Toinen kuvaelma.

Tyttökoulu.

Lomahetki. Opettajatar on poissa. Augusta Friman syö riisiryynejä. Roosa Forsberg huvikseen pureksii ja syö rihveliä. Viktoria Seger leikkelee paperinukkeja. Fanny Boström piirustaa. Lotta Anckarström ompelee. Kaikki kuuntelevat ja katselevat Sofia Kronfeltiä, joka näyttelee erästä kohtaa Preciosasta.

Sofia (sanellen).

Ja sitte hän menee Alonson luo ja sanoo hänelle: antakaas kätenne, armollinen herra; minä näen siitä, että teidän rakkahin toivonne tulee täytetyksi. – Nuori ritari tietysti kiittää, ja katsoo häneen, niin hän katsoo häneen – näin – ja hän katsoo alas – näin – ja niiaa hyvin syvään – näin – ja sitte he riemuiten kantavat pois hänet, ja hän istuu kuin prinsessa valtaistuimella kukkaispuvussa.

Augusta. Ah, miten kaunista, niin kaunista!

Sofia. Ja sitte hän istuu yksinään kalliolla metsässä, ja kuu paistaa pitkäin puiden päällitse, ja silloin hän ajattelee nuorta ritaria ja näpähyttelee kitaraansa ja laulaa näin: Yksinäisyys eipä illoin...

Lotta. Älä laula, hyvä Sofia; rouva Streng saattaisi kuulla. Tiedäthän, että hän ei ole hyvillään siitä, että usein käymme teaatterissa.

Sofia. Ja sitte, kuin Preciosa tulee linnaan ja uhkaa ampua mustalaispäällikköä – näin, puh! – mutta ei hän sentään ampunutkaan! – ja koko puisto oli valaistu ja linna paistoi kuin aurinko, ja silloin hän tunsi vanhempansa...

Roosa. Ah, miten kaunista, niin kaunista! Jospa olisin mustalaistyttö!

Augusta. Ja saisin joka päivä kävellä vihreässä metsässä ja katsella kuuta.

Lotta. Mitäpä siinä olisi huvia, siitä vain tulee nälkä.

Viktoria. Mutta kun saisi katsoa kättä!

Fanny. Ja soittaa kitaraa ja tanssia helistimien kanssa! Tottahan Preciosa osasi tanssia?

Sofia. Tietysti, kyllä hän osasi. Näin... Mutta ei muut osaa tanssia niin kuin mustalaistytöt. Tiedättekö, että ne raukat ovat kärsineet paljon vääryyttä ihmisiltä tuolla Espanjassa.

Lotta. En minä ole vielä kuullut, että sellaisista syistä tanssitaan.

Sofia. Kyllä – toivottomuuden pakosta. Ette usko, miten suloista on olla toivottomana. Mutta malttakaahan, nyt minä rupean viardaksi. Kas niin, nyt käykää lattialle piiriin istumaan. (Tytöt istuutuvat.) On pimeä yö. Pata on tässä tulella kiehumassa (panee ompelukorin lattialle). Minä hämmennän pataa (heilauttaa linjaalia). Ja minä sanon (karhealla äänellä): Preciosa, sokuriseni, sommitteletko taaskin runoja kuulle? (Tavallisella äänellään:) Sitte minä näen Alonson ratsastaen tulevan kuutamassa. (Taas karkealla äänellä:) Ah, teidän armonne, miten meitä peljästytitte!

(Viime sanain aikana tulee rouva Streng huomaamatta ja jää hetkiseksi kuuntelemaan.)

Rouva Streng. Niinpä tosiaankin. (Tytöt peljästyvät ja juoksevat paikoilleen.) Johan teillä taas on ne teaatterikujeenne mielessä. Hyvät lapset, joka asia ajallaan, leikki silloin, kuin sopii, ja vakavina ollaan, milloin sen aika on. Minä kuitenkin annan teille nyt tuon anteeksi, jos osaatte läksynne paremmin, kuin koko tällä viikolla olette osanneet. Ryhtykäämme nyt maantieteesen. Boström... Mikä tämä meri on? (Näyttää kartalta.)

Fanny (havahtuen). Pohjois-tanssimeri.

Rouva Streng. Houritko sinä! Pohjois-tanssimeri!

Fanny (hämillään). Jäämeri, aioin minä sanoa.

Rouva Streng. Ja tuo suuri saari tuolla ylhäällä.

Fanny. Huippuvuoret.

Rouva Streng. Ja mikä on tämä maa tässä alhaalla, Friman?

Augusta (havahtuen). Preciosa.

Rouva Streng. Missä sinun ajatuksesi ovat? – No, Anckarström.

Lotta (säikähtäen). En minä ole häntä nähnyt, kun en ole käynyt teaatterissa.

Rouva Streng. Mitä sinä et ole nähnyt. (Lotta hieroo itkua.) Käy istumaan. Mikä sen maan nimi on, joka on Jäämeren eteläpuolella, Seger?

Viktoria (hypähtäen). Espanja.

Rouva Streng. Sepä kummallista! Mikä kansa siellä asuu? Puolivilli kansa, joka käyttää pukiminaan eläinten taljoja ja oleksii teltoissa. Tietääkö kukaan?

Roosa (hyvin iloisesti). Siellä asuu mustalaisia.

Rouva Streng (närkästyneesti). Hm!... Siellä asuu lappalaisia ja lännempänä on Norja. Mutta tässä on pitkä maa Norjaa itäpuolella. Sieltä tuli se kuningas, joka ensin valloitti Suomen. Mikä hänen nimensä oli, Kronfelt?

