Kohoa, kotka sä, päivään päin,

Kun kunnon siipesi kantaa!

Kas, myrsky riehuvi rynnistäin,

Pilv’ etsii taivahan rantaa.

Vahv’ ollos, kuin hän, ja tarmokas,

Ja voita maailman matkallas

Vastukset, jotk’ elo antaa.

Kas köyhä poikanen lehmiä

Hän metsän helmassa johtaa,

Hän kysyy koivuilta, männyiltä:

Miss’ oikein kunnian kohtaa?

Ja koivut, männyt ne kuiski vaan:

On kruunu aurinkokuninkaan,

Mi kirkkahimpana hohtaa.

Ja poika näin: kuningasta mä

Sit’ olen palvelevainen

Kaks vuosikymmentä; sittenpä

Hält’ anon kruunua vainen,

Jos ei hän suo mitä pyytelen,

Mä häntä vastahan taistelen,

Saan suuren kunnian maineen.

Ja poika tornihin kiipes jo,

Näk’ kylät, kaupungit silloin,

Tuoll’ liikkui viljava vainio,

Kuin tuuli hengitti milloin.

Hän pyrki auringon uljaan luo,

Mut halki taivahan kulki tuo

Ja laski pilvehen illoin.

Nous vuoren korkean huipullen,

Siell’ lunta, talvea kyllä,

Ja kesän pilvi se kultainen

Virvoitti maan hymyilyllä.

Tult’ iski pauhaten ukkonen,

Täristi jalkoja poikasen,

Vaan aurinko pysyi yllä.

Näin poika: aurinko kultainen,

On juoksu ylhäinen sulla,

Sä kuljet tietäsi rientäen,

En voi mä luoksesi tulla;

Sun tiesi käy yli taivahan,

Ah kuinka kruunusi saavutan?

Ei mitään keinoa mulla.

Hohoi! Nyt soi yli kaiken maan!

Tuprahti tomu ja sauhu.

Vihollisjoukot ne ryntäs vaan

Ja kaikkiall’ oli kauhu.

Mut poika isänsä miekalla

Löi, hakkaa urohon innolla,

Ja voittoon päättyiki pauhu.

Jo uupui poikanen verihin,

Mi äsken taistella tohti;

Ja auringon säde loistavin

Kimmelsi kuollutta kohti.

Ja päässä poikasen tosiaan

Jo kruunu aurinkokuninkaan

Nyt hellin kirkasna hohti.

Se armas kruunu ol’ auringon,

Mi välkkyi päässä nyt tuolla.

Se maineen seppele verraton,

Sen vuoksi täytyvi kuolla.

Oi, poika, olkohon intos vaan

Taistella parhaaksi Suomen maan,

Sen puolest’ elää ja kuolla!