XXIII.

LAPSET.

"On koti niinkuin luola, me ryömimme siellä, ja kauneutta maan emme nää."

Itäpäässä on yksi kaunis nähtävyys, mutta vain yksi. Se on lasten tanssi kadulla, kun posetiivinsoittaja kulkee kierroksellaan. On lumoavaa katsella tuota vastasyntynyttä, nousevaa polvea, kun se huojuu ja hyppii, kasvoilla sievä ilme; hypyt ovat suloiset, omaa keksintöä, lihakset liikkuvat pehmeästi ja kevyesti, ja jalat kohoavat kuin siivillä, noudattaen poljentoa, vaikka ne eivät milloinkaan ole koskettaneet tanssikoulun lattiaa.

Olen puhellut näiden lasten kanssa, ja kaikkialla minua hämmästytti se, että he olivat iloisia kuin muutkin lapset, jopa monin tavoin iloisempia. Heidän pikku mielikuvituksensa on mitä vilkkain. Heidän kykynsä kohota romantiikan ja fantasian maailmoihin on silmäänpistävä. Ilakoiva elämä pulppuaa heidän veressään. He riemastuvat musiikista ja liikunnasta ja väreistä, ja usein heissä ilmenee hämmästyttävää kasvojen ja muotojen kauneutta ryysyjensä ja riepujensa alta.

Mutta Lontoon kaupungissa on peikko, joka heidät kaikki varastaa. He katoavat. Heitä ei koskaan näe senjälkeen eikä mitään, mikä viittaisikaan heihin. Turhaan heitä etsii täysikasvuisen polven joukosta. Sieltä tapaa vain kitukasvuisia muotoja, rumia kasvoja ja tylsiä ja typeriä mieliä. Sulo, kauneus, mielikuvitus, kaikki mielen ja lihasten kimmoisuus on mennyttä. Joskus kuitenkin saattaa nähdä naisen, ei välttämättä vanhan, mutta kutistuneen ja kaiken naisellisuuden irvikuvan, pöyhkeänä ja juopuneena kohottavan ryysyisiä helmojaan ja yrittävän muutamia nurinkurisia ja kompuroivia hyppyaskelelta katukäytävällä. Se viittaa siihen, että hän kerran on ollut noita lapsia, jotka tanssivat posetiivinsoittajan sävelten tahdissa. Ne nurinkuriset kompura-askeleet ovat ainoita jätteitä lapsuuden lupauksista. Hänen aivojensa utuisissa komeroissa on vilahdukselta herännyt muisto siitä, että hän kerran on ollut tyttö. Piiri muodostuu hänen ympärilleen. Pikku tytöt tanssivat hänen vierellään ja hänen edessään, osoittaen noita sieviä sulojaan, joita hän hämärästi muistaa, mutta ei voi ruumiillaan esittää muuta kuin irvikuvina. Sitten hän alkaa läähättää, hengästyy ja horjuu ulos piiristä. Mutta pikku tytöt tanssivat edelleen.

Geton lapsilla ovat kaikki ne ominaisuudet, jotka ihmisistä tekevät kunnon miehiä ja naisia, mutta getto itse, raivoisan, pentujaan repelevän naarastiikerin tavoin, käy heidän kimppuunsa ja hävittää kaikki nämä ominaisuudet, tukahduttaa riemun ja naurun ja muovailee ne, joita se ei tapa, kurjiksi ja viheliäisiksi luontokappaleiksi, jotka kuihtuneina, saastaisina ja turmeltuneina elävät metsäneläintäkin alhaisempina.

Sitä, miten se suoritetaan, olen edellisissä luvuissa pitkästi kuvaillut. Professori Huxley kuvailee sitä lyhyesti näin:

"Jokainen, joka on tutustunut kaikkien suurten teollisuuskeskusten väestön tilaan, joko tässä maassa tai muualla, tietää, että suuri ja yhä lisääntyvä osa sitä väestöä elää sellaisissa olosuhteissa, jotka ranskalainen tuntee sanalla misère, sana, jolle en luule englannin kielessä olevan täydellistä vastinetta. Se on olotila, jossa ruumiin normaalitoiminnan pelkälle säilymiselle välttämätöntä ravintoa, lämpöä ja vaatetta ei voida hankkia; jossa miesten, vaimojen ja lasten on pakko ryömiä luoliin, joista siisteys on ajettu ikuiseen maanpakoon ja joissa alkeellisimmatkin terveellisen elämän edellytykset ovat mahdottomia; jossa saatavissa olevat virkistykset rajoittuvat raakuuksiin ja juoppouteen; jossa tuskat ja vaivat kasvavat korkoa korolle nälän näkemisen, tautien, keskeneräisen kehityksen ja moraalisen turmeluksen muodossa ja jossa vakavan ja rehellisenkin uutteruuden toivona on elinkautinen menestyksetön taistelu nälkää vastaan vaivaishaudan reunalla."