Sofia (hämillään). Hänen nimensä oli ... Alonso.

Rouva Streng. Tyttö, mitä sinä ajattelet? Voiko kukaan Suomen lapsi koskaan unhottaa Ruotsia? Se kuningas oli Erik Pyhä, ja minua oikein hävettää, hyvät lapset, että olette niin kokonaan laimiin lyöneet historiaa ja maatiedettä. Ehkä ette muista sitäkään, mikä maa se on tässä tämän merenlahden itäpuolella.

Kaikki yhteen ääneen. Se on Suomi.

Rouva Streng. No, olipa aika hyvä, että sain edes yhden järkevän vastauksen. Te tiedätte, että suomalaisilla ja ruotsalaisilla on vanhimmista ajoista asti ollut keskenään liikeyhteyttä. Kuka se suomalainen noita oli, joka ennusti Ynglinga-suvun kukistumisen.

Kaikki yhteen ääneen. Viarda.

Rouva Streng. Viardako? Kuka se on? Tiedättekö te mitään muuta Viardasta? (Kaikki ovat vaiti.) Eikö kukaan tiedä mitään hänestä?

Roosa (hämillään). Kyllä, hän keitti puuroa...

Rouva Streng. Itselleen kaiketi vai mitenkä?

Roosa (itkien). Ei, vaan mustalaisille.

Fanny (puolustautuen). Hän osasi katsoa kättä, ja sen tähden me luulimme...

Rouva Streng. Hyvät tytöt, kyllä minulla on kärsivällisyys venyväinen kuin gummi, mutta katkeaa se sentään sekin viimein. Tässä te koko päivän vastaatte minulle vain tyhmyyksiä. Mitä hullutuksia te olettekaan saaneet päähänne? Jos tekisin oikein, pitäisi minun määrätä koko luokka istumaan laiskuudesta ja huomaamattomuudesta.

Sofia. Minun syyni se on kaikki tyyni...

Rouva Streng. Hyvä, hyvä, Kronfelt; kyllä se on oikein, että tunnustat vikasi, mutta kaikki te ansaitsette rangaistusta. Minä tiedän, että olette iloinneet huomisesta kevätjuhlasta ja poikien leikeistä. Nyt rangaistukseksi ei kukaan teistä saa mennä sinne. Huomatkaa tarkoin: ei kukaan teistä saa mennä sinne. Ja kuin olemme maanantaina täällä koossa, niin toivoakseni te silloin osaatte läksynne paremmin. Hyvästi nyt tällä kertaa! (Menee.)

(Tytöt hämillään yksiksensä.)

Augusta. Tässä nyt seisomme häpeissämme.

Viktoria. Eikä päästä näkemään kevätjuhlaa! Se on tosiaan surkeata!

Fanny. Puoli kaupunkia menee Lukkarinmäelle.

Roosa. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja, ja kolmas luokka aikoo tarjota meille simakakkuja, sen kertoi, minulle veljeni.

Sofia. Enkä saa nähdä Robert Frimanin lyövän palloa. Minä kerran näin hänen lyövän niin korkealle, että palloa tuskin näkyikään enää.

Lotta. Ja, kaikkeen siihen on syynä Preciosa. Olisipa parempi, ett’ emme olisi koskaan kuulleet hänestä niin mitään.

Sofia. Kuulkaapas, tytöt! Preciosaa myöskin ihmiset syyttömästi vainosivat. Hänethän varastettiin pois vanhempiensa luota.

Roosa (viattomasti). Ah, jospa joku olisi niin hyvä, että varastaisi meidätkin pois. Sofia. Ei, hyvä lapsi, se on niin harvinaista meidän aikoinamme. Mutta meille on tehty hirveää vääryyttä.

Kaikki tytöt. Niin juuri, vääryyttä meille on tehty.

Sofia. Ja sen tähden mekin voisimme ruveta mustalaisiksi.

Viktoria. Ah, se olisi erittäin hauskaa!

Lotta. Mutta se ei käy päinsä. Rouva Streng ei suvaitse sellaista.

Sofia. Olemmeko me orjia? Emmekö ole vapaita kuin ilman linnut silloin, kuin on lupa koulusta.

Roosa. Mekö saisimme paljain jaloin juoksennella metsässä?

Fanny. Paljainko jaloin? Ei, siitä me emme huoli. Mutta leveälaitaiset olkihatut päässä.

Augusta. Ja laulelemme kuutamassa.

Roosa. Ah, juuri niin. Ruvetkaamme mustalaisiksi. Onhan meillä lupa koko iltapäivän.

Sofia. Rupeammeko? No niin, me rupeamme mustalaisiksi. Pukeudumme heti syötyämme. Sitte tulette minun luokseni ja sieltä menemme Vasikkamäelle.

Roosa. Mutta, hyvä Sofia, tottahan se on vain leikkiä, sillä muuten isä ja äiti pahastuisivat.

Sofia. Jos pahastuvat, niin saattavathan ryöstää pois meidät.

Viktoria. Ah, miten hauskaa siitä tulee!

Kaikki tytöt. Ah, miten hauskaa, miten hauskaa, nyt saa meidät viedä kuka hyvänsä!

Sofia. Tulkaa pois nyt. Syötyä siis tulette meille.

Kaikki tytöt. Ah, miten hauskaa, niin hauskaa!

(Esirippu laskeutuu.)