mutta hän haroi vastaan. Silloin huusin apua, ja muutamia työmiehiä sattui paikalle, ja niin saimme hänet maihin ja annoimme konstaapelin huostaan." Tuomari kehaisi vaimon voimia, ja oikeussali nauroi. Mutta minä näin vain elämänsä kynnyksellä olevan pojan, joka intomielin pyrki liejuun kuolemaan, eikä siinä ollut mitään naurettavaa.

Muuan mies oli nyt todistajan paikalla, kertoen pojan hyvästä luonteesta ja antaen asiaa lieventävän todistuksen. Hän oli tai oli ollut pojan esimiehenä. Alfred oli hyvä poika; mutta hänellä oli paljon murheita kotona, rahahuolia. Ja lisäksi hänen äitinsä oli sairas. Häneen koskivat vastoinkäymiset, ja hän murehti niitä, kunnes joutui vallan suunniltaan eikä enää kelvannut työhön. Hänen — esimiehen — oli oman maineensa vuoksi, pojan työ kun oli kehnoa, ollut pakko kehoittaa häntä eroamaan.

"Onko teillä mitään sanomista?" kysäisi tuomari.

Poika mutisi syytetyn penkiltä jotakin epäselvää. Hän oli yhä masentunut mieleltään.

"Mitä hän sanoo, konstaapeli?" kysyi tuomari kärsimättömästi.

Roteva sinitakkinen mies kurkotti korvaansa vangitun huulille ja vastasi sitten ääneensä: "Hän sanoo olevansa kovin pahoillaan, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Lykätään", sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, ja seuraava asia oli jo samassa käsiteltävänä ja ensimmäinen todistaja tekemässä valaa. Poika läksi masentuneena ja turvattomana vanginvartijan kanssa pois. Siinä kaikki, viisi minuuttia alusta loppuun, ja kaksi miehen-jätkää istui syytettyjen penkillä yrittäen kiihkeästi vierittää toistensa niskoille vastuunalaisuuden erään ehkäpä kymmenen sentin arvoisen onkivavan varastamisesta.

Tämän köyhän väen päävaikeutena on se, etteivät he tiedä, miten itsemurha on tehtävä ja heidän täytyy tavallisesti yrittää pari kolme kertaa, ennenkuin onnistuvat. Tästä koituu luonnollisesti tavatonta vastusta konstaapeleille ja tuomareille, ja se tuottaa heille loputtomasti vaivaa. Joskus tuomarit kuitenkin puhuvat suunsa puhtaaksi asiassa ja antavat vankien kuulla kunniansa tekonsa tökeröstä suorittamisesta. Niin teki esimerkiksi Herra R. S., S-B-oikeuden puheenjohtaja, käsitellessään äskettäin Ann Woodin yritystä hukuttautua kanavaan: "Jos sen kerran halusitte tehdä, niin miksi ette sitä tehnyt ja tehnyt kunnollisesti?" kysyi herra R. S. pyhästi närkästyneenä. "Miksi ette uponnut veteen ja päättänyt päiviänne, vaan tuotitte meille kaiken tämän kiusan ja vaivan?"

Köyhyys, kurjuus ja työhuoneen kammo ovat itsemurhan pääaiheita työväestön keskuudessa. "Ennen minä hukutan itseni kuin menen työhuoneeseen", sanoi Ellen Hughes Hunt, viisikymmentäkaksi-vuotias. Viime keskiviikkona hänen kuolemansa syy oli tutkittavana Shoreditchissa. Hänen miehensä tuli Islingtonin työhuoneelta todistamaan asiassa. Hän oli ollut juustokauppiaana, mutta liikkeen epäonnistuminen ja köyhyys oli saattanut hänet työhuoneeseen, jonne vaimo oli kieltäytynyt häntä seuraamasta.

Hänet oli viimeksi nähty kello yksi aamulla. Kolmea tuntia myöhemmin hänen hattunsa ja päällystakkinsa tavattiin Regent's Canalin hinauspolulta, ja sittemmin hänen ruumiinsa ongittiin vedestä. Päätös: itsemurha tilapäisessä mielenhäiriössä.

Sellaiset päätökset ovat rikoksia totuutta vastaan. Laki on valhe, ja sen varjossa ihmiset valehtelevat mitä häpeämättömimmin. Esimerkiksi: Häpeänalainen nainen, sukunsa ja heimonsa hyljeksimä ja syljeksimä, koettaa surmata itsensä ja lapsensa unijuomalla. Lapsi kuolee, mutta äiti palautuu henkiin muutamia viikkoja sairaalassa oltuaan, joutuu syytteeseen murhasta, havaitaan syylliseksi ja tuomitaan kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Koska hän on parantunut, niin laki pitää hänet vastuunalaisena teostaan, mutta jos hän olisi kuollut, sama laki olisi julistanut päätöksessään hänen olleen tilapäisessä mielenhäiriössä.

