VADELMAMATO.

”Hyi! huusi Teresia.

”Hyi! parkasi Aina.

”Mikä nyt?” huudahti iso sisar.

”Mato!” kirkasi Teresia.

”Vadelmassa!” huusi Aina.

”Lyö se kuolijaaksi!” kiljasi Lauri.

”Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!” sanoi iso sisar harmistuneena.

”Niin kun me puhdistimme vadelmia”, sanoi Teresia.

”Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta”, jatkoi Aina.

”Ja jos joku olisi syönyt sen marjan”, pitkitti Teresia.

”Niin olisi hän syönyt madonkin”, vastasi Aina.

”No entä sitte?” kysyi Lauri.

”Syödä mato!” huudahti Teresia.

”Ja purra se kuolijaaksi!” huokasi Aina.

”No mitäpä siitä”, nauroi Lauri.

”Nyt se matelee pöydällä”, parkasi Teresia jälleen.

”Puhalla se pois!” sanoi iso sisar.

”Polje kuolijaaksi!” ivasi Lauri.

Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett’ei ilkeä varpunen voinut löytää madon piilopaikkaa.

Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja viheriäisten lehtien keskessä!

Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa. ”Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri”, sanoi iso sisar. Mutta Laurin talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: ”Nyt olemme syöneet vadelmat, emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!”

”Tule, niin menemme metsään poimimaan”, sanoi Teresia. ”Sen teemme”, vastasi Aina. ”Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen.”

”Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla”, sanoi iso sisar.

”Tervehtikää vadelmamatoa”, sanoi Lauri pilkaten. ”Ensi kerran kuin tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni.”

Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.

Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat ... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi. Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.

Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli heidän korinsa täynnä. ”Nyt lähdemme kotiin,” virkkoi Aina. ”Ei, noukkikaamme vielä vähän enemmän”, sanoi Teresia. Sitte panivat he korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.

”Nyt lähdemme kotiin”, lausui Teresia. ”Niin nyt menemme”, vastasi Aina. Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.

Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja viileä.

Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat, että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.

Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.

”Minulla on niin nälkä”, virkkoi Teresia.

”Voi”, sanoi Aina, ”oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja lihaa päällä.”

Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä. Samassa sanoi Teresia: ”olipa kummallista: minulla on voileipä kädessäni.”

”Minulla on myöskin”, lausui Aina. ”Tohditko syödä?”

”Tohdin kyllä”, vastasi Teresia. ”Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää maitoa!”

Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: ”Teresia! Teresia! Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista.”

Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui: ”voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!”

Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin oli unen helmassa.

Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa, he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta, levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi Teresia: ”oletko valveilla, Aina?”

”Olen”, vastasi Aina.

”Mutta minä näen unta vielä”, lausui Teresia.

”Ei”, vastasi Aina. ”Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!”

Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia, hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.

”Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut”, sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.

”Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni”, lausui samassa ääni pensaista.

Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä virkkaa sanaakaan.

”Älkää peljästykö, pikku tytöt”, sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa. ”Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja juoneet hyvästi?” kysyi hän.

”Olemme, hyvin olemmekin”, vastasivat molemmat tytöt, ”mutta sanos meille...” ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät uskaltaneet.

”Minä kerron teille kuka minä olen”, sanoi ukko. ”Minä olen vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla kuolleeksi poljetuksi, joll’ette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä, kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni, osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett’ei hän ole kiittämätön.”

Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: ”tervehtikää Lauria ja sanokaa hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia syödä hänet suuhuni.”

”Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato”, huudahtivat molemmat tytöt yht’aikaa, kovasti säikähtyneinä.

”No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu”, vastasi ukko; ”en ole kostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa lahjaa minulta. Voikaa hyvin!”

Nyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla sydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken perästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat käydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi ilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet, kaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan silmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen rakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja huusi: ”tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi eräs vanha ukko!”

Kun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia rannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä kiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle; ja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty vadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: ”Lauri, älä tapa koskaan turvatonta!” Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä tarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin, kuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös muistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan, löysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia vadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt, mitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten tehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka vertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne auttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin saamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.