Sellaisissa olosuhteissa on lasten kohtalo toivoton. Heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja eloonjäävät jäävät eloon siksi, että heissä on tavallista runsaammin elinvoimaa ja kykyä sopeutua siihen turmelukseen, joka heitä ympäröi. Mitään kotielämää heillä ei ole. Niissä komeroissa ja "morkuissa", joissa he asuvat, he ovat alttiina kaikelle, mikä on ruokotonta ja säädytöntä. Ja samoin kuin heidän mielensä saastutetaan, samoin saastuttaa huono terveydenhoito, liika-asutus ja ravinnon riittämättömyys heidän ruumiinsa. Kun isä ja äiti asuu kolmen tai neljän lapsensa kanssa huoneessa, missä lapset kukin vuoronsa perään istuvat valveilla ajamassa rottia pois nukkuvain kimpusta, kun näillä lapsilla ei ole koskaan kylliksi syömistä, ja kun syöpäläisparvet imevät heitä ja tuskastuttavat heidän elämäänsä, niin voidaanpa helposti kuvitella, millaisia miehiä ja naisia heidän jälkeläisistään tulee.

Julma kurjuus, toivon katkeroiva, syntymästä kumppaleinaan kulkee. Kirot kuolonkolkot, nauru julkee kehtolaulunsa on iät mieless' soiva.

Mies ja nainen menevät naimisiin ja aloittavat taloutensa yhdessä huoneessa. Heidän tulonsa eivät lisäänny vuosien vieriessä, vaikka perhe lisääntyy, ja mies voi olla erittäin onnellinen, jos voi säilyttää terveytensä ja työpaikkansa. Syntyy pienokainen, sitten toinen. Tämä merkitsee, että pitäisi saada enemmän tilaa, mutta ne pikku suut ja ruumiit aiheuttavat lisämenoja, ja sentakia käy tilavamman asunnon hankkiminen mahdottomaksi. Syntyy lisää lapsia. Ei ole tilaa kääntyäkään. Lapset juoksevat katuja, ja kun he ennättävät kaksi- tai neljätoistavuotiaiksi, alkaa huonekysymys olla kireimmillään ja niinpä he saavat muuttaa kadulle kokonaan. Poika saattaa, jos onni suosii, päästä yleiseen yömajaan, ja hänellä voi olla useita muitakin keinoja. Mutta neljän-, viidentoista vanhan tytön, jonka tällä tavalla on pakko lähteä kodiksi sanomastaan huoneesta ja joka kykenee parhaimmassa tapauksessa ansaitsemaan vain kurjat viisi tai kuusi shillinkiänsä viikossa, saattaa käydä vain yhdellä tavalla. Ja tämä yksi ainoa katkera tapa on sama kuin sen naisen, jonka ruumiin poliisi tänä aamuna löysi eräältä ovelta Dorset Street-kadulla Whitechapelissa. Ulkona vietetyn yön aikana hän oli kuollut koditonna, turvatonna, sairaana, kenenkään olematta viime hetkinä saapuvilla. Hän oli kuusikymmentäkaksi-vuotias tulitikkujen-kauppias. Hän kuoli niinkuin metsäneläimet kuolevat.

Vereksenä on mielessäni kuva eräästä pojasta, joka oli syytettynä Itäpään poliisioikeudessa. Hänen päänsä oli tuskin näkyvissä kaiteen yläpuolella. Hänet oli todistettu syylliseksi, havaittu varastaneen eräältä vaimolta kaksi shillinkiä, jotka hän oli kuluttanut, ei makeisiin, torttuihin eikä huvituksiin, vaan — ruokaan.

"Miksi et pyytänyt vaimolta ruokaa?" kysyi tuomari närkästyneellä äänellä. "Hän olisi varmasti antanut sinulle jotakin syömistä."

"Jos olisin pyytänyt, olisi minut pantu kerjäämisestä kiinni", oli pojan vastaus.

Tuomari rypisti kulmiansa ja piti vastausta tyydyttävänä. Kukaan ei poikaa tuntenut eikä liioin hänen isäänsä tai äitiänsä. Hänellä ei ollut sukua eikä alkujuurta, hän oli orpo, harhailija, nuori pentu, joka etsiskeli ravintoansa valtakunnan erämaassa, ahdistellen heikompiaan ja ollen itse voimakkaampiensa ahdistama.

Ihmiset, jotka koettavat auttaa ja jotka kokoavat geton lapsia ja lähettävät heitä maalle päivän virkistysmatkalle, luulevat, että vain harvat lapset ehtivät kymmen-vuotiaiksi pääsemättä ainakin yhtenä päivänä tällaiselle retkelle. Tästä asiasta sanoo muuan kirjoittaja: "Siten vietetyn yhden päivän henkistä vaikutusta ei sovi vähäksyä. Olivatpa olosuhteet minkälaiset tahansa, lapset oppivat tuntemaan vainioiden ja metsien merkityksen, niin että maaseudun maisemain kuvaukset, joita he kirjoista lukevat ja jotka eivät ennen herättäneet mitään vaikutelmia, nyt käyvät ymmärrettäviksi."