Ellen Hughes Huntin asiaa ajatellessa on yhtä kohtuullista ja järjellistä sanoa, että hänen miehensä oli tilapäisessä mielenhäiriössä mennessään Islingtonin työhuoneeseen, kuin että vaimo oli tilapäisessä mielenhäiriössä hypätessään Regent's Canaliin. Kumpi on suositeltavampi olopaikka, se riippuu mielipiteitten ja käsitysten erilaisuudesta. Minä puolestani, sen tuntemuksen nojalla, mikä minulla on kanavista ja työhuoneista, valitsisin kanavan, jos joutuisin samanlaiseen asemaan. Ja kuitenkin rohkenen väittää, etten ole mielisairas, en sen enempää kuin Ellen Hughes Hunt, hänen miehensä ja koko muu ihmissuku.

Ihminen ei enää seuraa vaistoansa yhtä uskollisesti kuin ennen vanhaan. Hänestä on kehittynyt ajatteleva olento, ja hän voi järjellisesti riippua kiinni elämässä tai hyljeksiä sitä aivan sen mukaan, sattuuko elämä lupaamaan suurta iloa vai tuskaa. Uskallan vakuuttaa, että Ellen Hughes Hunt, jolta oli kielletty elämän kaikki ilot, vaikka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oli ne ansainnut ja jota vain työhuoneen kauhut odottivat, oli varsin järkevä ja selväpäinen valitessaan harppauksen kanavaan. Ja uskallan vakuuttaa edelleen, että valamiehistö olisi tehnyt järkevämmin, jos olisi päätöksessään syyttänyt yhteiskuntaa tilapäisestä mielenhäiriöstä, kun se oli sallinut riistää Ellen Hughes Huntilta kaikki elämän ilot, jotka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oi ansainnut.

Tilapäinen mielenhäiriö! Voi noita kirottuja puheenparsia, noita kielen valheita, joiden turviin täysivatsaiset ja ehytpaitaiset ihmiset piiloutuvat pestessään käsiään niiden veljiensä ja sisariensa kohtaloista, joiden vatsa on tyhjä ja paita riekaleina. Eräästä Observer'in, Itäpäässä ilmestyvän sanomalehden numerosta lainaan muutamia jokapäiväisiä uutisia:

Erästä laivan lämmittäjää, nimeltä Johnny King, syytettiin itsemurhayrityksestä. Keskiviikkona vastaaja oli mennyt Bow'n poliisiasemalle ja selittänyt nielleensä jonkun määrän fosforitahdasta, koska oli kovassa pulassa voimatta saada työtä. King pidätettiin ja hankittiin oksetusainetta, jota nautittuaan hän oksensi jonkun verran tätä myrkkyä. Vastaaja selitti nyt olevansa kovin pahoillaan. Vaikka hän oli kuusitoista vuotta nuhteettomasti palvellut, ei hänen ollut onnistunut saada minkäänlaista työtä. Herra Dickinson lähetti vastaajan oikeuden sielunhoitajan puheille.

Timothy Warner, kolmekymmentäkaksi-vuotias, oli pidätetty samanlaisesta rikoksesta. Hän hyppäsi veteen Limehouse Pierin laiturilta, ja kun hänet pelastettiin, hän sanoi: "Tahdoin kuolla."

Muuan säädyllisen näköinen nuori nainen, nimeltä Ellen Gray, oli itsemurhayrityksestä syytettynä. Kello puoli yhdeksän aikaan sunnuntaiaamuna konstaapeli 834 K. tapasi vastaajan makaamasta eräällä ovella Benworth Streetillä, ja hän oli varsin turtuneessa tilassa. Toisessa kädessään hänellä oli tyhjä pullo, ja hän selitti pari kolme tuntia aikaisemmin nielleensä jonkun määrän unilääkettä. Kun hän ilmeisesti oli sangen sairas, kutsuttiin osaston lääkäri paikalle, ja tämä määräsi potilaalle hiukan kahvia ja käski pysyttämään hänet valveilla. Kuulustelussa vastaaja selitti itsemurhayrityksensä syyksi sen, ettei hänellä ollut kotia eikä ystäviä.

En väitä, että kaikki ihmiset, jotka tekevät itsemurhan, ovat tervejärkisiä, enemmän kuin sitäkään, että kaikki ihmiset, jotka eivät tee itsemurhaa, ovat tervejärkisiä. Ravinto- ja asunto-olojen kurjuus on muuten suurena syynä mielenvikaisuuteen. Hedelmänmyyjät, katukaupustelijat ja kiertokauppiaat, sellainen työläisluokka, joka elää kädestä suuhun todellisemmin kuin mikään muu, ovat prosenttiluvultaan lukuisimmat hourujenhoitolaitoksissa. Miespuolisista menettää järkensä 26,9 10,000:tta kohtia vuodessa ja naispuolisista 36,9. Toisaalta taas tulee sotilaista, joille ainakin ravinto ja asunto on turvattu, 13 kutakin 10,000:tta kohti mielisairaiksi ja maanviljelijöistä ja karjanhoitajista vain 5,1. Kaupustelijalla on siis kaksi kertaa suurempi mahdollisuus menettää järkensä kuin sotilaalla ja viisi kertaa suurempi kuin maanviljelijällä.

