Perillä laajan Karjalan,
Vesistä Saimaan pohjoiseen,
Näit Höytiäisen kirkkahan
Sataisin saarineen.
Rannoilla koivut, pihlajat
Ja tummat hongat nuokkuivat
Katsellen järven syvyyteen,
Ja niitty, kumpu vihannoi,
Lehdossa karjan kellot soi,
Ja töllin savu verkalleen
Kohosi kohden pilviä
Metsikön rinteessä.

Koetti kerran ihminen
Vedeltä alaa anastaa
Ja etuansa etsien
Laineita laskettaa.
Ja pieni ura kaivettiin,
Ja varustukset laitettiin,
Mut Iki-Turso ilkkuen
Se mursi patosen.

Kun kala-ukko purressaan
Eräänä päivän’ istuen
Taas Höytiäisen lapsillen
Viritti siimojaan;
Hän silloin huomas ihmehen;
Tuo järvi äsken hiljainen
Nyt vieree, juoksee virtanaan.
Ei suinkaan! Tää lie unta vaan!
Vaan kuin hän katsoi, kuin hän sous,
Niin rajummaks se virta nous,
Ja aallot näkyi hyökyvän
Päin rantaa metsähän.

Kiiruusti sousi kalamies
Selältä kotilahdelmaan,
Vaan sitä tuskin tuns ja ties,
Kun laht’ ei ollutkaan.
Miss’ äsken selkä loistava
Kuvasti hänen kotinsa,
Siin’ näkee lietetasangon,
Mi sillä aikaa tullut on,
Ja ranta kaunis entinen
On kovin kolkko, liejuinen.
Ja loitoks oli jäänytki
Se laitur, johon kiinnitti
Hän ilomielin purtensa
Viel’ eilisiltana.

Se syvä virta vierien,
Ukkosen lailla pauhaten,
Nyt metsän poveen kaukaiseen
Rynnisti kuohuineen.
Ja loitos etelähän päin
Sen hyökyaallot ryski näin,
Ne Pyhäselkään ryntäili,
Vimmassaan rajusti
Temmaisten hongat juureltaan
Ja pyörtehensä pauhinaan,
Ja pelloillen ja niityillen
Soraa ja hietaa työntäen.

Ja kalastaja ylös päin
Katsahti sekä virkkoi näin:
Suo Herra, kaikkivaltias,
Taas meille apuas?
Sä sääsit rajat vesillen.
Siis anna tulvan vaieten
Tuhoisen tiensä sulkea,
Ja kunnialla kulkea!
Kun taas ne kedot vihannoi,
Nyt joille tulva tuhon toi,
Uus Höytiäisen rantamaa
Maatamme kaunistaa.