Yksi ainoa päivä vainioilla ja metsissä, jos onni heitä niin suosii, että he joutuvat sellaisten ihmisten kirjoihin, jotka koettavat auttaa! Ja heitä syntyy joka päivä niin paljon, etteivät vaunut ennätä viedä kaikkia vainioille ja metsiin edes yhtenä päivänä heidän elämässään. Yhtenä päivänä! Koko elämänsä aikana yhtenä ainoana päivänä! Ja muina päivinä, niinkuin eräs poika kertoi piispalle: "Kymmenen vanhoina me kriinaamme ihmisille, kolmentoista vanhoina me kopeloimme kreijoja ja kuudentoista vanhoina juksaamme pollaria." Se merkitsee, että he kymmen-vuotiaina irvistelevät ihmisille, kolmetoista-vuotiaina varastelevat ja kuusitoistavuotiaina ovat kyllin kehittyneitä roistoja kyetäkseen peijaamaan poliisia.

Pastori J. Cartmel Robinson kertoo eräästä seurakuntansa pojasta ja tytöstä, jotka päättivät lähteä retkelle metsään. He kulkivat ja kulkivat pitkin päättymättömiä katuja, toivoen alituisesti vihdoinkin näkevänsä metsän, kunnes he lopulta väsyneinä ja epätoivoissaan laskeutuivat istumaan ja muuan ystävällinen vaimo pelasti heidät ja toi heidät kotikadulle. Ilmeisestikään he eivät olleet osuneet niiden ihmisten tielle, jotka koettavat auttaa.

Sama pastori kertoo sellaisen tiedon, että Hoxtonissa (laajan Itäpään muuan piiri) asuu enemmän kuin seitsemänsataa lasta, viiden ja kolmentoista ikävuoden välillä, kahdessakymmenessä pikku huoneessa.

Ja hän lisää: "He kasvavat ruumiillisesti kelvottomiksi miehiksi ja naisiksi sen tähden, että Lontoo on niin suuressa määrin tunkenut lapsensa katujen ja talojen sokkeloihin ja riistänyt heiltä heidän oikeudenmukaisen perintönsä kirkkaaseen taivaaseen, leikkikenttiin ja puroihin."

Hän kertoo eräästä seurakuntansa jäsenestä, joka vuokrasi erään pohjakerroksen huoneen avioparille. "He sanoivat, että heillä oli kaksi lasta, mutta kun he saivat huoneen haltuunsa, ilmeni, että heillä olikin neljä. Jonkun ajan perästä ilmestyi vielä viides, ja isäntä määräsi heidät muuttamaan. He eivät välittäneet siitä mitään. Sitten terveydenhoidontarkastaja, jonka täytyy niin usein sulkea silmänsä lailta, saapui ja uhkasi ystävääni laillisilla toimenpiteillä. Tämä väitti, ettei saa heitä lähtemään. Vuokralaiset taas väittivät, ettei kukaan huolinut heitä lasten runsauden takia heidän varojensa mukaisella vuokralla, mikä muuten on köyhäin tavallisin valitus. Mitäpä oli tehtävänä? Isäntä oli kuin vasaran ja alasimen välissä. Lopulta hän vetosi kaupunginhallintoon, josta lähetettiin viranomainen asiaa tutkimaan. Siitä on nyt kulunut parikymmentä päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty. Olisiko tämä tapaus ainoa laatuaan? Ei suinkaan, se on vallan tavallinen."

Viime viikolla poliisi pani toimeen tutkimuksen eräässä pahamaineisessa talossa. Eräästä huoneesta tavattiin kaksi nuorta lasta. Heidät vangittiin ja asetettiin syytteeseen siitä, että olivat olleet samanlaisia asukkaita kuin siellä olleet naisetkin. Heidän isänsä saapui tutkintoon. Hän selitti, että hän, hänen vaimonsa ja kaksi vanhempaa lasta asuivat syytettyjen kanssa mainitussa huoneessa. Hän selitti myös asuvansa siinä siksi, ettei voinut muuta huonetta saada puolen kruunun vuokralla, minkä hän siitä suoritti. Oikeus vapautti molemmat alaikäiset "rikolliset" ja antoi isälle varoituksen, koska hän kasvatti lapsiansa epäterveellisesti.

Mutta on tarpeetonta kertoilla useampia esimerkkejä. Lontoossa tapahtuu viattomain tuhoamista paljon suunnattomammassa määrässä kuin koskaan ennen maailman historian aikana. Ja yhtä suunnaton on ihmisten paatumus, jotka uskovat Kristukseen, tunnustavat Jumalan ja käyvät sunnuntaisin säännöllisesti kirkossa. Muuna viikon aikana he mässäävät niillä koroilla ja vuokratuloilla, joita he saavat Itäpäästä — lasten verta tihkuvina. Joskus myös, niin omituista tekoa he ovat, he ottavat puolisen miljoonaa näitä korkoja ja vuokratuloja ja lähettävät ne kasvattamaan Sudanin mustia poikia.