Onnettomuus ja kurjuus vaikuttavat sangen voimakkaasti ihmisten järjen pimenemiseen ja ajavat toisen hourujenhoitolaan, toisen ruumishuoneeseen tai pakkotyöhön. Kun sattuma puuttuu asiaan, ja kun isä ja perheen päämies, huolimatta kaikesta rakkaudestaan vaimoaan ja lapsiaan kohtaan ja huolimatta työhalustaan, ei saa työtä, niin on helposti käsitettävää, että hänen järkensä horjahtaa ja ymmärryksen valo sammuu. Ja se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun otetaan huomioon, että hänen ruumiinsa on ravinnon puutteen ja sairauden raatelema ja että hänen sieluansa lisäksi viiltelee vaimonsa ja pienokaistensa kärsimysten näkeminen.

"Hän on kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja muhkeat." Näin kuvaili muuan reportteri Frank Cavillaa, joka eräänä alakuloisena syyskuun päivänä seisoi oikeuden edessä "yllään peräti kulunut harmaa puku ja vailla kaulusta".

Frank Cavilla eli ja työskenteli koristemaalarina Lontoossa. Häntä sanotaan hyväksi työmieheksi, luotettavaksi toveriksi, eikä hän ollut viinaanmenevä, ja kaikki hänen naapurinsa todistavat yksimielisesti, että hän oli lempeä ja hellä aviomies ja isä.

Hänen vaimonsa, Hannah Cavilla, oli isokasvuinen, sievä ja ilomielinen nainen. Hän piti huolta siitä, että hänen lapsensa menivät sievinä ja siisteinä (kaikki huomauttivat tästä) Childeric Roadin kouluun. Ja niinpä kaikki kävi hyvin, kun oli sellainen siunattu mies, joka kävi täsmällisesti työssä ja oli raitis, ja hätä oli kaukana.

Silloin sattuma puuttui asiaan. Hän oli herra Beckin, rakennusmestarin, työssä ja asui eräässä esimiehensä talossa Trundley Roadin varrella. Herra Beck putosi ajopeleistään ja kuoli. Sattuma oli levoton hevonen, ja kuten sanottu se puuttui asiaan. Cavillan täytyi etsiä toinen työpaikka ja toinen asunto.

Tämä tapahtui kahdeksantoista kuukautta sitten. Kahdeksantoista kuukautta hän taisteli suurta taistelua. Hän sai huoneet pienestä Batavia Roadin varrella olevasta talosta, mutta ei saanut tulojansa vastaamaan menoja. Vakinaista työtä ei ollut saatavissa. Hän ponnisteli urhoollisesti kaikenlaisissa tilapäisissä töissä, vaimon ja neljän lapsen nähdessä nälkää hänen vierellänsä. Hän näki itse nälkää, heikkeni ja sairastui. Tämä tapahtui kolme kuukautta sitten, ja sen jälkeen oli ravinto ihan lopussa. He eivät valitelleet vaivojansa, eivät puhuneet sanaakaan; mutta köyhällä kansalla on herkkä vaisto. Batavia Roadin varrella asuvat perheenäidit lähettivät heille ruokaa, mutta niin kunnioitettuja olivat Cavillat, että ruoka lähetettiin nimettömästä, jotta heidän ylpeyttään ei loukattaisi.

Sattuma oli puuttunut asiaan. Hän oli taistellut ja nähnyt nälkää ja kärsinyt kahdeksantoista kuukautta. Hän nousi eräänä sunnuntaiaamuna aikaisin. Hän avasi kääntöveitsensä. Hän katkaisi vaimonsa, kolmekymmentäkolme-vuotiaan Hannah Cavillan kurkun. Hän katkaisi kurkun esikoiseltaan, kaksitoista-vuotiaalta Frankilta. Hän katkasi kahdeksan-vuotiaan poikansa Walterin kurkun. Hän katkaisi neli-vuotiaan tyttärensä Nellien kurkun. Hän katkaisi kurkun nuorimmaltaan, kuusitoistakuukautiselta Ernestiltä. Sitten hän vartioi vainajiaan koko päivän aina iltaan asti, jolloin poliisit tulivat, ja hän kehoitti heitä pudottamaan pennyn kaasumittariin, jotta he saisivat valoa ja näkisivät…

Frank Cavilla seisoi oikeudessa, yllään peräti kulunut harmaa puku ja kaulusta vailla. Hän oli kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja muhkeat…